John Stuart Mill ja ”Naisten alistaminen”
Brittiläinen John Stuart Mill oli 1800-luvun maineikkaimpia filosofeja. Hän julkaisi teoksia mielen- ja tieteenfilosofiasta, poliittisesta taloustieteestä, utilitaristisesta moraalifilosofiasta, liberaalista poliittisesta teoriasta sekä edustuksellisesta järjestelmästä. Elantonsa hän sai virkailijana Britannian Intian hallinnon palveluksessa mutta istui myös Englannin parlamentissa kautena 1865-68. Parlamentaarikkona hän teki esitykset naisten äänioikeudesta ja naineiden naisten oikeudesta omaisuuteen.
Feminismin historiaan Millin kytkee kuitenkin ennen muuta 1869 ilmestynyt teos The Subjection of Women. Koska teos oli kuuluisan – joskin erittäin kiistellyn – miesfilosofin julkaisema, se herätti ilmestyessään laajempaa huomiota kuin ehkä yksikään sitä ennen ilmestynyt naisten asemaa käsitellyt kirjoitus. Se inspiroi naisasialiikkeen jäseniä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ja sai vastaansa kiivaita konservatiivisia hyökkäyksiä. 1900-luvun jälkipuolen naistutkimuksen piirissä Millin kirjoitukseen on suhtauduttu 1800-luvun naisliikettä kriittisemmin, mutta se on silti säilyttänyt asemansa filosofisen feminismin klassikkona. Suomeksi teos julkaistiin Lyyli Vihervaaran kääntämänä 1910 nimellä Naisen asema. Seuraavassa kuitenkin käytetään teoksen englanninkielistä nimeä paremmin vastaava otsikkoa Naisten alistaminen.
Omaelämäkerrassaan vuodelta 1873 Mill totesi, että ajatus naisten ja miesten yhdenveroisuudesta oli yksi hänen varhaisimpia poliittisia vakaumuksiaan, ja hän myös julkaisi aihetta käsitteleviä kirjoituksia 18-vuotiaasta lähtien. Omaelämäkerran mukaan ajatus muuttui abstraktista ideaalista käytännön periaatteeksi kuitenkin vasta 1830, kun Mill tutustui Harriet Tayloriin, jonka kanssa hän avioitui tämän puolison kuoltua 1851. Taylor (1807-58) oli jo ennen tutustumistaan Milliin omaksunut radikaaleja poliittisia mielipiteitä mukaan lukien ajatuksen naisten ja miesten yhdenveroisuudesta, ja hän oli Millin tärkein intellektuaalinen yhteistyökumppani kuolemaansa vuonna 1858 saakka.
Kysymys siitä, missä määrin häntä tulee pitää Millin 40- ja 50-luvun teosten toisena kirjoittajana, on ollut Mill-tutkimuksen vakioaiheita. Omaelämänkerrassaan Mill antoi edesmenneestä vaimostaan ylistäviä lausuntoja ja kuvasi hänet keskeisten teostensa kanssakirjoittajana ja tärkeimpien ajatustensa inspiroijana. Sittemmin tutkimuksessa on esitetty, että Millin puolisoaan kohtaan tuntema kaipuu sai hänet jossain määrin liioittelemaan tämän intellektuaalista merkitystä, mitä näkemystä on naistutkimuksen piirissä sekä kannatettu (Okin) että kritisoitu (Jacobs). Asiaa koskeva erimielisyys on kuitenkin lievempää Naisten alistamisen kohdalla. Ensinnäkin Mill kirjoitti teoksen Taylorin kuoleman jälkeen – siis jo 1861, kahdeksan vuotta ennen sen julkaisemista. Lisäksi se on näkemyksiltään joissain suhteissa vähemmän radikaali kuin esimerkiksi 1851 Millin nimellä julkaistu artikkeli The Enfranchisement of Women, joka tiedetään varmuudella vähintäänkin puolisoiden yhdessä, mahdollisesti yksinomaan Taylorin kirjoittamaksi. Vaikka yhteistyö ja -elo Harriet Taylorin kanssa epäilemättä muovasi Millin aihetta koskevia näkemyksiä monin tavoin, pidetään Naisten alistamista yleisesti yksin hänen kirjoittamanaan.
