Maria Jotuni (1880–1943)

Kuvalähde: SKS

Bibliografia

 

 

 

Maria Jotuni on maailmanlaajuisesti harvinaiseen lajiin kuuluva: nainen ja näytelmäkirjailija. Suomessa hänellä tosin jo oli edeltäjä Minna Canthissa. Myös novellien kirjoittajana Jotuni kuuluu mestareiden joukkoon, eivätkä hänen harvat romaaninsakaan kalpene siinä joukossa. Jotunin ei tarvinnut odottaa jälkipolvien kiitosta, vaan hänet luettiin jo varhain Suomen merkittävimpien kirjailijoiden joukkoon. ”Jotuni” on nimi, jonka Maria Haggrén ja hänen sisaruksensa itse ottivat itselleen. He osallistuivat näin sukunimien suomentamisaaltoon. Nimi ei ollut vaatimaton: se tarkoittaa muinaisskandinaavisten tarinoiden jättiläistä.

Jotunia ei ole tutkittu niin paljon kuin hän ansaitsisi. Merkittävimmät tutkimukset on julkaissut Irmeli Niemi. Hänen tutkimuksensa Arki ja tunteet. Maria Jotunin elämä ja kirjailijantyö (2001) on ollut seuraavan esityksen tärkein lähde kirjailijan omien teosten lisäksi.

Kuopiosta Helsinkiin

Kuopio oli 1880–luvulla monella tavoin Suomen suomenkielisen kirjallisuuden elävimpiä keskuksia erityisesti Minna Canthin toiminnan ansiosta. Maria Haggrén syntyi Kuopiossa perheeseen, jossa tunnettiin ja kannatettiin Minna Canthin ajatuksia. Maria kävi koulua Kuopiossa 1887–1900, osan aikaa samassa koulussa kuin Joel Lehtonen, toinen savolainen huippukirjailija, tosin vuotta ylemmällä luokalla. Maria Haggrén kuului vielä sukupolveen, joka sai suorittaa ylioppilastutkinnon vain erityisluvalla, ”sukupuolestaan huolimatta.”

Tuleva kirjailija aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa vuonna 1900 kirjallisuuden luentoja kuuntelemalla. Hän ryhtyi myös aktiivisesti toimimaan Savokarjalaisessa osakunnassa osakuntatovereinaan muiden muassa Edvard Gylling, Otto Manninen ja Viljo Tarkiainen ja myöhemmin jo kouluajoilta tuttu Joel Lehtonen. Maria valittiin osakunnan sanomalehtitoimikuntaan jo ensimmäisenä keväänä; lehden toimittajaksi tuli seuraavana syksynä Joel Lehtonen. Kahden tulevan kirjailijan välille syntyi jonkinlainen romanssikin: ainakin Joel Lehtosen puolelta tunteiden myrskyä oli, vaikka mitään syvempää suhdetta ei syntynyt.

Kaikesta päättäen Maria Haggrén suuntautui varsin päättäväisesti kirjailijan uralle. Hän kirjoitti kritiikkejä, mutta myös omia kaunokirjallisia ”harjoitelmiaan”. Ensimmäiset novellit tai harjoitelmat ilmestyivät Päivälehdessä 1902. Novellikokoelma Suhteita, jolle tekijä antoi vaatimattoman alaotsikon ”Harjoitelmia”, ilmestyi 1905. Vuoden kirjallinen sato oli runsas ja laadukas. Suhteita arvioitiin lupaavaksi esikoiskirjaksi, mutta kovin suurta huomiota se ei vielä herättänyt. V. A. Koskenniemen yleissävyltään myönteisessä arviossa toivottiin kirjailijan ryhtyvän ”suurisuuntaisempiinkin yrityksiin”. Opiskeluvaihe oli päättynyt ja ajatukset opettajan ammatista väistyneet. Jotuni erosi yliopistosta vuonna 1906.

Kirjailijan ja tutkijan liitto

Nuori lupaus oli jo saavuttanut suhteellisen arvostetun aseman niissä kirjallisissa piireissä, joihin hän osakunnassa oli liittynyt. Joidenkin miespuolisten jäsenten kiinnostus kohdistui muuhunkin kuin kirjailijaan. Yksityiselämässäkin tapahtui. Välit Viljo Tarkiaiseen alkoivat vuoden 1904 kuluessa lämmetä ja työntää syrjään muut ihastukset. Kesällä 1904 tehty kuukauden retki Ilomantsiin tiettävästi vahvisti kirjallisuudentutkijan ja kirjailijan romanssin. Viljo ja Maria asuivat vanhalla myllyllä Hiiskosken partaalla ja lukivat muiden muassa Hamsunia, Jacobsenia ja Laura Marholmia. Suhde kehittyi avioliitoksi asti, mutta tähän askeleeseen ryhdyttiin vasta vuosia myöhemmin.

