Punamullatut pohjalaistalot tunnetaan pohjalaiseksi jopa paremmin kuin Extreme Duudsonit, ja toisin kuin Duudsonien, niiden imago on lähes yksinomaan myönteinen. Tiheimmin pohjalaistaloja on Kuortaneenjärven valtakunnallisesti arvokkaalla kulttuurimaisema-alueella, mutta komeita pihoja löytyy rannikolta ja Keski-Pohjanmaalta asti.

Vaikka varhaisempiakin pohjalaistaloja on säilynyt, vuosina 1830–70 rakennetut talot liuhine seinineen edustavat aluekulttuurin kultakautta. Sittemmin pohjalaistalot rakennettiin pystysuoraan. Monet taloista ovat edelleen asuinkäytössä. Vähintään yhtä monet ovat asumattomia, ja niiden alkuperäinen ympäristö on muuttunut. Autioituneen rakennuksen kunto heikkenee nopeasti. Samalla katoaa vuosisatojen aikana kertynyt historiatieto ja sen mukana rakennusten kunnostukseen liittyvä osaaminen.

Valtaosa pohjalaistaloista on yksityiskoteja ja vapaa-ajan asuntoja. Urakoitsijat tuntevat usein voimattomuutta, kun tällaisia pihapiirejä pitäisi täydentää tai korjata. Pohjalaistalojen rakenteita, interiöörejä ja käyttöä tunnetaan huonosti. Tarve on suurin Etelä-Pohjanmaalla. Alan osaamisen vahvistaminen ja alueella jo olevan perinnerakentamistaidon säilyttäminen on uudis- ja korjausrakentamisen kannalta elintärkeää.

Rakennuksiin kohdistuu uhkia myös julkisessa omistuksessa. Esimerkiksi Ilmajoen Yli-Lauroselan pohjalaistalomuseon näkymät synkkenivät, kun valtio luopui toiminnan rahoituksesta. Uusia malleja mietitään myös kymmenissä kotiseutumuseoissa. Joukossa on useita pohjalaistaloja.

Pohjalaistaloihin haetaan nyt Etelä-Pohjanmaalla osaamista Helsingin yliopiston ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun yhteisin ponnistuksin. Tavoitteena on pohjalaistalojen tutkimus, tuotekehitys ja liiketaloudellinen hyödyntäminen. Toimijat verkostoidaan, luodaan uutta tietoa ja kehitetään tuotteita. Verkostoitumisvaihetta rahoittaa maakunnan liitto.

Ruralia-instituutissa johtamani historian ja kulttuurin tutkimusryhmä on viime aikoina kohdistanut huomiota maaseutuasumisen muuttumista koskeviin kysymyksiin. Pohjalaistalojen kansatieteelliseen tutkimukseen keskittyy esinetutkija Matti Mäkelä. Yhteistyö Seinäjoen ammattikorkeakoulun kanssa on tiivistä. Rakennuskonservoinnin opettajat Outi Orhanen ja Anni Lehtimäki työskentelevät Mäkelän kanssa pohjalaistaloverkoston kokoamiseksi, osin jopa yhteisissä työtiloissa. Historiallis-kansatieteellisen osaamisen yhdistäminen rakennuskonservointiin ja muotoiluun avaa suuria näkymiä.

Pohjalaistaloista tarvitaan tietoa. Kulttuurisesta merkityksestään huolimatta ne tunnetaan varsin puutteellisesti. Alaa hallitseva tutkimus on vuodelta 1949: Toivo Vuorelan väitöskirja Etelä-Pohjanmaan kansanrakennukset. Kirjallisuus käsittelee kokonaisia pohjalaistalotyyppejä kursorisesti. Esimerkiksi Risto Känsälän artikkeli Sivukamaritupa on ainoa tuon tyypin pohjalaistaloa käsittelevä tieteellinen työ. Yleiselläkään tasolla ei ole selvitetty talojen käyttöä viimeisen 60 vuoden aikana. Eipä ihme, että nykyisissä rakennusnormeissa pohjalaistalot eivät saa asianmukaista erityishuomiota. Pelkkien arvailujen varaan on jäänyt myös Suomen ja Keski-Pohjolan talonpoikaistalojen silminnähtävä samankaltaisuus, jonka jo Heikki Klemetti pani merkille.

Pohjalaistalot ovat todellinen perinteiden runsaudensarvi. Näen mahdollisuuksia niin talonrakennuksen, huonekalujen, esineistön kuin matkailutuotteiden kehittämisessä. Etelä-Pohjanmaa on osannut hyödyntää salmiakkikuviota. Kuinka monta vastaavaa yksityiskohtaa pohjalaistalokokonaisuuksissa on? Satoja? Vai tuhansia? Siellä piilevät uudet menestystarinat.

Valitettavasti myös tiedon tuottajilla on uhkapilvensä. Suomen ainoa rakennuskonservoinnin koulutusohjelma on loppumassa. Päätöksen tarkoitusta on vaikea käsittää. Kukaan ei varmasti usko, että vanhojen rakennusten kunnostamiseen ja konservointiin liittyvä osaaminen tulisi vastaisuudessa tarpeettomaksi. Meillä on arvokas rakennuskulttuuriperintö. Tarvitsemme perinnemenetelmien erityisosaamista. Meillä on myös kasvava joukko vanhojen rakennusten omistajia, jotka ovat kiinnostuneita omaisuutensa arvosta. Yhä useammilla ihmisillä on halua ja varaa jopa kulttuurityön luonteiseen rakentamiseen. Perinnemenetelmillä on paljon annettavaa myös nuoremman rakennuskannan kunnostamisessa. Toivottavasti alan koulutukseen syntynyt aukko paikataan nopeasti, sillä rakennuskonservointi on tulevaisuuden ala. Vanhan viisauden mukaan tulevaisuuden ansaitsee vain se, joka arvostaa menneisyyttä.

Kirjoittaja Sulevi Riukulehto on aluehistorian tutkimusjohtaja, taloushistorian dosentti Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.