Autioituvien suomalaisten maaseutupitäjien väestökadossa, niukkuudessa ja kehityksen kelkasta tipahtamisessa nähdään harvemmin mitään positiivista. Väestönkasvun pysähtymisessä ja taantumisessa voi kuitenkin piillä oma tulevaisuuden potentiaalinsa. Samalla, kun jotain uudistetaan ja kehitetään, sitä usein myös yksipuolistetaan vanhan tuhoutumisen kustannuksella. Vanhat unohdetut kirkonkylät ja pitäjäkeskustat sen sijaan ovat väestökadon myötä turvassa uudistumisen paineelta. Rappion myötä säilyy sellaista kulttuuriperintöä ja maisemaa, jonka arvoa ei vielä tässä ajassa osata edes tunnistaa. Lue loppuun →