Tarkiaisesta tuli Jotunin tärkein ateljeekriitikko ja tukija, joka kaikissa yhteyksissä korosti Jotunin teosten suurta arvoa. Tämä herätti kirjallisten ja poliittisten vastustajien närää. Tarkiaista pidettiin puolueellisena ”Mme Marian” hyväksi, mikä ei koitunut hyväksi hänen tutkijanmaineelleen. Eino Leino, joka oli kimpaantunut Tarkiaisen arvosteltua kriittisesti hänen teoksensa ja ylistävästi Jotunin toisen novellikokoelman, julkaisi satiirisen runon ”Tarhapöllö” Tarkiaista tarkoittaen. Sen mukaan ”tarhapöllöllä” oli ”jumaloina jotuunit”. Jälkikäteen ajatellen Tarkiainen tuskin liioitteli ja oli paljon oikeudenmukaisempi vaimonsa töiden arvioija kuin monet muut – näiden joukossa esimerkiksi Rafael Forsman (Koskimies), jonka oli vaikea uskoa naiskirjailijoista mitään kovin hyvää, etenkään jos nämä kuuluivat toiseen poliittiseen leiriin.

Avioliitto solmittiin 1911 ja aviopari muutti yhteiseen asuntoon Topeliuksenkatu 13:een. Seuraavana vuonna syntyivät nopeaan tahtiin pariskunnan kaksi poikaa Jukka ja Tuttu. Kirjalliset työt olivat jonkin aikaa pysähdyksissä, vaikka joitakin arvosteluja Jotuni kirjoitti. Maria omistautui äidin tehtävilleen, mutta palasi varsin pian myös kirjailijan haasteisiinsa. Monina tulevina kesinä aviomies ja pojat viettävät kesäänsä maalla, mutta Maria jää kaupunkiin kirjoittamaan.

Avioliiton vaiheista on enemmän luuloja kuin tietoja. Irmeli Niemi valittaa saatavilla olevien tietojen niukkuutta. Hänen kanssaan voi olla yhtä mieltä siitä, että ainakaan suoraan ei mistään Jotunin teoksesta kirjailijan elämän tai avioliiton vaiheita voi lukea. Julkisuudessa Tarkiainen esiintyi aina Jotunin tukijana ja hänen arvonsa korostajana. Suomen kirjallisuuden historiassaan (1934) Tarkiainen esittelee Jotunia hyvin laajasti ja arvostavasti. Joidenkin muiden huomattavienkin kirjailijoiden teoksessa saama tila saattoi olla kohtuuttoman vähäinen, mutta tuskin voi sanoa, että Jotunin arvoa siinä olisi liioiteltu.

Ura näytelmäkirjailijana tutustutti Jotunin teatterin maailmaan. Kansallisteatterin vaikuttajahahmona toiminut Tarkiainen auttoi Jotunia saamaan näytelmiään julki. Menestystä tuli, mutta myös vastoinkäymisiä. Ulkomaisen maineen tavoittelu, jossa Tarkiainen jälleen toimi auttajana, jäi sekin pääosin tuloksettomaksi.

Jotuni eli vaiherikkaiden historiallisten tapahtumien keskellä, mutta niistä ei jäänyt paljon jälkiä hänen tuotantoonsa. Ensimmäisen maailmansodan aikainen pula ja keinottelu saivat sijansa hänen teksteissään, mutta esimerkiksi kansalaissodasta Jotuni vaikenee tyystin. Vaikka tuotannossa on allegorioita, joilla on poliittisia ja historiallisia ulottuvuuksia, ne liikkuvat useimmiten hyvin yleisellä ja yleisinhimillisellä tasolla. Sodan ja rauhan kysymykset ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus askarruttavat, mutta realismista irrotetuissa kehyksissä. Aikansa yhteiskuntaa Jotuni ei historiallisesti tallenna teksteihinsä.

Jotuni joutui vielä kokemaan toisen maailmansodan alkuvaiheet. Sota-aika ja huoli perheestä kuluttivat sydänvaivoista kärsivän kirjailijan voimia ja hermoja. Tarkiaisen muistiinpanot kuvaavat tätä: ”Maailman sota on hänelle koetus ja kärsimys. Se järkyttää hänen hermojaan, hän vapisee lastensa puolesta sodan aikana. Sota oli ihmisyyden tahra, häpeä ja nöyryytys poistamaton – huutava syvä vääryys ja väkivalta.” Vielä vuonna 1942 Jotuni jaksoi kirjoittaa Evakuoidut (julkaistiin 1980), talvisodan aikaan sijoittuvan kuvauksen äidistä ja pojasta sodan keskellä. Sairaus paheni syksystä 1942 ja seuraavan vuoden syyskuun 30. päivänä hän kuoli. ”Taas kadottanut kansa tää/ on suuren, viisaan ihmissydämen,” kirjoitti muistorunossaan L. Onerva.

