Tavat ja tottumukset imetään ympäristöstä huomaamatta. Omaksumme lähimmäisten puhe- ja käytöstavat. Opimme pukeutumaan kuten muutkin meillä päin. Omaksumme ihmisten roolit, uskomukset ja periaatteet. Hyväksymme ne ruokalajit, joita kotona tai tuttavapiirissä syödään.  Tällainen meikäläisyys on kotiseutukokemuksen yksi keskeinen osa. Sen todellisuuden huomaa, kun tapaa ihmisiä, jotka eivät puhu, käyttäydy, pukeudu ja ajattele samalla tavalla. Tässä on yksi esimerkki 2010-luvun Seinäjoelta.

Miltä kuntaliitos maistuu?

Ruokaperinnöstä tulee monille ensimmäisenä mieleen perinneruuat, kenties nimenomaan se pitäjänruoka, joka ”virallistettiin” Jaakko Kolmosen toimittamassa keittokirjassa Suomen pitäjäruoat. Seinäjoen pitäjänruuaksi mainitaan sinsalla. Se on rosollia, jonka seassa on myös silliä.

Ruokaan liittyvä kotiseutuelämys voi olla myös uusi ja yllättävä. Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti keräsi kotiseutukeskusteluaineiston Nurmosta vuosina 2012–2013. Käsiteltiin myös ruokaperinteitä. Peräti kolmessa keskustelussa ajauduttiin pohtimaan Seinäjoen ja Nurmon kuntaliitoksen vaikutusta kunnallisten laitosten ruokalistoihin – siis ihmisten arkiruokaan. Moni keskustelija näki muutoksen ruokatarjottimellaan, kun keskuskeittiön ruokajärjestys yhtenäistettiin. Suurimman järkytyksen aiheutti pinaattiohukaisten uusi lisuke: kyytipojaksi oli ilmestynyt jauhelihakastike: ”No, eihän sitä kukaan syönyt…”, kertoivat Nurmon lukiolaiset. Seinäjoella hämmästeltiin. Mitä ihmettä? Pinaattilätythän tarjoillaan aina jauhelihakastikkeen kanssa.

Ei Nurmossa. Lukiolaiskeskustelija kertoi: ”Nurmos on aina syöty pinaattilättyjen kanssa karviaishilloa ja sitte Seinäjoella on jauhelihakastiketta, niin ei sitä voi hyväksyä!” Nurmon lukiolaiset esittivät vastalauseen. He kieltäytyivät uudesta makuyhdistelmästä ja saivat protestin ansiosta pitää karviaishillonsa vaihtoehtona jauhelihakastikkeelle – myös uuden Seinäjoen osana.

Arkiruuan polkuvaikutus

Kouluruuat olisivat kiinnostava erillistutkimuksen aihe myös kotiseudun näkökulmasta. Kouluruualla on pitkät perinteet. Vuonna 1943 säädettiin laki maksuttomasta kouluruuasta, ja siihen sallittiin viiden vuoden siirtymäaika. Jo 1940-luvulla käytettiin ravintoympyrää havainnollistamaan terveellisen ja monipuolisen ruoka-annoksen koostumusta. Jokainen peruskoululainen on tutustunut siihen kotitalousopinnoissaan. Kouluruuan koostumusta onkin ohjannut lähinnä kaksi asiaa: ravintoympyrä ja kuntien määrärahat. Kotitalousopettajilla on ollut tavallisesti johtava rooli koulujen ruokalistan laatimisessa, mutta niissä näkyvät myös paikalliset mieltymykset. Toisinaan koulu on itse ollut luomassa paikallista ruokaperinnettä.

Kuva: Sakari Hatakka

Pinaatti on yksi niistä raaka-aineista, jotka sisällytettiin peruskoulun ruokajärjestykseen melkein joka paikassa. Siitä laitettiin aluksi kastiketta tai keittoa, myöhemmin myös ohukaisia. Pinaattiohukainen ei kuitenkaan ollut suomalaisessa ruokapöydässä kovin tuttu. Ainakaan se ei ollut pääruokalaji. Kaikkialla ajateltiin, että se kaipaa jonkin lisukkeen. Tarjolla on ollut suolaista ja makeaa. Puolukkahillo on todennäköisesti suosituin pinaattiohkaisen kyytiläinen. Ähtärissä se sai rinnalleen myös pari viipaletta maksamakkaraa. Alavutelaiset söivät pinaattilättynsä makean omenahillon (!) ja nurmolaiset siis karviaishillon kanssa. Seinäjoella ateriaa tukevoitti jauhelihakastike.

Näin meillä päin syödään

Koulu levitti makuyhdistelmiä erittäin tehokkaasti. Kun jokainen koululainen syö pinaattiohukaisia ja jauhelihakastiketta kahdeksan viikon kierrolla 12 vuoden ajan, yhdistelmä luutuu takuuvarmasti yhteiseen ja yleisesti omaksuttuun ruokakulttuuriin: näin meillä päin syödään. Tapa siirtyy myös kotien ruokapöytiin ja välittyy seuraavaan sukupolveen.

Nurmolaisessa päiväkodissa työskentelevä keskustelija kertoi vuonna 2012, että Seinäjoen jauhelihakastiketta ihmeteltiin myös heidän keittiössään. ”Se on kyllä oikeesti, ettei varmaan moni nurmolainen syö pinaattilättyjä jauhelihakastikkeen kanssa.” On ymmärrettävää, että päiväkotilapset eivät nousseet asian tiimoilta barrikadeille. He eivät saa päättää syömisistään, ja heidän makutottumuksensa joustavat vielä: pitää olla valmis uusiin makuyhdistelmiin. Lukiolaisten protestoinnista huolimatta päiväkoti sai pinaattiohukaisensa jauhelihakastikkeen kanssa, ilman vaihtoehtoja. Vuosien kuluessa se tulee liittymään heidän makumaisemansa osaksi niin lujasti, että lukiolaisina he saattavat olla vuorollaan valmiita kiivaastikin puolustamaan jauhelihakastiketta uusissa, vielä tuntemattomissa muutoksissa oman kotiseutunsa ruokakulttuurin ikiaikaisena osana: pinaattilättyjä ja jauhelihakastiketta oman kotiseudun tapaan.

Sulevi Riukulehto
tutkimusjohtaja, aluehistoria ja kulttuuriperintö
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti, Seinäjoki
Tämä kirjoitus ja muita kotiseutuasioita löytyy myös julkaisusta Risteysasema 4.