Millin yhteiskuntafilosofiset lähtökohdat
John Stuartin isä James Mill oli myös filosofi ja maineikkaan utilitaristin Jeremy Benthamin seuraaja ja ystävä. Oppimestarinsa tavoin vanhempi Mill katsoi, että moraalisääntöjen ja lainsäädännön päämäärä oli tuottaa suurin mahdollinen määrä onnellisuutta suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä. Hän myös uskoi, että ihmislapsen mieli on tyhjä taulu, jota voidaan aistikokemuksien ja niiden yhdistelmien muodostamien assosiaatioiden avulla muokata melkein millä tavalla tahansa. Ajatuksen innoittamana James Mill alkoi opettaa kolmivuotiaalle pojalleen klassista kreikkaa ja aritmetiikkaa, hieman myöhemmin historiaa, logiikkaa ja poliittista taloustiedettä. Mill tutustui myös Benthamin kirjoituksiin, jotka tekivät häneen suuren vaikutuksen. Jo 15-vuotiaana hänestä oli tullut tunnustuksellinen utilitaristi, joka omistautui ihmiskunnan elinolojen parantamiselle – Millin myöhemmän kertoman mukaan tämä tosin tapahtui vielä ilman aitoa sympatiaa ihmiskuntaa kohtaan.
Intensiivisen opiskelun ja työnteon seurauksena Mill ajautui 20-vuotiaana syvään masennustilaan, joka muutti hänen luonnettaan ja mielipiteitään. Omaelämäkerrassaan Mill kertoo paranemisensa alkaneen siitä, kun hän liikuttui kyyneliin lukiessaan runoilija Jean-Francois Marmontelin muistoja isänsä kuoleman aiheuttamista tunteista. Kokemus johti oivallukseen, että ihmisen onnellisuus ei edellytä ainoastaan suosiollisia ulkoisia oloja ja harjaannusta aktiiviseen pohdintaan ja toimintaan. Siihen kuuluu myös ”sisäinen kulttuuri” (internal culture), ennen muuta kehittynyt tunne-elämä. Mill kiinnostui runoudesta ja aikakauden romanttisista virtauksista ja alkoi suhtautua kriittisesti Benthamin ihmiskäsitykseen, jonka hän nyt katsoi korostavan liikaa ihmisen egoistisia taipumuksia ja kiinnittävän liian vähän huomiota ihmiseen tuntevana ja omasta arvokkuudestaan tietoisena olentona.
Millin yhteiskuntafilosofian lähtökohtana pysyi kuitenkin hänen isältänsä perimä utilitaristinen näkemys, jonka mukaan yhteiskunnalliset käytännöt ja instituutiot ovat moraalisesti oikeutettuja tai vääriä sen mukaan edistäväkö vai ehkäisevätkö ne yhteiskunnan jäsenten tai koko ihmiskunnan onnellisuutta. Teoksessaan Vapaudesta (1859) hän liitti tämän ns. hyödyn periaatteen romanttisista virtauksista omaksumiinsa yksilönvapauden ja itsensä toteuttamisen ihanteisiin. Tämän hän teki olettamalla, että fyysisen turvallisuuden ja ravinnon ohella ”yksilöllisyyden vapaa kehittyminen” oli inhimillisen hyvinvoinnin keskeinen edellytys. Teoksessaan Utilitarismi (1861) Mill taas pyrki muotoilemaan hyödyn periaatteen tavalla, joka ottaa huomioon ”sisäisen kulttuurin” merkityksen ihmiselämän onnellisuudelle. Tässä tarkoituksessa hän erotti toisistaan aistinautinnoista koostuvat ”matalammat” ja henkisistä iloista muodostuvat ”korkeammat” nautinnot ja esitti, että ihmiskunnan onnellisuutta tuli arvioida sen perusteella, missä määrin se oli kykenevä jälkimmäisiin nautintoihin. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevat erimielisyydet tuli ratkaista pohtimalla, millaiset ratkaisut parhaiten edistävät näin arvioitua yhteiskunnan kokonaisonnellisuutta. Tämä ei kuitenkaan koskenut ihmisyksilöiden välisen tasa-arvon periaatetta, joka Mill mukaan ei ollut hyödyn periaatteen johdannainen vaan sisältyi tuohon periaatteeseen sen koko mielekkyyden välttämättömänä edellytyksenä. Silti myös tasa-arvoperiaatteeseen voitiin tehdä poikkeuksia, mikäli voitiin osoittaa, että yhteiskunnan kokonaisonnellisuus tätä edellytti.