Siveettömyyden apostoli

Jotunin tuotanto herätti piankin ristiriitaisia tunteita. Toinen novellikokoelma Rakkautta (1907), jonka kirjailija julkaisi nimellä Jotuni-Haggrén, sai osakseen laajaa huomiota, mutta ei pelkästään myönteistä. Yleisesti sitä kiitettiin taiteellisena suorituksena, mutta sen illuusioton maailmankuva herätti torjuntaa. Agathon Meurmannin konservatiivinen kritiikki Uudessa Suomettaressa antaa ymmärtää Jotunin sekoittaneen taiteeseensa ”ilettävän haisevia ja myrkyllisiä aineita”, jotka tekevät siitä kelvotonta ja vahingollista, vaikka muoto olisi kuinka mestarillinen. Moralistisen kritiikin ja kansalaiskeskustelun aalto pyyhkäisee taiteelliset ansiot taka-alalle. Pahinta on, että tekijä on nainen. Helsingin Sanomien yleisönosastokirjoituksessa todettu ero miehen ja naisen kirjoitusten välillä tuo esiin käsityksen, joka oli yleinen: ”Ja se väite vielä meidän aikanammekin pitää paikkansa, että jos naisen kirjoittama kirja on siveetön, niin se vahingoittaa vielä enemmän kuin samanlainen miehen kirjoittama.

Keskustelu siivitti Jotunin mainetta. Novellikokoelmasta otettiin pian toinen painos ja se käännettiin ruotsiksi. Ruotsinnoksen luki ja siitä piti myös ajan huomattavin tanskalainen mielipidevaikuttaja Georg Brandes, joka kannusti Jotunia käyttämään kykyjään suurempiin yrityksiin. Hänkin näyttää kokeneen novellitaiteen jotenkin vähäpätöisempänä kuin romaanit. Jotuni ei myöskään lannistunut moralistisesta palautteesta eikä muuttanut linjaansa, vaikka hän kirjeissään on kertonut tunteneensa katkeruutta väärinymmärrysten takia. Hänen erään novellinsa naishahmon sanat sopivat kirjailijan omaa luomistyötä kuvaamaan: ”Ja minä tiedän, mitä minä tahdon.”

Jotunin myöhemmätkin teokset herättivät useimmiten polemiikkia. Romaani Arkielämää (1909) sai jälleen osakseen syyttelyä ”raakuudesta” ja ”epäsiveellisyydestä”, vaikka monet kriitikot kiittivät teosta. Myös Juhani Aho innostui kirjeessään Jotunille (13.12.1909) ylistämään teosta ja sen muotoa: ”Paitsi tyyppeihin nähden on uusi kirjanne minusta mestariteos tekniikkaan nähden. Se on siinä aivan uusi ja rohkea. Ei mitään varsinaista juonta, ei mitään teennäistä kompositsionia, ja kuitenkin tuo kokonaisuus. Monta ihmiselämää, kokonainen yhteiskunta vaan muutamissa kohtauksissa, yhtenä ainoana päivänä, niin kuin sen tarkka silmä voi nähdä yhtä lyhyessä ajassa. Se on aivan omaanne tuo tekniikka /–/”

Jotuni oli joka tapauksessa kohonnut huomattavimpien kirjailijoiden joukkoon. Hänen näytelmänsä Miehen kylkiluu (1913) muodostui suureksi menestykseksi, joka säilytti ja on säilyttänyt suosionsa teattereiden ohjelmistossa. Alkuperäistä Kansallisteatterin versiota esitettiin aina 1930-luvulle asti, ja hyvin pian ensi-illan jälkeen näytelmää alettiin esittää muissakin teattereissa. Yhtä suurta menestystä eivät sitten enää tuoneet muut näytelmät. Jotkut niistä ovat jääneet aliarvostetuiksi (esimerkiksi Savu-uhri 1915) ja toiset ovat vasta myöhemmin nousseet keskeisiksi suomalaisen teatterin klassikoiksi (Kultainen vasikka 1918, Tohvelisankarin rouva 1924).

Kultaista vasikkaa esitettiin vain lyhyen ajan sen ilmestyttyä, ja elettiin jo seuraavan maailmansodan aikaa, ennen kuin sen seuraavat teatteriesitykset nähtiin. Näytelmä on säilyttänyt ajankohtaisuutensa. Sitä esitettiin Tukholmassa 1990-luvun alussa (nimellä Pengar, pengar) ja Kansallisteatterin tuorein versio on vuodelta 2000. Jotunia haavoittavin kokemus oli kuitenkin Tohvelisankarin rouvan aiheuttama ”teatterisota”. Eino Kaliman ohjaustyö Kansallisteatterissa oli epäonnistunut, mutta sillä ei liene ollut ratkaisevaa merkitystä komedian moralistisille tuomitsijoille. Ensi-iltayleisöstä suuri osa poistui esityksestä kesken ja lehdistössä keskusteltiin jälleen ”siveettömyydestä”. Näytelmää ja Kansallisteatterin ohjelmistopolitiikkaa puitiin eduskunnassakin, jossa ryöpytyksen kohteeksi joutui lähinnä Kalima. Kansallisteatterin johto arvioitiin ”moraalisesti mädäksi”. Toisaalta näytelmän kaikkea karnevalisoivaa otetta ei ymmärretty. Näytelmän yleisömenestys jäi heikoksi. Jotuni itse vetäytyi yhä enemmän julkisuudesta, mutta jatkoi kirjoitustyötään.

