Toimittaja soittaa naakkauutisen merkeissä. Naakat ovat tuhonneet sadon, eikä ainoastaan viljelijä tai toimittaja, vaan myös kirkon väki on kummissaan tilanteesta. Kaupunkipuistoista nauttivat eivät voi enää käyttää puiston penkkejä kun uloste sotkee paikat kerta kerran jälkeen. Ja niistä tarttuu salmonellakin, eikö tartukin? Eikö näille tuholaisille kerta kaikkiaan voi myöntää tappolupia? Muuten alta menevät elinkeino ja yhteisön rauha. Huomaan selittäväni, että tappamisella ei välttämättä saavuteta pitkäaikaista vaikutusta, ja että luovempia keinoja tässä koetetaan rauhoitetun eläimen kanssa etsiä.
Toimittaja soittaa naakkauutisen merkeissä. Aikovat tappaa viattomia naakkoja, ihan lupien kanssa. Eikö kyseessä ole vähintäänkin kyseenalainen keino, ja eihän sillä missään tapauksessa ainakaan mitään pitempiaikaista vaikutusta voi olla? Täytyyhän tähän olla muitakin konsteja, vai meinaavatko lupia hakea kerta kerran jälkeen uudestaan? Huomaan selittäväni, että kyllä tappolupien käyttö voi olla ihan perusteltua ja toistettuna toimena vaikutus voi kestää pitkäänkin naakkojen siirtyessä rauhallisemmille kokoontumispaikoille.
Toimittajan asenne vaikuttaa välittömästi tyyliini vastata. Tulee tarve tasapainottaa mielipideilmastoa, viedä keskustelu harmaalle alueelle ja löytää kompromissi. Naakkapuhelun jälkeinen huokaisu on kuitenkin vähemmän syvä kuin on suurpetoasioiden kanssa.
Kuvittelen vuosien myötä oppineeni, että suurpetoasioissa olen toimittajan kanssa keskustellessani kieli keskellä suuta. Puhelut alkavat toimittajan suunnalta kärkevästi. Kerron tuloksista ja siitä, kuinka johtopäätöksiin on päädytty. Puhelu päättyy hyvässä hengessä ja itseeni tyytyväisenä ajattelen, että tutkijana sain asian eteenpäin värittömänä, asiapitoisena. Huomaan kuvitelleeni. Toimittaja kirjoittaa puhelimessa antamistani vastauksista täysin järjettömän jutun. Jutun lukijat ryntäävät puhelinlangoille ja sosiaaliseen mediaan. Haluan kuulemma tappaa kaikki sudet, mitä pikemmin sen parempi. Susivihaajana objektiivisuuteni kyseenalaistetaan ja todistusaineistoksi kelpaa oman talouden jakaminen metsästyskoiran kanssa. Toinen toimittaja kirjoittaa jutun. Vaikutan paikallisten, suurpetojen kanssa elinalueensa jakavien ihmisten elämää ymmärtämättömältä vesimelonilta. Tuomitsen metsästäjät ja poromiehet, ja sen myötä tutkimukseni luotettavuus nojaa omiin virheellisiin käsityksiini todellisuudesta. Eiväthän biologit voi mitään oikeista asioista ymmärtää.
Ja vielä painostavat jotkut mokomat tutkijoita vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa esimerkiksi tämmöisten blogikirjoitusten kautta. Itsekin olen kansallisen suurpetopolitiikan kehittämisarvioinnin johtopäätöksissä rohkaissut riistahallintoa ohittamaan toimittajat aukaisemalla päätöksentekoa ja kehittämällä vuorovaikutusta netissä. Arvolatautunut sidosryhmien tiedotus ja kiivas paikallislehtikirjoittelu on hyvä ohittaa asiapitoisella tiedotuksella siten, että jää myös mahdollisuus kahdenkeskiseen vuorovaikutukseen asiasta kiinnostuneiden kanssa.
Mutta on tämä hankalaa, tämä vuorovaikutus. Eihän minulla edes ole mitään mielipidettä. Ainoastaan tutkimukseen pohjaava näkemys eri osapuolien toivomuksista ja kehitysehdotuksista ja niistä sanoiksi jalostunut kirjoitus netistä kaikkien katsottavaksi. Tämä näkemys on kuitenkin syntynyt ymmärryksen päälle. Kun tarpeeksi liikkuu harmaalla alueella, käsiin jää ymmärrys.
En ole yksin. Olemme kuuluisa mielipiteetön kansa – johtajiamme myöten. Kehitysministeri Haavisto YK:n erityisasiantuntijatehtävissä sekä rauhannobelistimme presidentti Ahtisaari ovat kunnostautuneet paikallisten konfliktien laannuttamisessa. Presidentti Niinistö jakaa parhaillaan aikaansa kotimaan ja kansainvälisten suhteiden ristipaineissa. Kuunnella me osaamme. Kun ei me olla mitään mieltä. Etsimme paikkamme vähemmän hankalalta harmaalta alueelta, josta vastapuolet jakaantuvat mumisten omiin koloihinsa. Rohkeuden puutteeksi sitä voisi kutsua. Tai sitten ihan vaan rohkeasti ymmärrykseksi.
Roopelipastimaiseen tyyliin puran nuorimmaiseni pohdintaa muutaman viikon takaa. Kahdeksanvuotias harmitteli koulun alkamista ja perusteli koulun tylsyyttä todeten, ”ei jaksa, kun ei siellä saa olla mitään mieltä”. Näin koululaitoksemme kantaa kortensa kekoon ja kasvattaa maahamme tulevia tutkijoita ja rauhan rakentajia.
Tekstin kirjoittaja FM Mari Pohja-Mykrä toimii projektipäällikkönä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.