Autioituvien suomalaisten maaseutupitäjien väestökadossa, niukkuudessa ja kehityksen kelkasta tipahtamisessa nähdään harvemmin mitään positiivista. Väestönkasvun pysähtymisessä ja taantumisessa voi kuitenkin piillä oma tulevaisuuden potentiaalinsa. Samalla, kun jotain uudistetaan ja kehitetään, sitä usein myös yksipuolistetaan vanhan tuhoutumisen kustannuksella. Vanhat unohdetut kirkonkylät ja pitäjäkeskustat sen sijaan ovat väestökadon myötä turvassa uudistumisen paineelta. Rappion myötä säilyy sellaista kulttuuriperintöä ja maisemaa, jonka arvoa ei vielä tässä ajassa osata edes tunnistaa.
Tutustumisretki Mäntyharjulle herätteli monenlaisia ajatuksia maaseudun vanhojen keskustojen tulevaisuusnäkymistä. Mäntyharjulla kehittämisen ja uudistamisen historia kerrostuu kiehtovasti kolmessa erillisessä keskustassa, jotka kukin edustavat oman aikansa ihanteita. Mäntyharjun tapauksessa kehitysvimma ei ole kohdistunut aina samaan keskustaan, vaan vanhan kirkonkylän uudistumisen sijaan uusi keskusta alkoi pikkuhiljaa siirtyä vuonna 1889 avatun juna-aseman ympärille. Seuraavassa uudistusaallossa 1960-luvulla keskusta sen sijaan rakentui vanhan Asemankylän viereen, junaradan toiselle puolen. Vanha kirkonkylä, Asemankylä ja nykyinen keskusta jäivät siten elämään rinnakkain.
Mäntyharjun vanha kirkonkylä on kokenut melkoisen elpymisaallon Taidekeskus Salmelan myötä. Kulttuurinharrastajat ajelevat kauempaakin nauttimaan taide- ja kulttuurielämyksistä Salmelaan, Mäntyharjun vanhalle kirkonkylälle. Vanhassa Asemankylässä aika on sen sijaan pysähtynyt. Vanha rakennuskanta tönöttää toimettomana tyhjillä kadunvarsilla. Voisiko Mäntyharjun Asemankylä kokea samanlaisen elpymisaallon, kuin Mäntyharjun vanha kirkonkylä?
Rakennetun maiseman arvo elää muiden trendien tapaan ajassa. Uutuudella on aina arvo, joka kuitenkin laskee nopeasti, muuttuen epätrendikkääksi. Epätrendikäs puolestaan muuttuu jossain vaiheessa nostalgiseksi. Nostalgia-leima on paljon uutuus-leimaa pysyvämpi, sehän tarttuu ajan saatossa kiinni vain entistä kovemmin. Jos vanha maaseutukeskus, kuten vaikka Mäntyharjun Asemankylä, onnistuu pääsemään tämän epätrendikkyysvaiheen yli ja siirtymään nostalgiavaiheeseen, on elpyminen jo todennäköisempää. Näinhän on jo käynyt vanhalla kirkonkylällä Salmelan myötä. Taidekeskus on nostanut esille ne vanhan kirkonkylän alueelliset erityispiirteet, jotka siellä ovat aina olleet, mutta jotka ovat nyt tässä ajassa jälleen trendikkäitä.
Ongelmana on epätrendikkyysvaiheen yli eläminen – eli sen ajanjakson, jolloin alueen rakennustaiteellista tai kulttuuriperinnöllistä arvoa ei tahdota huomata. Tässä vaiheessa aletaan uudistamaan ja kehittämään. Paljon vanhaa rakennuskantaa ja perinnemaisemaa on Suomessa tuhottu ja tuhotaan hetkeä ennen kuin sen kulttuuriperinnölliseen arvoon havahdutaan. Mutta mikäli kiinnostusta kehittämiselle ei ole alueen taantumisen johdosta, ei ole myöskään uudistamisen painetta. Vanhat taantuneet kirkonkylät ja pitäjäkeskukset ympäri Suomen toimivat siten tulevaisuuden kulttuuripankkeina, joissa säilyy kulttuuriperintöä, jonka arvo tunnistetaan osittain vasta tulevaisuudessa.
Kuvitellaan, että muuttoliike kääntyisi Suomessa jonain päivänä päälaelleen ja maaseutu alkaisi vetää ihmisiä. Mitkä niistä Suomen lukuisista syrjäisistä pitäjäkeskuksista olisivat niitä vetovoimaisimpia, tulevaisuuden elinvoimakeskuksia? Todennäköisesti ne, joissa olisi parhaiten säilynyt jotain omaa kulttuuriperintöä, maisemaa ja paikallisuutta. Eli käytännössä ne, jotka aikanaan pahiten tipahtivat kehityksen rattaista, jääden oman onnensa nojaan. Siellä ne ovat saaneet rauhassa kypsyä arvoon mittaamattomaan, muun maailman polskiessa kehityksen huumassa kohti aina vaan edemmäs siirtyvää nykypäivää.
Kirjoittaja, Anniina Miettinen, toimii harjoittelijana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa ja osallistui Mäntyharjun kulttuuriretkelle.