Jotunia kuitenkin arvostettiin kirjailijana. Suurin tunnustus tuli, kun Jotuni sai Aleksis Kiven palkinnon 1938. Jotuni voitti myös talvisodan alla julistetun Suomen näytelmäkirjailijain liiton kilpailun. Palkinnot jaettiin vasta välirauhan aikana 1941, Jotunin voittajanäytelmä oli historiallinen draama Klaus, Louhikon herra. Se on historiaan sijoitettu psykologinen avioliittodraama, jossa tekijä tuo julki julkaisematta jääneen romaanin Huojuva talo teemoja: nimihenkilö on tyrannimainen, vaimoaan terrorisoiva yli-ihmiskarrikatyyri.

Sukupuolten taistelua

Vuosisadanvaihteen symbolistinen muotivirtaus, jossa lyyrinen sisäänpäin kääntyneisyys oli tavaramerkkinä, ei juuri koskettanut Jotunia. Hän mieltyi kaikesta idealismista riisuttuihin todellisuuden kuvauksiin, joita edustivat 1800-luvun loppupuolen naturalistit (kuten Goncourt-veljekset ja Maupassant) ja heidän seuraajansa. Myöhäisnaturalismin sekä dekadenssin kirjailijoista hän tunsi ihailemansa Knut Hamsunin lisäksi ainakin Jonas Lien, Herman Bangin, Hjalmar Söderbergin, Peter Altenbergin, Anton Tsehovin ja August Strindbergin. Näiden kirjailijoiden pessimismi, kaunistelematon ihmiskuvaus, miehen ja naisen välisten suhteiden, samoin kuin vanhempien ja lasten suhteiden armoton analyysi luovat taustan Jotunin kirjalliselle maailmalle. Toisaalta pohjaa loi ajan feminismi. Jotuni tutustui esimerkiksi aikansa merkittäviin naisasian ajajiin, Laura Marholmiin ja Ellen Keyhin.

Miehen ja naisen väliset suhteet olivat analyysin kohteena Jotunin ensimmäisestä novellikokoelmasta alkaen, kuten otsikko Suhteita kertoo. Useimmat kokoelman pikku novelleista ovat pikapiirtoja naisen elämänkohtaloista. Seuraavien kokoelmien nimet on tulkittava ironisiksi: Rakkautta kertoo pikemminkin rakkauden puutteesta ja mahdottomuudesta modernissa porvarillisessa ympäristössä, Kun on tunteet (1913) tunteiden kuolettamisesta. Ajan pessimistisissä käsityksissä sukupuolten väliset suhteet nähtiin yleensäkin valtataisteluna, vaikka usein kamppailu romantisoitiin tai siirrettiin myyttiseen maailmaan. Toisaalta sitä esitettiin vallitsevasti miesnäkökulmasta. Vahvaa miesnäkökulmaa tarjoili esimerkiksi August Strindberg. Jotuni tuo taidokkaan ironisesti esiin naisnäkökulman. Vastaanotossa se herätti myös kielteisiä reaktioita. Naisen seksuaalisuuden ja naisen aseman kieroutuneisuuden illuusioton kuvaus närkästytti.

Jotunin naisrohkeus ei kuitenkaan ole ollut omiaan tekemään hänestä hovikelpoista kirjallisuushistoriassa. Siinä Jotunin naisnäkökulmaa onkin pikemmin tulkittu pois kuin tuotu esiin. Koska Jotuni nähtiin suurena kirjailijana ”sukupuolestaan huolimatta”, hänet haluttiin esittää ”yleisinhimillisen” totuuden kuvaajana. Naiskirjailijoita vähäteltiin usein juuri väittämällä, että he rajoittuivat (nais)subjektiivisiin näkökulmiin. Myös aviomies ja johtava kirjallisuushistorioitsija Viljo Tarkiainen arvosti korkealle vaimonsa tuotannon, mutta neutraloi samalla teosten tulkintaa. Niemi sen sijaan päättää teoksensa tulkintaan, jossa naisasian merkitystä punnitaan: ”Jotuni ei käynyt taisteluaan naisten aseman tai oikeuksien puolesta, vaan ihmisen puolesta. Tuskin hän muitta mutkitta hyväksyisi itselleen feministin tunnuksia. Mutta koko hänen tuotantonsa ytimenä on erilaisin muodoin ja sävyin tulkittu naisen elämä, naisen arvomaailma, sen voimanlähteet ja monesti julmat ehdot.” (Arki ja tunteet, 298.) ”Ihmisen” asia on lopultakin ehkä nimenomaan naisasiaa sellaisissa oloissa, joita Jotuni kuvaa.