Teoksessaan Naisten alistaminen Millin tarkasteli naisten ja miesten välisiä suhteita sekä tasa-arvoperiaatteen että hyödyn periaatteen näkökulmasta. Hänen yleinen teesinsä oli, että 1800-luvun Britanniassa vallinnut miesten ja naisten juridinen eriarvoisuus ja sitä tukeneet kulttuuriset käytännöt olivat sekä ”itsessään väärin” (siis tasa-arvoperiaatteen vastaisia) että ”inhimillisen kehityksen suurimpia esteitä” (eli hyödyn periaatteen vastaisia). Siksi vallitseva eriarvoisuus tuli korvata ”täydellisen tasa-arvon periaatteella, joka ei myönnä etuoikeuksia toiselle osapuolelle eikä aseta toista heikompaan asemaan”. Sen enempää ihmisen, rodun kuin hänen sukupuolensa ei tullut lisätä tai vähentää hänen yhteiskunnallisia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Tämän periaatteen tuli koskea sekä oikeutta koulutukseen, ammatteihin ja julkisiin tehtäviin että puolisoiden asemaa avioliitossa.
Naisen luonto
Mill katsoi tasa-arvoperiaatteen saavan oikeutuksensa ihmisten mielissä yleisemmästä abstraktista periaatteesta, jonka mukaan yhtäläisiä tapauksia on kohdeltava samalla tavalla. Tämä taas merkitsi, että sillä ei voinut olla suurtakaan vaikutusta naisten asemaa koskeviin mielipiteisiin niin kauan kuin valtaosa miehistä ja myös huomattava osa naisista eivät pitäneet miehiä ja naisia yhtäläisinä tapauksina vaan katsoivat vallitsevan eriarvoisuuden perustuvan miesten ja naisten luonnollisiin eroavuuksiin. Siksi Mill näki teoksessaan paljon vaivaa osoittaakseen virheelliseksi ne käsitykset naisten luonnollisista ominaisuuksista, joilla heidän alisteista asemaansa tavallisesti perusteltiin. Tältä osin Millin tarkastelu oli kuitenkin sisäisesti jännitteinen yhdistelmä radikaalia vallitsevien käsitysten kritiikkiä ja niiden osittaista vahvistamista.
Mill ei väittänyt, että miehet ja naiset sellaisina kuin heitä voitiin havainnoida 1800-luvun Britanniassa olisivat olleet ominaisuuksiltaan ja taipumuksiltaan keskimäärin samanlaisia. Ei myöskään ollut periaatteessa mahdotonta, että miesten ja naisten luonteenpiirteissä voisi olla joitain luontoon perustuvia eroavuuksia. Millin mielestä oli kuitenkin ilmeistä, että ne piirteet, joilla monet hänen aikalaisensa perustelivat naisten alisteista asemaa, olivat naisia alistavien kulttuuristen asenteiden, odotusten ja käytäntöjen tuottamia. Ilmiön taustalla oli se, että miehet eivät olleet tyytyneet ainoastaan alistamaan naiset fyysisen voimansa kautta edellyttäen heiltä vain ulkoista kuuliaisuutta ja palveluksia. Useimmille miehille oli ollut tärkeää myös naisen emotionaalinen kiintymys, mikä takia miehet olivat läpi vuosisatoja pyrkineet orjuuttaman myös naisten mielen. Naisille oli pienestä pitäen opetettu, että heidän ihanteellinen luonteenpiirteensä ei ole itsenäisyys, vaan alistuminen toisen tahtoon ja että heidän tehtävänään oli elää toisia – ennen muuta aviomiestään ja lapsiaan – varten. Kun tämä yhdistettiin naisten juridisesti alistettuun asemaan, ei ollut yllättävää, että useimmat naiset sisäistivät näkemyksen, jonka mukaan heidän arvonsa ihmisinä on keskeisesti riippuvainen siitä, missä määrin he kykenevät miellyttämään miehiä.
