Ruralia-instituutin projektipäällikkö, Aapo Jumppanen

Ruralia-instituutilla on kaksi toimintayksikköä toinen Seinäjoella ja toinen Mikkelissä. Tämä tarkoittaa sitä, että jonkun täytyy aina välillä matkustaa. Tällä kertaa oli minun vuoroni. Minun piti esitellä kansainvälistä tutkijavaihto-ohjelmaa Ruralia Visiting Scholaria ja sen tuloksia Mikkelin yliopistokeskuksen aamubrunssilla kello 8.40 alkaen.  Esitykseni oli viimeinen, sitä ennen oli kaksi muuta alustusta. Koska tilaisuus alkoi varhain, lähdin ajamaan Mikkeliin jo edeltävänä päivänä. Perille päästyäni hain avaimen Mikkelin yliopistokeskuksen toisesta kerroksesta. Olin jo aiemmin katsonut Googlesta, missä vierasasunto sijaitsee, joten paikan löytäminen oli helppoa, varsinkin kun olin muistanut ottaa kartoista paperikopiot.

Kannoin tavarat autosta asuntoon. Ollessani kaivamassa avaimia ovella, avasi naapuri oven selkäni takana. Oletkos sinä muuttamassa siihen, hän kysyi. En ole, olen tässä vain tämän yön, vastasin. Ai jaa, ei sitten mitään, luulin, että olit asukas, hän sanoi ja sulki oven. Kävin vierasasunnon kaikki huoneet läpi, niitä oli kolme ja kaikkien lattialla oli harmaat muovimatot. Hella oli alkuperäinen samoin kylpyamme. Parvekkeen lasitus oli uudehko varmaan alle kymmenen vuotta vanha. Neutraalin väriset tapetit olivat alkaneet repsottaa saumoistaan. Vessasta löytyi tuubillinen venäläistä hammastahnaa vai oliko se bulgarialaista, serbialaista vai mitä se oikein oli, mistä sitä tiesi noista kyrillisistä kirjaimista. Vieraita täällä oli joka tapauksessa majoitettu, vaan kauaa ei niitä enää tänne tulisi. Asunto myytäisiin, sillä yliopiston täytyi säästää, eikä tämän tilan käyttöaste ilmeisesti ollut niitä parhaimpia. Kyllä tämä asunto kaupaksi menisi, torille oli matkaa kilometrin verran ja lähimpään kauppaan ehkä 150 metriä.

Mietin jo kuinka kiinteistövälittäjä etsisi asunnon edustavimman kohdan, räpsäyttäisi valokuvan ja kirjoittaisi myynti-ilmoitukseen: Tästä pienellä pintaremontilla viihtyisä kaksio aivan Mikkelin keskustan tuntumasta, hyvien liikenneyhteyksien varrelta… Hintapyynnöksi tulisi joku kohtuullinen summa, sillä asunto saisi luokituksen ”tyydyttäväkuntoinen”. Hyvin nopeasti joku asuntosijoittamisesta ymmärtävä ostaisi osakkeen, vaihtaisi tapetit, uusisi keittiökoneet ja kaapit, asentaisi laminaatti- tai parkettilattian ja vaatisi ponnekkaasti hissin saamista taloon. Asunnon arvo nousisi kohisten, ja sitten uusi omistaja voisi vuokrata sitä hyvään hintaan tai myydä eteenpäin ja saada siitä sievoisen voiton. Tuottamaton muuttuisi tuottavaksi.

Hyvin nukutun yön jälkeen kävelin Mikkelin yliopistokeskuksen ensimmäiseen kerrokseen. Brunssi alkoi jokseenkin sovittuna aikana ja join kupillisen teetä. Ensin esiteltiin Aalto yliopiston Mikkelissä järjestämä kansainvälinen kauppatieteiden kandidaatin koulutusohjelma, ja ilmeni että lähes puolet sen opettajista tuli Pohjois-Amerikasta. Esityksestä keskusteltiin hetki, ja sitten eräs kanadalainen professori kertoi omia näkemyksiään ja kokemuksiaan Mikkelissä opettamisesta. Saimme kuulla pitkähkön omakohtaisen monologin siitä, mitä kiireiset kosmpoliittiset huippuasiantuntijat haluavat vierailupaikaltaan ja miksi he tulevat sellaiseen syrjäiseen maailmankolkkaan kuin Mikkeli. Se oli mielenkiintoista kuultavaa.

Toisaalta tuntui, ettei puheenvuorossa ollut mitään ihmeellistä, tärkeintä on että asiat toimivat, ja että vieras kokee olevansa tervetullut ja arvostettu. Rahastakaan ei kuulemma ollut niin väliä, sillä sitä liiketalouden kansainvälisillä huippuasiantuntijoilla on yleensä riittävästi. Tämä oli huojentavaa kuulla, sillä ei suomalainen yliopistolaitos totisesti rahalla voisi houkutella maailmanhuippuja määräänsä enempää. Pyydettäessä arviota opiskelijoista kanadalainen totesi, että he olivat Suomessa suuntautuneet vähemmän käytännön työelämään eivätkä juuri ajatelleet opintojen jälkeistä tulevaisuutta. Tämä kuulosti tutulta, kuinka monen kohdalla olikaan käynyt niin, että vasta valmistumisen jälkeen alettiin miettiä, mitä oikeastaan haluttaisiin tehdä. Olisiko sitä itsekin pitänyt ottaa asioista ajoissa selvää ja suuntautua vaikkapa kansainvälisen liiketalouden huippuasiantuntijuuteen?

Sitten tuli minun vuoroni, esittelin Ruralia Visiting Scholars–ohjelmaa. Käytiin läpi ohjelman vaatimuksia, hakijoiden määriä ja kokemuksia. Esityksen jälkeen keskustellessa oltiin yhdessä sitä mieltä, että Mikkelin yliopistokeskuksen ja Ruralia-instituutin yhteistyötä kansainvälisten vierailijoiden hyödyntämisessä voitaisiin parantaa. Tiedotusta pitäisi lisätä molemmin puolin ja voitaisiin järjestää yhteisiä illanviettoja, joissa vierailevat tutkijat ja opettajat voisivat kohdata toisiaan. Syntyisi uutta yhteistyötä, uusia hankkeita, uutta kansainvälistä tutkimustoimintaa. Tilaisuuden jälkeen tutustuin vielä pari tuntia Mikkelin toimintayksikön toimintaan Rantasen Manun ja Piispasen Sirkun opastuksella. Puhuttiin Kymenlaaksosta ja hankkeista.

Puolenpäivän aikoihin lähdin pakkaamaan autoa vierasasunnolle. Kantaessani viimeistä laukkua asunnolta naapuri avasi taas ovensa. Oletkos sinä lähdössä, se kysyi? Olen, en ollut tässä kuin tämän yhden yön, vastasin. Tiedätkö onko tähän muuttamassa joku, naapuri kysyi? Ei varmaan ole, mutta ilmeisesti yliopisto on myymässä asuntoa kohtapuoliin, sanoin. Vai niin, pitää varmaan sitten ottaa yliopistoon yhteyttä, kun näissä asunnoissa on sokeritoukkia ja me olemme taloyhtiössä päättäneet, että ne pitäisi myrkyttää. Näitkös sinä niitä? En nähnyt, mutta joitakin kärpäsiä oli kuolleena lattialla kun tulin, vastasin. Keskustelun lopuksi toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot ja poistun rappukäytävästä. Pihalla vein roskat jätekatokseen, nousin autoon ja mietin sokeritoukkaongelman lopullista ratkaisua.