Jotunin novellien naiset elävät toivon ja kauniiden odotusten ja illuusiot murskaavien pettymysten noidankehän. Elämän rikkaus aavistetaan hetken huumassa:

Eikö koko oleminen ollut kummallisen salaperäistä, aivan selittämätöntä rikkauksineen, jotka tulvivat näkymättöminä, huumaavina kuin voimakas tuoksu? Ei mitään tapauksia, ei kiinteätä, mutta sitä enemmän tuota pyörryttävää salaperäisyyttä, sitä tulvi kaikkialta.
(Novelleja ja muuta proosaa I, 18)

Rakkaussuhteessa koettu pettymys kääntää tuntemukset kuitenkin aivan päinvastaisiksi:

Luulottelua kaikki! Ei mitään rakkautta. Hän tunsi, ettei hän ollut sitä tuntenut, ja eikö muidenkin ollut herkkien tunteiden valhetta vain. (mt. 20.)

Eikö mitään siis ollutkaan –? (mt. 20.)

Ainoa keino selviytyä elämästä jotenkuten on pettää itseään:

Ja ihminen pettää itseään paljon, ei jaksa ajatella asioita pohjia myöten, eikä tarvitsekaan ehkä; jos ajattelisi, olisi kenties mielipuoli, sillä suuruutta ja voimaa meissä ei ole näkemään ja tuntemaan totuutta oikein. (mt. 59.)

Naiset tahtovat vapautta ja rakkautta tai edes arvonantoa itselleen, mutta he ajautuvat kahleisiin, vääriin, rakkaudettomiin suhteisiin ja miehen alistavan vallan alle. Pettymykset vievät heidät näkemään rakkauden kauppatavarana. Rikkautta tai turvallisuutta vastaan nainen myy itsensä miehelle. ”Kuka täällä ei osta ja myy?” (mt. 35), kysyy vastenmieliseen liittoon suostunut Berta hänet hylänneen entisen rakastetun ja tämän vaimon edessä.

Välähdykset maalaiskansan elämään eivät ole lohdullisempia. Esikoiskokoelman maalaisvaimo Annastiina tosin esittää rakkaudettoman liittonsa järkikauppana:

Mies on mies tämäkin, ja oli tällä rahojakin koko joukon neljättä sataa. (mt. 37.)

Mutta on se niinkin tämän talonpoikaisen kansan, että naimisissa sitä olla pitää. (mt. 38.) Rakasta, ehee, eihän me koulunkäymättömät ihmiset niistä lirkutuksista. (mt. 38.)

Lukijalle kuitenkin selviää rivien välistä, että Annastiina on miehensä orja, jota kiusataan raskailla töillä ja nälällä ja jonka ei anneta edes pitää huolta lapsistaan: keskenään jätetyistä pikkulapsista vanhempi on polttanut itsensä kuoliaaksi. Novellin koominen esitysmuoto kätkee sisäänsä synkän ironian.

Jotunin ”siveettömyys” monien aikalaisten silmissä näyttäytyi naisen ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden esiin tuomisessa. Vaikka Jotuni nykylukijan perspektiivistä usein vain vihjaa tähän aihealueeseen, se on selvästi mukana alusta asti.

Ennen oli Aina ollut niin lapsellinen, että häntä oli vaivannut ihmisen ruumiillisuus. Nyt hän ajatteli mielellään ruumiinsa muotoja, kunnioitti itseään ja nautti siitä, että hän oli nainen, että hän oli elävää lihaa ja verta. (mt. 18–19.)

Toisaalta Jotuni tarttuu seksuaalisuuden ja miesten vallan kaikkein pimeimpiinkin puoliin tavalla, joka nykyaikana ei yllätä, mutta josta kirjallisuuden ja koko kulttuurin oli Jotunin aikaan tapana vaieta. Tai josta ei edes tiedetty. Pedofilia, insesti, miesten ”moniavioisuus” (ja toisen naisen tuominen alistetun vaimon silmien alle) ja perheväkivallan raaimmat muodot solmitaan Jotunin teksteissä osaksi inhimillistä mustaa komediaa.

Arkielämää

Jotunilta oli toivottu jotakin suurisuuntaisempaa. Rakkautta -kokoelman nostattaman kohun jälkeen Jotuni kirjoitti ensimmäisen romaaninsa, joka sijoittui maalaismiljööseen ja muutenkin uudisti Jotunin kirjailijakuvaa. Arkielämää (1909) on saanut alaotsikon ”kertomus”, mutta sen avaama laaja elämänkuva, johon kietoutuu oikeastaan kokonaisen maalaisyhteisön kuvaus ja ihmiselämän pohdinta yleensä, tekee siitä romaanin. Muoto on kuitenkin uusi: Arkielämää on yhdenpäivänromaani, jollaiset tulivat tavallisiksi vasta runsas vuosikymmen myöhemmin. Kansainvälisen modernismin uutuusformaatti esiintyi siis Suomessa ennen aikojaan.