Edellä sanottu tarkoitti Millin mielestä sitä, että naisten kykyjen ja ominaisuuksien ei ihmiskunnan historian aikana ollut sallittu kehittyä täyteen kukoistukseensa. Siksi kenelläkään – ei edes naisilla itsellään – ei voinut olla tietoa siitä, millä tavalla naiset mahdollisesti luonnostaan poikkesivat miehistä. Asiaa koskevan tiedon saavuttamisen ensimmäinen edellytys oli, että naiset pääsevät aseman, jossa he kykenevät itsenäisesti kehittämään oma persoonallisuutta sekä ilmaisemaan omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Kun tähän lisättiin, että jo vallitsevassa naisia alistavassa kulttuurissa tunnettiin monia naisia, jotka olivat osoittaneet huomattava lahjakkuutta esimerkiksi poliittisen vallankäytön ja taiteiden alalla, ei Millin mielestä voinut ollut minkäänlaista naisten luonnollisiin ominaisuuksiin nojaava perustetta evätä heiltä oikeus koulutukseen tai estää heidän pääsynsä tiettyihin ammatteihin ja julkisiin tehtäviin.
Millin yleinen kanta oli, että mikäli miesten ja naisten luonnollisten ominaisuuksien ja taipumusten välillä on joitain luonnollisia eroavuuksia, tästä ei voi olla tietoa ainakaan vallitsevassa, naisia alistavassa kulttuurissa. Kuitenkin kun hän teoksensa kolmannessa luvussa pyrki osoittamaan virheelliseksi naisten kykyjä koskevia ennakkoluuloja, hän ei täydellisesti seurannut omaa periaatettaan vaan teki naisten havaittavien ominaisuuksien perustella joitain heidän taipumuksiaan koskevia yleistyksiä. Millin mukaan olemassa olevan historiallisen kokemuksen pohjalta voitiin ainakin jonkinlaisella varmuudella esittää, että naisten taipumukset suuntautuvat keskimäärin enemmän käytännöllisiin asioihin – poliittinen vallankäyttö mukaan lukien – kuin abstraktiin teoreettiseen pohdiskeluun. Näin oli Millin mukaan siksi, että naisia tavallisesti luonnehti miehiä enemmän suuntautuminen nykyhetkeen ja aktuaaliseen. Tämä vahvisti heidän kykyään yksittäistapauksiin nojaavana intuitiivisena päättelynä ennemmin kuin pitkäjänteiseen havainnointiin perustuvana rationaalisena pohdiskeluna. Tarkkaan ottaen Mill ei väittänyt, että kyseessä olisi naisten luonnollinen ominaisuus, mutta keskustelusta sai helposti tämän vaikutelman. Hieman myöhemmin hän sen sijaan selvästi totesi, että vaikka naisiin hänen oman aikanaan liitetty heikkohermoisuus oli suurelta osalta kulttuurin ja kasvatuksen tuotetta, oli todennäköistä, että periytyvä taipumus tähän oli jossain määrin yleisempää naisten kuin miesten keskuudessa.
Nämä naisten taipumuksia koskevat yleistykset eivät olleet ristiriidassa sen kanssa, että Mill vaati naisille miesten kanssa yhtäläistä oikeutta koulutukseen ja pääsyä kaikkiin ammatteihin. Hän oletti, että juridisen tasa-arvon vallitessa ammatillinen kilpailu pitää huolen siitä, että kuhunkin tehtävään valikoituu siihen sopivia yksilöitä. Mill ei kuitenkaan teoksessaan lainkaan pohtinut sitä, missä määrin hänen esittämänsä naisten havaittavia taipumuksia koskevat yleistykset voisivat osaltaan ylläpitää kulttuurisia asenteita, jotka vaikeuttavat naisten asemaa oppilaitoksissa ja työelämässä.
Avioliitto
Aikansa liberaaliin poliittiseen kirjallisuuteen verrattuna Naisten alistamisen silmiinpistävä piirre oli sen laaja keskustelu avioliitto-instituutiosta. Mill asetti miehen aviollisen vallan voimakkaan kritiikin kohteeksi ja kytki se laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin haastaen samalla aikaisempaa liberaalia poliittista ajattelua leimanneen jyrkän jaon julkisen ja yksityisen välillä. Kuitenkin myös tämä teeman kohdalla hänen tarkasteluunsa sisältyi radikaalin kritiikin ja perinteisten sukupuolirooleja koskevien käsitysten osittaisen vahvistamisen välinen jännite.