Arkielämää otettiin myönteisesti vastaan. Siinä korostuvatkin valoisammat ja seestyneemmät tunnot kuin Jotunin aiemmissa teoksissa, vaikka elämän tummat juonteet on kudottu tekstiin pohjimmiltaan yhtä armottomina kuin ennenkin. Pääosan saa elämänsä hukannut mutta jo viisaaseen tyytymykseen yltänyt ”pappi” Nyman. Hän tarkkailee ja pohtii elämää, hän auttaa, lohduttaa ja kuuntelee hätää kärsiviä. Surun ja menetysten ja arjen huolien keskellä näyttäytyy Jotunin romaanissa elämän uutta luova ja eteenpäin vievä voima. Renki Jussin ja piika Annastiinan mutkaton luonnollinen rakkaus ja sen hedelmänä syntyvä lapsi pitävät yllä uskoa elämään. Myös ympäröivän luonnon vääjäämätön kiertokulku, joka häivyttää yksityisen ihmiset pettymykset, näyttäytyy vapahtavana pikemmin kuin ahdistavana. Romaanin lopussa Nymanin valoisat tunnot aamun sarastuksessa kohoavat jo ylistyslauluksi:

Ihana oli maailma ja ihanalta tuntui elämä, joka luonnon povesta kohosi, sen ikuisen, muuttumattoman luonnon. Kuin satua sen parmahilla oli ihmisen elämä, kuin satua vuosisatojen ja aikojen leikki. (Novelleja ja muuta proosaa I, 231.)

Mutta Jotuni ei olisi Jotuni, jollei tähänkin tunnelmaan sekoittuisi hiven katkeruutta. Romaani ei pääty Nymanin ekstaattisiin tuntoihin, vaan viimeisessä kappaleessa kuvataan, kuinka saavuttamattomaan Jussiin rakastunut ja nahjukseksi kuvatulle Jahvetti-rengille vastentahtoisesti suostunut piika Eveliina tulee ulos Jahvetin aitasta mennäkseen omaansa ennen isäntäväen heräämistä:

Oman aittansa kynnykselle oven varjoon istuutui hän ja kääri punaraitaista hamettansa polvien ympäri. Hän katseli avuttomana ja ihmeissään nousevaa aurinkoa. Sen kirkkaus häikäisi häntä. Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä, missä koti on. (mt. 231.)

Loppulauseeksi asetettuna Eveliinaa koskeva laajenee koko ihmiselämän kuvaksi: ihminen on elämässään kuin eksynyt lapsi, vieras joka ei löydä kotia.

Purevaa komediaa

Jotuni aloitti näytelmäkirjailijana 1910 vakavalla perhedraamalla Vanha koti 1910. Vasta Miehen kylkiluussa 1914 hän näytti todelliset kykynsä näytelmän – nyt komedian – alalla. Näytelmän hersyvä huumori ja ilotteleva tunnelma poikkeaa Jotunin novellien synkähköstä ilmapiiristä. Myöhempien komedioiden yhteiskunnallinen ja sukupuolten välisiä tai perhesuhteita ruoskiva satiiri lähenee jälleen novellien maailmaa.

Kultainen vasikka (1918) kuuluu Jotunin parhaisiin komedioihin. Se kuvaa ensimmäisen maailmansodan aikaa Suomessa: elintarvike- ja tavarapulaan liittyy keinottelu, joka villitsee etsimään huoletonta elämää ja nopeaa rikastumista. Raha on keinottelijain kultainen vasikka, epäjumala, jota palvotaan tekemällä tuottavia sijoituksia ja heittämällä yli laidan moraalin kahleet. Kauppa, sijoittaminen ja voitot hallitsevat maailmanmenoa. Jos Jotuni olisi tiennyt puhua markkinavoimista, olisi kehys hätkähdyttävän nykyaikainen.

Keinottelussa ja kaupassa on pelissä muutakin kuin raha ja tavara konkreettisessa mielessä. Taustalla on modernin ihmiskäsityksen murros. Siinä keskeistä on ihmisen mahdollisuus toteuttaa itseään omilla ehdoillaan, vapaana ennalta säädetyistä rajoituksista. Jotunia kiinnostaa jälleen erityisesti naisen asema. Kysymys naisen mahdollisuuksista ja naisen ja miehen kieroutuneista suhteista on lopultakin näytelmän ydinongelma. Jotunin nainen elää kauppatavarana muiden kauppatavaroiden joukossa. Silti naisen oletetaan alistuvan vanhan moraalin pakkopaitaan.

Kultainen vasikka toimii toisaalta hyvänä esimerkkinä Jotunin tekstien monitulkintaisuudesta. Jos näytelmää luetaan perinteiden näkökannalta, saavat päähenkilön, turhautuneen aviovaimo Eeditin, rikastumispyrkimykset, jotka johtavat kotoa lähtöön ja uskottomuuteen raharikkaan viettelijäkauppaneuvoksen kanssa, moraalisen tuomion ja nolon lopun. Näytelmä loppuu näköjään sovinnollisesti. Eedit palaa kotiin, kun aviomies Jaakkokin on keinotteluilla rikastunut: hän on jälleen hyvä kauppa. Kotiin palannut Eedit ei kuitenkaan tiedä, että aviomies on tieten tahtoen tuhoamassa omaisuutensa antaakseen Eeditille opetuksen. Eikö se ole rahaa jumaloivalle naiselle oikein? Rangaistus moraalittomuudesta, kun hän ei ole ymmärtänyt pitää kiinni onnestaan, rakastavasta kunnon miehestä, vaan rakastui rahaan? Näytelmän peruskysymys onkin: rakastaako Eedit todella rahaa.

Asioita voi katsoa naisen kannalta toisin. Eedit on turvannut naimakaupalla toimeentulonsa, ei ole ollut kysymys rakkaudesta. Näytelmän alussa Jaakko kärttää Eeditiä tunnustamaan rakkautensa. Eedit on kuitenkin jo ennen Jaakon astumista näyttämölle puhunut siitä, että rakkaudentunnustukset ovat tyhjää puhetta, jolla nainen pitää miestä tyytyväisenä. Ahdistettuna hän tunnustaa rakastavansa miestään kolmesta syystä: koska mies on tyhmä, koska miehen kuuluu olla tyhmä ja koska rakkaus on tyhmää. Sen kummempaa rakkautta hän ei tunne. Hänen suhteensa rahaan puolestaan on ristiriitainen: hän sekä palvoo että vihaa sitä. Rakkaus kaupankäyntinä on ainoa mitä Eedit tuntee, mutta silti hän kaipaa muuta. Hän ei vain osaa antaa pyrkimyksilleen muuta muotoa kuin rahan. Pyyteetön rakkaus voisi pelastaa, mutta elämä modernissa maailmassa pyörii vain laskelmoinnin ja kaupankäynnin ehdoilla. Elämänjano kanavoituu rahanhimoksi, mutta raha ei sammuta janoa.

Jotunin mestariteoksiin kuuluu myös farssin keinoin irrotteleva komedia Tohvelisankarin rouva (1924). Siinä naimakauppojen, sukupuolten valtataistelun ja sotkuisten rakkauksien keitokseen liitetään perintötaistelu, kuolevaksi toivotun perinnönjättäjän valekuolemat, kuvitellut ylösnousemukset ja parodisesti toistuva Hamletin ”ollako vai eikö olla” -pohdinnan muuntelu. Alkoholin huuruisissa tunnelmissa tavoitetaan välillä myös Kiven Olviretki Schleusingenissa -näytelmän hullutteleva meno. Näytelmässä on sen omaan lajiin viittaavia heittoja. Ainakin tohvelisankari Aadolfin viittaus farssiin voidaan tulkita sellaiseksi: ”Tämä on tietysti farssi, koska siitä puuttuu punainen lanka ja syyt ja seuraukset ja syvempi elämänviisaus. Elämä on syvä ja murheellinen asia. Mutta kenellä on vaimo, hänellä on oma murhenäytelmä aina kotona.” (Näytelmät, 374.) Jotunin farssiin sekoittuu kuitenkin elämän syvyys, komediaan tragedia. Aadolf toteaa myös, että jos näytelmää kertoo toisista, se on komedia, mutta jos itsestä, se on tragedia. Kaikilla asioilla on naurettava ja itkettävä puolensa.

Tohvelisankarin rouvan päähenkilö, vanhan miehen rahasta ja vanhaksipiiaksi jäämisen pelosta nainut Juulia on täydellisesti alistanut alkoholismiin taipuvaisen virkaheiton miehensä Aadolfin tohvelisankariksi. Hän on kuitenkin tyytymätön kauppoihinsa: Aadolf ei ollut kertonut kauppoja tehdessä veloistaan. Juulia on jälleen Jotunille tyypillinen ambivalentti naisasian julistaja. Hän purkaa tohvelisankari-miehelleen naisen alennustilaa:

JUULIA. Naisraukka. Mitä he ovat naisesta tehneet? Kauppatavaraa. Oo, kahdeskymmenes vuosisata, itsekkyyden vuosisata, ylellisyyden, paheellisuuden vuosisata. Oo, vereni kuohuu naisten puolesta!
(Näytelmät, 328.)