Mill arvosteli erittäin ankarasti 1800-luvun Britannian avioliittolainsäädäntöä. Se teki miehestä puolisoiden omaisuuden ja tulojen ainoan haltijan, antoi hänelle yksinoikeuden päättää lasten kasvatuksesta, kielsi raiskauksen mahdollisuuden avioliitossa eikä käytännössä tarjonnut vaimolle mahdollisuutta erota väkivaltaisestakaan miehestä. Mill ei tyytynyt toteamaan, että vallitseva lainsäädäntö oli tasa-arvoperiaatteen vastainen, vaan katsoi sen asettavan naiset orjuuteen verrattavaan ellei vielä tätäkin huonompaan asemaan. Vaikka läheskään kaikki miehet eivät vaimojaan orjien tavoin kohdelleetkaan, laki ei tarjonnut minkäänlaista suojaa vaimolle, jonka mies näin menetteli. Lisäksi naisten sulkeminen koulutuksen ja useimpien ammattien ulkopuolelle merkitsi, että avioliiton solmiminen ei ollut heille vapaaehtoinen sopimus vaan yhteiskunnallisten olojen asettama välttämättömyys.
Vallitsevaan avioliittokäytäntöön sisältyvä valtasuhde oli Millin mielestä myös kummallekin osapuolelle moraalisesti turmiollinen. Tekemällä vaimot täysin riippuvaiseksi miehistään se tukahdutti heissä kaikille ihmisille luontaisen pyrkimyksen henkilökohtaiseen autonomiaan ja sen antamaan omanarvontuntoon. Tämän puutteen epätyydyttävänä kompensaationa vaimot usein pyrkivät hankkimaan perheen sisäistä valtaa emotionaalisen sitomisen ja kiristämisen keinoin. Miehiä taas korruptoi se, että aviollinen valta teki heidän tahdostaan lain toiselle ihmisolennolle. Tämä sai heidät ylikorostamaan omaa autonomiaansa ja vääristi heidän suhdettaan toisiin ihmisiin.
Kun Harriet Taylor oli ehdottanut koko avioliitto-instituution lakkauttamista, Mill kannatti sen uudistamista tasaveroisten kumppaneiden väliseksi sopimussuhteeksi. Muutoksella olisi positiivisia seurauksia paitsi avioliitossa eläville naisille myös yhteiskuntaelämälle laajemmin. Tasa-arvoon perustuva liitto kehittäisi puolisoiden ja lapsien kykyä elää tasa-arvoisina muidenkin ihmisten kanssa ja tarjoaisi näin aikaisempaa paljon paremman kasvuympäristön koko yhteiskuntaa hyödyttäville moraali- ja kansalaishyveille. Tällainen avioliitto edellytti paitsi avioliittolain uudistamista myös tuntuvaa muutosta etenkin miesten asenteissa, mutta Millillä ei ollut kovin selvää käsitystä siitä, miten tämä saataisiin aikaan. Hänen näkemyksensä tasa-arvoon perustuvasta avioliitosta ei myöskään kumonnut perinteistä sukupuolten välistä työnjakoa, jonka mukaan mies huolehtii perheen taloudellisesta toimeentulosta vaimon omistautuessa kotitöille. Vaikka naisilla tuli olla oikeus koulukseen ja vapaa pääsy kaikkiin ammatteihin, oli Millin mielestä luonnollista, että mikäli nainen avioituu ja saa lapsia, hän yksin kantaa vastuun lastenhoidosta ja kotitaloustöistä miehen keskittyessä taloudellisen toimentulon hankintaan. Naisten tuli siis valita ammatillisen uran ja perhe-elämän välillä. Mill tosin esitti tämän näkemyksen vain moraalisena suosituksena eikä koskaan ehdottanut, että avioliitossa elävien naisten työssäkäyntiä tulisi jotenkin lakisääteisesti rajoittaa. Silti hän tässä kohtaa vahvisti aikansa vallitsevia käsityksiä eikä kyennyt ajattelemaan liittoa, jossa sekä vaimo että aviomies osallistuvat lastenhoitoon ja kotitöihin.