Hän on itse omaksunut kyynisen itsekkyyden ja kesyttänyt houkkamaisen mutta varsin vaarattoman miehensä kaikkien oikkujensa toteuttajaksi ja palvelijakseen. Hän esittää miehelleen suorapuheisesti filosofiaansa:

JUULIA. Elää yhdessä miehensä kanssa on sama kuin elää yhdessä vihamiehensä kanssa, ottaa leipänsä pedon kidasta, pedon, jonka on kesyttänyt, uuvuttanut, ruoskinut tainnuksiin, sotkenut hänen järkensä, ennen kuin hän on huomannut, mistä on kysymys. Aa – siinä on sinulle ”ollako vai eikö olla”! Ette ymmärrä naista ja uskallatte naida hänet! (mt. 354.)

Näytelmän toimintaa siivittää Aadolfin veljen odotetun miljoonaperinnön kohtalo. Veljen kaksi valekuolemaa saavat Juulian vuorottelemaan toivon ja alistumisen kierteessä. Toisella kertaa kuolema kerkiää jo näyttää sen verran varmalta, että Juulia on ottamassa eroa tohvelisankaristaan, vain havaitakseen, että uudeksi kumppaniksi kaavailtu hurmuri Veijo on jo löytänyt uuden, houkuttelevamman saaliin.

Lopussa katkeroitunut Juulia joutuu palaamaan Aadolfin luo, sillä siitä Juulia niin kuin näytelmän muutkin naiset ovat joka tapauksessa yksimielisiä, että ilman miestä ei voi elää. Näytelmä päättyy Juulian katkeraan nauruun:

JUULIA. Tahtoisin taivaat siirtää radoiltansa, tähdet estää kulussansa. Maapallon syöstä meren syvimpään aallokkoon! Sinne heittäisin kaikki miehet, joiden rakkaus on kevyempi kuin ilma. Mutta haa, mitä voin muuta kuin nauraa, nauraa. (mt. 393-394.)

Perhehelvetin anatomia

Jotunin ainoa laaja romaani Huojuva talo jäi aikanaan julkaisematta. Jotuni osallistui romaanillaan Otavan järjestämään romaanikilpailuun 1935, mutta ei tullut palkituksi. Se tosin kilpailikin vain ensipalkinnosta: käsikirjoitukseen oli liitetty tästä ilmoittava lappunen. Voittajaksi selvisi täysin tuntemattomaksi jääneen, kustantajan ”eri taiteita harrastelleeksi sivistystyöntekijäksi” luonnehtiman Auni Nuolivaaran Paimen, piika ja emäntä. Jotunin romaani julkaistiin vasta 1963, 20 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Miksi Jotuni jätti sen julkaisematta, on hämärän peitossa.

Huojuvassa talossa hahmotellaan täysin toisenlaista naispäähenkilöä kuin Tohvelisankarin rouvassa. Lea Hornista tulee raakalaismiehensä alistuva uhri, jonka vasta miehen kuolema vapauttaa tyrannin mielivallasta. Lea on passiivinen kärsijähahmo, joka pitää perhettään koossa yli-inhimillisin ponnistuksin. Mies, Eero Markku, taas paholaismainen toimija, joka ei tunnusta mitään rajoja oikeuksilleen perheessään.

Miehestään riippuvaisen vaimon ja äidin toivoton asema tuodaan monin tavoin esiin. Siihen liitetään alistumisen ja alistamisen dynamiikan perinpohjainen analyysi. Miehen ajautuminen väkivallan kierteeseen johtaa vaimon vain entistä syvempään eristykseen sekä salailun ja häpeän verkkoon. Ulospääsynä on lopulta vain miehen kuolema. Rakastajattaren kiristyksen kohteeksi joutunut Eero ampuu kiristäjänsä ja sen jälkeen itsensä.

Romaani on myös allegoria hyvän ja pahan taistelusta maailmassa. Eero Markku edustaa täydellisen itsekkyyden ja narsistisen itsekeskeisyyden hallitsemaa maanista pahaa, joka kumpuaa ihmisen viettimaailmasta ja hämäristä, kulttuurin kesyttämättömistä alkuvaistoista. Lea ja häneen rakastunut Aulis Heliö puolestaan edustavat hyvyyttä ja uskoa kulttuurin suitseviin voimiin, jotka joutuvat romaanissa kovalle koetukselle mutta pelastavat kuitenkin tuholta. Romaanin loppu antaa jotakin toivoa hyvyydestä maksettujen raskaiden kärsimysten mielekkyydestä. Lea ei tosin alistuvalla kärsivällisyydellään ja rakkaudellaan saavuta mitään, vaan paha tuhoutuu omaan umpikujaansa. Jotuni tuo romaaniin ajankohtaisia ajattelutapoja: keskustelu ihmisen ”luonnosta”, vaistoista ja kulttuurin mahdollisuuksista suitsia ihmisen villiä luontoa kuului 30-luvun maailmaan.

Kirjoittaja: Pirjo Lyytikäinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *