Kirjallisuutta suomalaisuuden rakentamisesta, Kalevalasta ja karjalaisesta kansanperinteestä

Sain kysymyksen: “Mitä kaikkea liittyy tähän karjalaisen kansanperinteen käyttöön suomalaisen kansallisidentiteetin rakentamisessa 1800–1900 luvuilla, ja mistä aiheesta saisi lisää tietoa?”

Ajatuksissa on muutenkin ollut kirjalistaus, joten kokoan tähän joitain keskeisiä lähteitä. Kerro, jos jätin mainitsematta suosikkisi! Kirjoittajat ovat folkloristeja tai perinteentutkijoita, ellei toisin mainita.

Alkuun kolme teosta, jotka järisyttivät itseäni jo melkein parikymmentä vuotta sitten ja yksi uudempi.

Lue ainakin nämä

Kirjallisuuden ja historian tutkija Hannes Sihvo kirjoitti vuonna 1973 väitöskirjan suomalaisesta 1800–1800-luvun vaihteen karelianismista eli karjalaisen kulttuurin ja maiseman idealisoiduista käytöistä. Karelianismille on tyypillistä, että asenne on paitsi ihannoiva, myös valikoiva: vain tietyt osat karjalaisuudesta nostetaan esiin, toiset torjutaan. Karjalaisuuden kautta rakennetaan (yhä!) myös kuvaa suomalaisesta muinaisuudesta. Toisaalta karelianismi oli myös taloudellista ja tieteellistä kiinnostusta Karjalaan. Teoksesta ilmestyi uusi painos vuonna 2003.

Hannes Sihvo 2003: Karjalan kuva: karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. 2. painos. Helsinki: SKS.

Lotte Tarkka tarkastelee vuonna 1989 Sihvon ja aikakauden antropologiassa käydyn itsekriittisen keskustelun pohjalta sitä, minkälaisina historiaan heijastettuina toiseuksina Karjala ja karjalaisuus näyttäytyvät suomalaisten kansallisromanttisten Karjalan kuvaajien teksteissä. Samassa Kalevalaseuran vuosikirjassa on muitakin karjalaista perinnettä, sen tutkimusta ja suomalaisille estradille tuomista käsitteleviä tekstejä, suosittelen!

“Suomalaisen kulttuurin historiassa on Karjalaan projisoitu katsojan ideasisältöjä laidasta laitaan: milloin Karjala on edustanut suomalaisuuden historiaa, milloin suursuomalaisuuden tulevaisuutta, milloin kansallista kunniaa tai kunniavelkaa, milloin alkuihmisyyden luonnontilaa hyvässä ja pahassa, milloin suomalaisen alkuyhteiskunnan ikivanhaa sivilisaatiota. Suomen rajojen ulkopuolinen “venäjänuskoinen” Kalevalan kansan on nostettu suomalaisuuden kuvaksi: alkuperäksi, ihanteeksi.”

Tarkka, Lotte 1989: Karjalan kuvaus kansallisena retoriikkana. Ajatuksia karelianismin etnografisesta asetelmasta. Teoksessa: Runon ja rajan teillä. Toim. Seppo Knuuttila & Pekka Laaksonen. Kalevalaseuran vuosikirja 68. Helsinki: SKS, s. 243–257.

Pertti Anttonen käsittelee tutkimuksessaan sitä, miten kansanperinnettä on käsitteellistetty ja käytetty paitsi menneisyyden, suomalaisuuden ja suomalaisuuden toiseuksien, myös suomalaisen tulevaisuuden rakentamisessa. Oppineet eivät pyrkineet pitämään perinnettä sellaisenaan käytössä vaan tallentamaan sitä valikoiduin osin, ja sitten tuottamaan tallenteiden pohjalta uutta modernia kulttuuria ja kansakuntaa. Menneisyyttä etsittiin erityisesti Karjalasta:

“Their traditional culture thus stands for the history of the Finns, thus depriving them of a history independent of Finnish nation making. In this role, the Karelians have simultaneously been regarded as Finnish and yet fundamentally distinct from the Finns by being characterized as Homeric figures, innocent and noble savages, and a perpetually indigent people in need of Finnish-based – but not Russian-based – enlightenment and modernity.”

Anttonen, Pertti J. 2005: Tradition through Modernity. Postmodernism and the Nation-State in Folklore Scholarship. SFF 15. Helsinki: SKS. https://doi.org/10.21435/sff.15

Nämä kolme olivat mulle aikanaan tosi silmiä avaavia ja omaa kulttuurista taustaa ymmärtämään auttavia teoksia.

Suomalaisen nyky-yhteiskunnan ja Suomen karjalankielisten nykytilanteen tajuamisen suhteen kannalta olennainen on ollut tuoreempi kirja: kielentutkija Anneli Sarhimaa käsittelee vuonna 2017 ilmestyneessä tietokirjassaan karjalan kielen asemaa ja karjalankielisten kokemuksia Suomessa. Teos on käsittääkseni kattavin johdatus karjalankielisten nykytilanteeseen. Se auttaa myös ymmärtämään, mikä on tämän hetken karjalankieliaktivistien näkökulma ja minkälaisille kokemuksille se perustuu.

Tiedon välittämisen ohella tämä kirja on tutkimuspohjainen kannanotto vakavasti ja kriittisesti uhanalaisen karjalan kielen puolesta. (…) on vähemmistökieltä tutkivan sosiolingvistin ammatillinen velvollisuus käsitellä kieliin liittyvän lainsäädännön ja yhteiskunnallisten käytänteiden epäkohtia, ottaa kantaa ja asettua kielivähemmistön puolelle silloinkin, kun käsiteltävä asia herättää voimakkaita tunteita vähemmistökielisissä itsessään, enemmistöön kuuluvissa tai molemmissa.

Anneli Sarhimaa: Vaietut ja vaiennetut: karjalankieliset karjalaiset Suomessa. SKS, 2017.

Tämä kirja on minusta syytä lukea, jos toimii karjalaisen kulttuurin parissa. Kirjan ote on vähemmistöpoliittinen, ja se perustuu laajemmalle tutkimushankkeelle vähemmistökielten nykytilasta. (Folkloristin tai historiantutkijan kannalta paikoitellen heijastetaan nykyhetken arvostuksia tai tulkintamalleja historiaan, mutta tämä ei ole teoksen keskiössä ja kokonaiskuva on hyvä. Osa karjalaisista on kritisoinut kirjan positiivista otetta merkittävää elvytystyötä tehnyttä, mutta talousepäselvyyksiin kaatunutta Karjalan Kielen Seuraa kohtaan. Teoksen kirjoitusaikana epäselvyyksistä ei kuitenkaan vielä ollut tietoa, ja seura oli merkittävässä roolissa karjalan kielen aseman parantamisessa.)

Kansanperinne, karjalaisuus ja suomalaisuus

Uusimpia tuulia folkloristiikan puolella edustaa Eila Stepanovan johtamassa hankkeessa Omistajuus, kieli ja kulttuuriperintö – Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla tehty tutkimus, josta iso osa löytyy hankkeen kotisivulta julkaisut-kohdasta.

Hankkeen yhteisartikkeli “Kalevalaisuus, kieli-ideologiat ja suomalaisuuden myytit” tarkastelee Kalevalan vastaanottoa ja käyttöä Suomessa ja Karjalan tasavallassa.

“Kalevalan suomalaisuus tunnustettiin sekä suomalaisissa että venäläisissä akateemisissa piireissä – molemmissa Lönnrotia ylistettiin suomalaisen kirjallisuuden, kielen ja kulttuurielämän kulttuuriheeroksena. Tässä prosessissa karjalan kieli ja karjalainen kulttuuri sulautettiin implisiittisesti suomalaisen kulttuuriperinnön osaksi. Sitä ei tunnistettu ja arvostettu suomalaisuuden aikalaiseksi ja veroiseksi: sekä suomalaisissa että venäläisissä keskusteluissa Karjala edusti nykysuomalaisuuden menneisyyttä, ei tuolloista nykykarjalaisuutta.”

Lotte Tarkka, Heidi Haapoja-Mäkelä & Eila Stepanova: Kalevalaisuus, kieli-ideologiat ja suomalaisuuden myytit. Kalevalaseuran vuosikirja 98. SKS, 2019. (Linkin takana avoin käsikirjoitusversio.)

Eila Stepanova analysoi myös parin tuoreen esimerkin kautta sitä, miten näkymättömiä tai menneisyyteen sijoitettuja karjalankieliset ovat yhä suomalaisten muistiorganisaatioiden piirissä. Heidät ihan vain vahingossa unohdetaan mainita tai esitetään kuolleena kulttuurina. Toinen tapaustutkimus osui lähelle, auts.

“Since the nineteenth century, Karelian folklore has been used to reinforce Finnishness. However, the Karelians remain invisible in Finland’s folklife and public spheres because the notion that Karelian culture exists only in an idealized Finnish past—rescued by Finns—is deeply rooted in both official and vernacular understandings of Finnishness.”

Eila Stepanova: Karelian Cultural Heritage in Finland’s Folklife Sphere. Western folklore, 79(4), sivut 377–399, 2020. https://www.jstor.org/stable/27032549.

Heidi Henriikka Mäkelä (ent. Haapoja-Mäkelä) tarkastelee inkeroisten perinteen käyttöä suomalaisen nykykansanmusiikin piirissä sekä suomeksi että vähän pidemmälti englanniksi. Hyvä esittely myös kulttuurisen omimisen käsitteestä.

“I examine how the idea of Finnish-ness has been constructed in relation to traditional runo songs in the changing paradigms of studying and performing folk music and oral poetry in Finland across the last hundred years, and how the concept of cultural appropriation relates to this construction.”

Haapoja-Mäkelä, Heidi 2020: Silencing the Other’s Voice? On Cultural appropriation and the Alleged Finnishness of Kalevalaic Runo Singing. Ethnologia Fennica, 47(1), 6–32. https://doi.org/10.23991/ef.v47i1.84255

Haapoja, Heidi 2017: Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa? Kulttuurisen appropriaation käsite, suomalainen kansanmusiikki ja kalevalamittainen runolaulu. Musiikin suunta 39(1). http://musiikinsuunta.fi/2017/01/omimista-lainaamista-hyvaksikayttoa/

Mäkelän käsittelemä inkeroisen kieli on yhtä läheinen suomen kielen sukukieli kuin karjala. Toisin kuin etenkin länsisuomalaisilla alueilla, inkeroisilla ja karjalankielisillä oli tallennusten aikaan elävä runolaulukulttuuri, jota tallennettiin paljon suomalaisiin arkistoihin ja joka on pitkälti ollut myös suomalaisen nykyrunonlaulun lähdeaineistoa.

Erityisesti Soikkolan inkeroisten uudemmantyyliset sävelmät ovat olleet suomalaisen nykykansanmusiikin piirissä suosittuja. Inkeroisaktivisti Dmitry Harakka-Zaytsev totesi minulle, että nykyisten inkeroisten kannalta olisi tärkeää, että suomalaiset inkeroisten perinnettä esittäessään tai käyttäessään kertoisivat, että sävelmät tai tekstit on tallennettu juuri inkeroisilta. Inkeroisista eli inkerikoista enemmän esim. täällä.

Suosittelen myös muuta Eila Stepanovan, Heidi Henriikka Mäkelän ja Lotte Tarkan tuotantoa. Projektissa mukana ollut folkloristi Andreas Kalkun on lisäksi kirjoittanut paljon Viron setojen eli setukaisten tilanteesta, jossa on samankaltaisia piirteitä karjalaisten kanssa – Kalkun on myös setojen nykykulttuurin piirissä näkyvä toimija runoilijana, laulajana ja kielenhuoltajana.

Karjalan kieli ja karjalaiset identiteetit

Uusin artikkelikokoelma karjalankielisistä on kielentutkija Riho Grünthalin, Eeva-Kaisa Linnan, Pirkko Nuolijärven ja Helka Riionheimon toimittama Anneli Sarhimaan juhlakirja. “Kirjoitukset käsittelevät kielten revitalisaatiota, karjalan kielen ylirajaisuutta, karjalan kielivarantoja sekä karjalan kieltä ja karjalaisuutta henkilökohtaisena kokemuksena.” Mukana on kirjoituksia sekä suomeksi että karjalaksi.

Grünthal, Riho, Pirkko Nuolijärvi, Helka Riionheimo, Natalja Antonova, Anneli Sarhimaa, ja Eeva-Kaisa Linna. Šulkkuni sanaine: Kirjoituksia Karjalasta ja vähemmistökielistä. 1. painos. Helsinki: Karjalan Sivistysseura, 2022.

Etnomusikologi ja perinteentutkija Pekka Suutarin toimittama artikkelikokoelma Karjalankieliset rajalla kertoo karjalankielisistä, ja vepsänkielisistä, kokemuksista, musiikista, vähemmistökielisistä sanomalehdistä ja Karjalaan liittyvistä mielikuvista suomalaisissa lehdistössä.

Suutari, Pekka (toim.): Karjalankieliset rajalla. Joensuu: Suomen kansantietouden tutkijain seura, 2021.

Suutari ja monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa tutkinut Olga Davydova-Minguet ovat toimittaneet suomalaisten ja venäläisten tutkijoiden yhteistyönä syntyneen kirjan Joustavat etnisyydet. Kirja tarkastelee ihmisten identifioitumista useisiin eri etnisiin kulttuureihin, jotka voivat myös kietoutua toisiinsa. Tämä pätee erityisesti rajan kahden puolen asuviin karjalaisiin ja Karjalan tasavallan muihin vähemmistöihin.

Pekka Suutari ja Olga Davydova-Minguet: Joustavat etnisyydet. Identiteettiprosessit Venäjän Karjalassa. Joensuu: Suomen kansantietouden tutkijain seura, 2019

Vielä yksi Pekka Suutarin toimittama artikkelikokoelma, suosikkini näistä kolmesta hyvästä kirjasta. Karjala-kuvaa rakentamassa on monipuolinen teos siitä, millä tavoin erilaisia käsityksiä Karjalasta on rakentunut ja rakennettu, ja siinä on paljon asiaa nimenomaan karjalankielisistä.

Suutari, Pekka, toim. Karjala-kuvaa rakentamassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1389. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013.

Kalevalasta

Paksu kirja “Kalevalan kulttuurihistoria” ja sen lyhennetty nettiaineisto käsittelevät Kalevalaa edeltänyttä suullista kulttuuria, itse Kalevalan syntyprosessia ja ennen kaikkea kaikkea sitä, mitä Kalevalalla on suomalaisuutta rakennettaessa, taiteen ja tieteen parissa tehty.

Piela, Ulla & Knuuttila, Seppo & Laaksonen, Pekka (toim.) 2008: Kalevalan kulttuurihistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Verkkoaineisto: https://kaku.kalevalaseura.fi/

Niina Hämäläinen on väitöskirjassaan ja tämän jälkeisissä artikkeleissaan tutkinut sitä, miten Lönnrot tuotti kansanrunousaineistoa käyttäen aivan omanlaisensa eepoksen, ja mikä kaikki tähän vaikutti.

Hämäläinen, Niina 2012: Yhteinen perhe, jaetut tunteet. Lyyrisen kansanrunon tekstualisoinnin ja artikuloinnin tapoja Kalevalassa. Turun yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5170-3

Kalevalan kriittinen editio Avoin Kalevala sisältää tuoreinta Kalevalasta ja Lönnrotin editointityöstä tehtyä tutkimusta etenkin artikkeliosiossa.

Hämäläinen, Niina, Holopainen, Reeta, Luhtala, Marika, Saarelainen, Juhana ja Sykäri, Venla 2019–: Avoin Kalevala. Kansalliseepoksen digitaalinen, kriittinen editio. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. ISSN 2490-1318. http://kalevala.finlit.fi

Matkalla Kalevalaan ja Päivystävä folkloristi -blogin Kalevala pähkinänkuoressa ovat yleistajuisia pikaoppaita Kalevalaan.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on ollut todella keskeinen toimija mitä tulee Kalevalaan ja karjalaisen, inkeriläisen ja suomalaisen kansanperinteen tallentamiseen. Yllä listattujen teosten kritiikki kohdistuu myös SKS:n piirissä harjoitettuun toimintaan. Tarkemmin Seuran historiasta kertovat Irma Sulkusen ja Kai Häggmannin tutkimukset: näissä on myös folkloristiikan ja muiden humanististen tieteiden oppihistoriaa mukana.

Häggman, Kai 2015: Pieni kansa, pitkä muisti: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura talvisodasta 2000-luvulle. Helsinki: SKS

Häggman, Kai 2012: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. Helsinki: SKS.

Sulkunen, Irma 2004: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. SKST 952. Helsinki: SKS.

(Satu Apo kritisoi Sulkusen tulkintoja Elias Lönnrotin, C. A. Gottlundin ja D. E. D. Europaeuksen suhteista: hänen mielestään näiden kirjallinen tuotanto ei ole laajuudeltaan ja laadultaan vertailukelpoista, mikä osittain selittää henkilöiden saamia erilaisia asemia SKS:n piirissä.)

Kansainvälistä kriittistä tutkimusta

Sitten vielä muutama yleisempi kansanperinteen tallentamista ja sen tutkimuksen historiaa kriittisesti tarkasteleva teos (huomaa myös Anttosen ja Tarkan kirjoitukset ylempänä).

Charles L. Briggsin ja Richard Baumanin kirja Voices of Modernity käsittelee sitä, miten kansanperinteen tallentamisen historia kietoutuu kieli-ideologioihin, politiikkaan ja epätasa-arvoon. Kirja löytyy osittain avoimena Google kirjat -palvelusta.

Bauman, Richard & Briggs, Charles L. 2003: Voices of modernity: language ideologies and the politics of inequality. Cambridge, England: Cambridge University Press.

Regina Bendix on kirjoittanut folkloristiikan oppihistorian klassikon, joka käsittelee erityisesti autettisuuden, alkuperäisyyden ja aitouden etsimispyrkimyksiä.

Bendix, Regina 1997: In search of authenticity: the formation of folklore studies. Madison (WI): University of Wisconsin Press.

Roger D. Abrahamsin klassikkoartikkeli käsittelee kansallisromantiikan pitkiä jatkumoita folkloristiikassa.

Abrahams, Roger D. 1993. ’Phantoms of romantic nationalism in folkloristics,’ Journal of American Folklore 106(419), pp. 3–37.

Ruth Finneganin kirja purkaa jo 1970-luvulla vanhentuneita ja ihannoivia käsityksiä suullisesta perinteestä sekä suullisen ja kirjallisen perinteen ehdottomista eroista.

Finnegan, Ruth 1977: Oral Poetry: its nature, significance and social context. Cambridge: Cambridge University Press.

Olisihan näitä enemmänkin. Kerro, jos kaipaat tietoa jostain erityisestä aihealueesta!

 

Itkuvirret, nykyitkijät ja karjalaisuus

Viime aikoina on sosiaalisessa mediassa ja mediassakin käyty paikoin kiivasta keskustelua suomalaisuuden ja karjalaisuuden suhteista. Huomion keskipisteessä on ollut etenkin Kalevala, mutta keskustelua on käyty myös esimerkiksi karjalaisista itkuvirsistä ja niiden suomalaisista nykytulkinnoista.

Kalevalaseura järjesti 20.5.2022 keskustelutilaisuuden itkuvirsistä. Tilaisuudessa oli läsnä suomalaisia ja karjalaisia nykyitkijöitä, itkututkija ja karjalaisaktivisteja. Osapuolten näkökulmat itkuperinteeseen ja sen nykykäyttöön ovat hyvin erilaisia, eikä keskustelu riittänyt avaamaan koko ongelmakenttää. Tämä olikin selvästi vain alku. Keskusteluille on tarvetta, mutta täytyy yhdessä miettiä, mikä olisi niille hyvä formaatti. 

Aihe on kipeä sekä suomalaisten nykyitkijöiden, karjalankielisten että karjalankielisten nykyitkijöiden kannalta. Meidän suomalaisten on kuitenkin vaikea tajuta sitä vähemmistöasemaa, josta käsin karjalankieliset joutuvat keskustelemaan.

Yritän tässä lähteä purkamaan aihepiiriin laajempia taustoja. Olen käynyt julkisia ja yksityisiä keskusteluita sekä suomalaisten toimijoiden että karjalankielisten kanssa, mutta en tajua lainkaan kaikkea, eikä minullakaan ole antaa isoihin kysymyksiin vastauksia. Kaikki kommentit, ajatukset ja korjaukset ovat kovin tervetulleita!

Mistä on kyse?

Osa suomalaisista karjalaisaktivisteista kertoo suomalaisessa nykyitkujen kentässä olevan piirteitä, jotka satuttavat heitä ja vahingoittavat karjalankielisten asemaa. Osa syyttää suomalaisia nykyitkijöitä kulttuurisesta omimisesta ja karjalaisten hiljentämisestä.

Mistä kaikesta tässä oikein on kyse? Nähdäkseni isoimmat taustaongelmat ovat suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tasoilla ja siinä, että me nykysuomalaiset emme tajua tilannetta karjalankielisten kannalta.

Anneli Sarhimaa on avannut karjalankielisten tilannetta kattavasti kirjassaan Vaietut ja vaiennetut. Karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Suosittelen jokaista suomalaista nykyitkijää lukemaan ainakin sen luvut 1–4 ja 8. Kirja löytyy kirjastoista ja on saatavilla myös kirjakaupoista. Kannattaa lukea myös itkuvirsien jatkumoita tutkivan Viliina Silvosen blogikirjoitus.

Kun emme tunne tilannetta, emme myöskään tajua, mistä kovakin kritiikki nousee ja mikä kaikki omassa toiminnassamme ja puheessamme voi huomaamattamme satuttaa.

Karjalan kieli ja karjalankieliset

Suomessa karjalaisina usein ajatellaan lähinnä vain suomenkielisiä karjalaisia evakkoja tai itäsuomalaisia. Yhteiskunnassa laajemmin ei tiedetä, että

  • karjala on oma kielensä ja suomen läheisin sukukieli
  • se on Suomessa kotoperäinen eli täällä kehittynyt kieli
  • kieltä on puhuttu nykyisen Suomen alueella yhtä kauan kuin suomea
  • se on vakavasti uhanalainen sekä Suomessa että Venäjällä
  • Suomessa arvioidaan olevan noin 5000 karjalan kieltä päivittäin käyttävää ja 30 000 kieliyhteisöön kuuluvaa ihmistä
  • Venäjällä karjalankielisiä arvioidaan olevan noin 50 000–60 000
  • suuri osa karjalankielisten jälkeläisistä on menettänyt sukunsa kielen
  • suomalaiset ajattelivat pitkään karjalan kielen olevan vain suomen murre
  • karjala on ainoa kotoperäinen kieli, jota Suomen perustuslaki ei mainitse

Suomalaisten pitkälti tiedostamattomat asenteet karjan kieltä ja karjalankielisiä kohtaan johtavat siihen, että kieltä ja ryhmää ei nyky-yhteiskunnassa tunnisteta eikä karjalaisten kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksia tunnusteta.

Kalevalan ohella juuri itkuvirsiin näyttää tiivistyvän monien karjalankielisten kannalta kipeitä asioita – vaikka on toki myös karjalankielisiä, joita itkut eivät kiinnosta tai jotka eivät näe suomalaisessa nykyitkussa ongelmia. Toisille karjalaisille taas Kalevala ja nykyitkut ovat positiivinen asia.

Erilaiset näkökulmat liittyvät erilaisiin käsityksiin suomalaisuuden ja karjalaisuuden suhteista. Taustalla on myös erilaisia henkilökohtaisia suhteita itkuperinteeseen. (Suomalaisen on tässä kohtaa hyvä muistaa, että vähemmistöiltä ei ole kohtuullista odottaa yksimielisyyttä: yksimielisiä eivät yleensä ole enemmistötkään.)

Yhteiskunnan suhde karjalan kieleen

Karjalaisiin on sotien jälkeen suomalaisen yhteiskunnan eri tasoilla kohdistunut kovaa painetta suomalaistua, eikä kielelle ollut tarjolla perustukea kuten kirjakielen kehittämistä, kielenhuoltoa, omakielisiä aineistoja saati omia kulttuurilaitoksia. Karjalankieliset evakot kohtasivat ruohonjuuritasolla vahvaa torjuntaa ja ryssittelyä, väkivaltaakin. Kouluissa monin paikoin kiellettiin oman kielen puhuminen tai ohjattiin puhumaan yleis- tai kirjakieltä. Monet vanhemmat totesivat, että on parempi kasvattaa lapset suomenkielisiksi ja kastaa luterilaisiksi, jotta näitä ei kiusattaisi tai syrjittäisi.

Samaan aikaan karjalankielisen kulttuurin piirteitä on punottu osaksi suomalaiskansallista kulttuuria, osin suomalaistuneiden karjalaisten itsensäkin toimesta. Joidenkin karjalaisten näkökulmasta tämä on ollut ja on hyvä asia, toisten näkökulmasta taas ei. Kummallakin näkökulmalla on perusteensa ja oikeutuksensa.

Ongelmallista on kuitenkin aina se, jos karjalankielisiä ei lainkaan mainita heitä koskevaa tai heiltä tallennettua perinnettä käsiteltäessä tai jos heidän kulttuurinsa keskeisiä piirteitä kuvataan suomalaisuutena tai suomalaisena muinaisuutena.

Karjalankieliset ovat pyrkineet edistämään kielensä asemaa aktiivisesti 1970-luvulta lähtien, ja 2010-luvulta lähtien on saatu valtioltakin tukea kielen elvytykseen. Tuki ei ole kuitenkaan määrällisesti riittävää eikä luonteeltaan pysyvää. Kieltä ei ole tunnustettu lakien tasolla, joten valtiolla ei ole lakisääteisiä velvoitteita sen suhteen.

Karjalan kielen asema on Suomessa huonompi kuin saamen kielten ja romanikielen. Karjalaisen kulttuurin parissa tavalla tai toisella toimivien olisikin mielestäni hyvä miettiä, miten oma toiminta epäsuorasti tai suorasti vaikuttaa karjalankielisten asemaan Suomessa. Onko sitä mahdollista jollain tapaa aktiivisesti edistää, miten? Tiedänkö karjalankielisten tilanteesta tarpeeksi ja osaanko omalta osaltani levittää siitä oikeaa tietoa?

Ovatko karjalaiset suomalaisia?

Karjalan kielen huono tilanne ja karjalankielisten viimeisen sadan vuoden aikana kohtaamat ongelmat liittyvät siihen, että me suomalaiset olemme pari sataa vuotta halunneet nähdä karjalaiset suomalaisina ja karjalan kielen suomen murteena.

Tilanteessa on ollut myös positiiviset puolensa: karjalankieliset suomen kansalaiset ovat olleet täysvaltaisia suomalaisia. Tämä on kuitenkin edellyttänyt oman karjalaisuuden asettamista suomalaisuuden osaksi, ja monien tapauksessa oman kielen ja kulttuurin siirtämistä vain yksityisen elämän piiriin. Sukupolvien ketjussa tämä on tarkoittanut kielen ja kulttuurin hidasta unohtamista ja sulautumista suomalaisiksi.

Kielitiede on jo pitkään käsittänyt karjalan kielen omaksi kielekseen. Tämä tarkoittaa sitä, että karjalankieliset on mahdollista tajuta omana kansanaan. Ajatus näyttää monille suomalaisille olevan hankala.

Karjalan kielen elvyttäminen ja ylläpito edellyttää käsitystä paitsi kielestä oman kielenään, myös käsitystä karjalankielisistä omana etnisenä ryhmänään.  Tämä on mahdollista huolimatta siitä, että suomalainen ja karjalainen kulttuuri ovat monin tavoin limittäisiä ja läheisiä, ja vaikka ihminen voi tietenkin kokea olevansa sekä karjalankielinen että suomalainen. Suomalaisuushan voi myös tarkoittaa montaa eri asiaa: kielellistä, kulttuurista, etnistä tai kansalaisuuteen liittyvää suomalaisuutta.

Suomalaisuudesta erillinen karjalainen identiteetti

Perinteisesti suomalaiset ovat nähneet karjalankielisen kulttuurin suomalaisuuden osana ja siten täysin vapaasti käytettävissä olevana: sitä on myös ollut mahdollista nimittää suomalaiseksi. Tämä on ollut yhteiskunnassa niin vakiintunut käsitys, että yksittäisiä ihmisiä ei voi syyttää sen omaksumisesta. Olemme kasvaneet kulttuuriin, jossa karjalaisuus on käsitetty suomalaisuuden ala-lajina.

Suomalaisuudesta erillisen julkisen karjalaisen identiteetin syntyminen ja kehittyminen tarkoittaa sitä, että karjalankieliset alkavat vaatia myös Suomessa päätäntävaltaa omaan perinteeseensä, tai ainakin sitä, että karjalankielistä perinnettä ei käsiteltäisi suomalaisena. Kulttuuriseen omimiseen liittyvät keskustelut nousevat tästä asetelmasta.

Tilanteen tekee monimutkaiseksi se, että karjalainen ja suomalainen perinteinen kulttuuri ovat monin paikoin aika lähekkäisiä, ja ne ovat eläneet pitkässä vuorovaikutuksessa. Tästä huolimatta tutkijat ovat todenneet, että Kalevalan ja karjalaisen sekä inkeroisilta tallennetun kansanperinteen käyttöön Suomessa liittyy myös piirteitä, joita voi tarkastella kulttuurisena omimisena (tästä joskus myöhemmin enemmän).

Perinteiset itkuvirsialueet

Monet vanhan kansanperinteen piirteet ovat esiintyneet sekä karjalankielisillä että suomenkielisillä karjalaisilla tai itäsuomalaisilla laajemmin.  Itkuvirret ovat 1800-luvulla olleet leimallisesti karjalankielisten kulttuuria, vaikka eivät täysin poikkeuksetta.

Itkuja on 1800-luvulla ollut käytössä myös ortodoksisia karjalankielisiä ja inkeroisia lähellä eläneillä luterilaisilla inkerinsuomalaisilla ja suomenkielisillä karjalaisilla, ilmeisesti pääosin ortodokseilta omaksuttuina. On myös jokseenkin varmaa, että tuhat vuotta sitten nykyisten suomen murteiden esimuotoja puhuvilla ihmisillä on ollut itkuja – emme tosin tiedä, minkälaisia nämä ovat olleet.

Tallennusaikana itkut ovat olleet leimallisesti karjalaisten (etenkin karjalankielisten), inkeroisten, vepsäläisten ja setukaisten perinnettä. Niissä on ollut merkittäviä paikkakunta- ja kieliryhmäkohtaisia eroja.

Suomessa hyvin tunnettu laulaja ja itkijä Larin Paraske oli inkeroinen. Kannaksen ja Pohjois-Inkerin alueella inkeroisen kieli oli hänen aikanaan sulautunut ympäröiviin inkerinsuomalais- ja kannakselaismurteisiin. Inkeroisilla oli omanlaisensa ja ympäröiviä luterilaisia moninaisempi itku- ja runokulttuuri, joskin pitkä rinnakkaiselo oli vaikuttanut näihinkin. Ilmeisesti karjalaisuuden ja inkeroisuuden suhde on myös historiallisesti ollut hyvin läheinen: inkeroiset ovat paikoin kutsuneet itseään myös karjalaisiksi. Larin Parasken äiti oli kotoisin Suomen suuriruhtinaskunnan puolella rajaa olleesta inkeroiskylästä, minne Paraske meni myös naimisiin. Isä taas oli Venäjän puolen inkeroiskylästä, missä Paraske eli lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän oli siten ortodoksi ja inkeroinen Venäjällä syntynyt Venäjään kuuluneen Suomen suuriruhtinaskunnan kansalainen, jonka yhteisön kieli oli liukunut suomen kieleksi.

Karjalaisuuden suhde suomalaiseen nykyitkuun

Kaikki toiminta, jossa suomalaiset liudentavat karjalaisuuden käsittämistä myös omana kulttuurinaan, on karjalan kielen tämänhetkisen tilanteen kannalta ongelmallista. Omalle, omaehtoiselle identiteetille on kova tarve. Se on tarpeen myös kielen tunnustamisen, elvyttämisen ja ylläpidon kannalta, ja meidän suomalaisten pitäisi pystyä tukemaan sitä. (Toisaalta on myös karjalaisia, jotka kokevat karjalaisuutensa suomalaisuuden osana ja jotka kokevat tämän tyyppisen keskustelun ongelmallisena.)

Mitä ilmeisimmin on yhä myös karjalaisia ihmisiä, joilla on omakohtainen kosketus oman suvun parissa kulkeneeseen itkuperinteeseen. Tällöin käsitys itkuvirsistä voi olla hyvin erilainen kuin ihmisillä, jotka ovat oppineet itkuperinnettä suomalaisen esitys- ja harrastustoiminnan kautta.

Suomenkielistä nykyitkua ei välttämättä edes tunnista samaksi ilmiöksi kuin oman lähipiirin perinne. Voi tuntua siltä, että oman suvun itkukulttuuri on ollut pakko pitää karjalankielisiin kohdistuneen rasismin ja syrjinnän vuoksi piilossa, ja että se on jotain kiinteästi karjalaiseen identiteettiin, maailmankuvaan ja uskontoon liittyvää. Nykysuomalainen itkuvirsitoiminta voi erilaisuudessaan tuntua monin eri tavoin loukkaavalta. Toisia satuttaa se, että suomalaisilla on tarve itse pitää yllä karjalaisten perinteitä sen sijaan, että pyrittäisiin tukemaan nykykarjalaista kulttuuria.

Vaikka esimerkiksi Äänellä itkijät ry:n piirissä arvostetaan perinteistä karjalaista kulttuuria ja levitetään siitä oikeaa tietoa, voi näkökulma osalla nykyitkijöistä olla erilainen kuin ihmisellä, jolle perinne on omakohtainen, lapsesta asti mukana kulkenut asia. Toisaalta suomalaisissa itkupiireissä on paljon myös ihmisiä, joilla on omat karjalaiset tai karjalankieliset juuret. Tämä ei usein näy ulkopuolelle.

Monien suomalaisten suhde itkuperinteeseen muodostuu arkistoaineiston, tutkimuksen ja pitkienkin yksittäisiin karjalaisiin itkijöihin johtavien opettaja-oppilas -ketjujen kautta, ei suhteesta nykykarjalaisiin yhteisöihin, omaan sukuun tai omiin esivanhempiin.

Loukkaavalta voi karjalankielisestä näkökulmasta katsottuna tuntua myös se, että ensin karjalankieliset on Suomessa pitkälti vaiennettu, ja sitten suomalaiset ottavat karjalaiselle kulttuurille keskeisen piirteen ja tekevät siitä jotain uutta suomalaisten ehdoilla, tuntematta nykyisen karjalankielisen kentän tukalaa tilannetta tai ottamatta sitä huomioon.

Tämänkaltaiset näkemykset ovat monelle suomalaiselle uusia. Suomessa äänessä ovat olleet lähinnä ne karjalaiset, jotka ovat kokeneet karjalaisuutensa asettuvan osaksi suomalaisuutta. Tällöin kaikenlainen karjalaisen kulttuurin ja perinteen esiin tuominen on voinut olla positiivista, vaikka karjalaisuus olisi esitetty suomalaisuuden osana tai sen ehdoilla.

Suomalaisuuden alle piiloutuva karjalaisuus

Nykysuomalaisen itkukentän luomisessa keskeisessä roolissa ovat olleet ihmiset, joilla on omia karjalankielisiä juuria. Ulospäin voi kuitenkin näyttää siltä, että kyseessä olisi ollut vain suomalaisten innostus karjalaisiin itkuvirsiin.

Suomalaisella itkujen ja kansanperinteen kentällä toimii paljon myös suomalaistuneiden karjalaissukujen (sekä suomen- että karjalankielisten evakkojen ja pakolaisten) jälkeläisiä, joista monilla on ensisijaisesti suomalainen identiteetti. Monille juuriaan etsiville karjalaisille suomalainen kansanperinteen kenttä on myös avannut väyliä karjalaiseen perinteeseen ja omien juurien ymmärtämiseen. Nykyitkijöissä on käsittääkseni paljon myös ihmisiä, joilla ei ole karjalaisia juuria. Erilaisia näkökulmia on siis paljon.

Anna-Liisa Tenhusen kirjassa ”Itkuvirren kolme elämää” avataan Äänellä itkijät ry:n syntyprosessia tarkemmin. Osa Suomessa vaikuttaneista karjalankielisistä 1900-luvun lopun itkijöistäkin oli sitä mieltä, että itkuvirsiä oli hyvä siirtää moderneihin ja suomenkielisiin konteksteihin, myös uusiin käyttöyhteyksiin. Tämä ei mitätöi nykyisten karjalaisaktivistien kritiikkiä, mutta tarkoittaa sitä, että asetelma on hyvin monimutkainen.

Nykyitkuja ja karjalaisuutta koskevan keskustelun jakolinjat eivät nähdäkseni kuljekaan yksiselitteisesti karjalaisten ja suomalaisten välillä. Keskeisiä ovat kysymykset erilaisten suomalaisuuksien ja karjalaisuuksien suhteista sekä siitä, mitä kaikkea itkuvirret ovat, keille kaikille ne ovat eri tavoin tärkeitä ja mihin niitä on kenenkin mielestä sopivaa käyttää.

On todella tärkeää, että keskustelua karjalaisuuden ja suomalaisuuden suhteista ja niiden ilmeisistä kipukohdista kuten suomalaistamisesta ja suomalaisista nykyitkuista käydään. Luulen, että sitä käydään vielä kauan. Sitä käydessä kaikkien osapuolten olisi minusta hyvä tajuta toistensa haavoittuvuus.

Pitkä keskustelu

Ongelmat ovat isoja ja osin rakenteellisia. Isommalla tasolla kyse on suomalaisen yhteiskunnan ja karjalankielisen vähemmistön nykyisistä ja historiallisista suhteista. Ruohonjuuritasolla kyse on – kummallakin puolella – ihmisistä, joilla on syvä henkilökohtainen suhde itkuperinteeseen ja erilaisia näkemyksiä sen luonteesta ja nykykäytöstä.

Vähemmistön kannalta kysymys on kuitenkin erilaisella tavalla vaikea ja tärkeä kuin enemmistön. Tätä olisi tärkeää pystyä avaamaan paremmin. Enemmistön ja vähemmistön välillä on myös vaikeaa käydä tasaveroista keskustelua.

Tämä kirjoitus on pikainen yritys hahmotella laajempaa tilannetta itkujen suhteen, ja tarkoitukseni on kirjoittaa aiheesta huolellisemmin myöhemmin. Toivottavasti muutkin pohtivat tilannetta ääneen. Olen todella kiitollinen kaikista eri osapuolten kommenteista ja omien mahdollisten väärinkäsitysteni oikomisista! Yksityisestikin voi kommentoida vaikka sähköpostitse: kati.kallio (at) finlit.fi tai sosiaalisen median kautta.

[Tekstiä päivitetty 4.6.2022 vähän selkeämmäksi.]

Humanistisesta tutkimuksesta, liikkuvuudesta ja poetiikasta

 

Se, miten ja mitä me kerromme toisillemme, vaikuttaa siihen, miten me toimimme sekä yksilöinä että yhteiskuntina. Jos tutkitaan sitä, miten liikkuvuudesta kerrotaan, tutkitaan samalla myös sitä, mikä kaikki saa ihmiset liikkumaan maiden välillä, miten ja miksi.

Jos on vaikkapa yhteiskunnallista tarvetta vaikuttaa pakolaisuuteen ja siirtolaisuuteen tai edes ymmärtää niitä, on myös liikkuvuuden poetiikan tutkimus merkityksellistä ja tärkeää. Poetiikka tarkoittaa monia asioita, mutta yleisimmin juuri sitä, miten asioista kerrotaan, miten niistä on tapana ja mahdollista kertoa. Tietenkin ihmisten liikkuvuudesta tarvitaan myös kaikenlaista muuta tutkimusta!

Tarvitsemme monenlaista tietoa maailmasta

Tutkimuksen aiheet ovat tyypillisesti kapeita. Tutkimusta tehdessä täytyy kuitenkin perehtyä laajemmin aihepiiriin ja omaan oppialaan liittyvään tutkimukseen – sekä oman tutkimuksen että opettamisen ja ohjaamisen vuoksi. Yliopistolla ihmiset yleensä tekevät näitä kaikkia. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkija tietää paitsi aihepiiristään myös oppialastaan paljon enemmän kuin yksittäisen tutkimusprojektin otsikko kertoo. Hänestä voi siis myös olla hyötyä paljon laajemmin.

Mielestäni on tärkeää, että meillä Suomessa on eri aihepiirejä, kieliä ja kulttuureita tuntevia ihmisiä. Tätä sanovat myös kaupan ja viennin asiantuntijat. Muuallakin on nostettu esiin Jaakko Hämeen-Anttila, joka on alkujaan keskiaikaisen arabialaisen runouden tutkija, mutta tuntee laajasti islamintutkimuksen kenttää ja nykykulttuureita. Hänestä tuli parikymmentä vuotta sitten pitkäksi aikaa korvaamaton asiantuntija yhdessä yössä.

On myös tärkeää, että meillä on kansainvälisesti tunnustettuja kovia tutkijoita, jotka pysyttelevät perillä siitä, mitä muualla tiedemaailmassa keskustellaan. Tällaiseksi tulee osallistumalla oman alan tieteellisiin keskusteluihin (tässä tarvitaan myös ahkeruutta, kykyjä ja tuuria rahoituskilpailussa).

Joskus nämä keskustelut ovat kaukana päivänpolitiikasta tai yhteiskunnan tämänhetkisistä tarpeista. Eivät aina. Ja koskaan ei voi tietää, minkä alan asiantuntemus on huomenna tarpeen. Me tarvitsemme mahdollisimman laajan kirjon asiantuntijoita.

Otsikko ja tiivistelmä ei kerro kaikkea – tarvitaan taustatietoja

Tämä kirjoitus – alkujaan ylipitkä twiittiketju – liittyy somekohuun, jossa toimittaja nosti esimerkiksi epäilyttävästä, mahdollisesti turhasta tutkimuksesta Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen, ilmeisesti pelkän hankkeen nimen ja tiivistelmän perusteella. Tähän tarttui myös iltapäivälehdistö. Kohun hyvä puoli on, että nyt moni meistä tietää tästä hankkeesta.

Akatemiatutkija Anna-Leena Toivasen hankkeessa tutkitaan liikkuvuuden poetiikkaa ranskankielisessä afrikkalaisessa kirjallisuudesta. Minun silmiini hanke näyttää hienolta ja poikkeuksellisen vaikuttavalta. Tutkimuksen ulkopuolelle ei välttämättä aukea, mitä liikkuvuudella ja poetiikalla tässä luultavasti tarkoitetaan: ihmisten liikkumista maasta toiseen eli myös siirtolaisuutta tai pakolaisuutta, sekä sitä, miten asioista kerrotaan.

Ihmisten teot sekä yksilö- että yhteisötasolla rakentuvat osin sen mukaan, mitä ja minkälaisin tavoin me kerromme asioista ja maailmasta itsellemme ja toisillemme. Siirtolaisuuskin on vahvasti sidoksissa siihen, miten asioista lähtökulttuureissa kerrotaan, eli poetiikkaan. Hankkeen tulokset siis todennäköisesti kertovat laajemmin katsottuna myös siirtolaisuuden taustasyistä ja -rakenteista. Näiden tunteminen ja ymmärtäminen voi antaa myös keinoja vaikuttaa ilmiöön.

En tiedä tutkijasta tai hankkeesta sen enempää, mutta humanistisen koulutuksen pohjalta näen tiivistelmästä, että tässä ilmeisesti tiedetään, mistä puhutaan. Tutkija on kotisivunsa perusteella julkaissut aiheestaan paljon ja arvostetuissa julkaisuissa.

Arvostetut julkaisut eivät ole päämäärä sinänsä. Olennaisempaa on, että keskustelu käydään sille parhaissa paikoissa, joissa tulokset voivat levitä ja tulla kommentoiduiksi mahdollisimman laajalti. Yliopistojen rahoitusjärjestelmässä arvostetuimmat julkaisut tuovat instituutioon rahaa, joten niissä julkaisemiseen kannustetaan. Julkaisukanavien tasoluokituksia ei kuitenkaan pidä käyttää yksittäisen tutkijan arviointiin työhönoton tai palkkatason määrittämisessä. Loistavaa tutkimusta voi nimittäin joskus olla syytä julkaista myös vähemmän arvostetuissa julkaisuissa, jotta se löytäisi oikeat lukijansa ja leviäisi mahdollisimman hyvin.

Runsas ja hyvissä paikoissa julkaiseminen kertoo kuitenkin siitä, että lukuisat oman alan asiantuntijat ovat olleet sitä mieltä, että tutkijan työ ja tulokset ovat erinomaisia. Tästä kertoo myös Suomen Akatemian arviointiprosessin läpäiseminen.

Tutkimushanke näyttää liittyvän laajoihin liikkuvuutta, siirtolaisuutta ja afrikkalaista kirjallisuutta koskeviin keskusteluihin. Ja tutkimusaineisto on vielä ranskankielinen! Ranska on globaali ja myös monien afrikkalaisten kulttuurien kannalta keskeinen kieli. Ranskankielistä viestintää ei Suomessa liikaa seurata, saati afrikkalaista. On tärkeää, että täällä edes joku pystyy seuraamaan ja ymmärtämään muiden kieli- ja kulttuurialueiden tapahtumia ja keskusteluita. Englanti ei kata koko maailmaa.

Humanistisen tutkimuksen merkityksestä

Hanketta ja tutkimusrahoitusta koskeviin keskusteluihin on liittynyt moninaista humanistisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen kyseenalaistamista. Näiden alojen merkityksestä on kirjoitettu. Kannattaa esimerkiksi lukea Inkeri Koskisen artikkeli Miten humanistinen tutkimus vaikuttaa yhteiskunnassa tai Tuomas Heikkilän ja Ilkka Niiniluodon selvitys Humanistisen tutkimuksen arvo.

Nostan esiin yhden omaa alaani liippaavan klassikkoesimerkin. Jos suomensukuisten kielten ja kansanrunouden tutkimusta ei olisi synnytetty ja pidetty yllä 1800-luvulta lähtien, me luultavasti twiittaisimme ja bloggaisimme jollain muulla kielellä, ehkä ruotsiksi tai venäjäksi. Nämähän ovat ihania kieliä, mutta on kivaa kirjoittaa omalla äidinkielellään.

Tutkimuksen yhteydessä kieltä kehitettiin hyvin määrätietoisesti vastaamaan modernin ajan tarpeita, siitä kehitettiin opetukseen, moninaisiin tekstilajeihin ja tieteelliseen kirjoittamiseen sopivaksi. Kansanperinne ja paikalliset murteet toimivat yhtenä varantona, mistä ammentaa ja minkä pohjalta keksiä toimivia rakenteita ja sanoja kirjakieleen. Kirjoitettiin oppikirjoja, kielioppeja ja sanakirjoja, kirjallisen kulttuurin perusvaranto. Kielen, kirjallisuuden ja kansanperinteen pohjalta, koulutuksen ja lehdistön avulla synnytettiin hiljakseen myös käsitys suomalaisista kansakuntana, jolla voisi olla oma valtionsa.

Suomen kansallisvaltiokehitys toki on aiheuttanut ja aiheuttaa yhä moninaisia ongelmia, myös Suomen ja lähialueden vähemmistökielten puhujille. Myös tämäntyyppisten ongelmien tunnistamiseksi tutkimus on tarpeen. Humanistisella tutkimuksella on potentiaali nostaa esiin tarkastelun ja puuttumisen arvoiseksi ongelmia, joita niistä kärsivät ovat kyllä tunnistaneet, mutta joita yhteiskunnassa laajemmin ei ole tajuttu tai haluttu ottaa huomioon.

Toinen esimerkki: ilman kielentutkimusta tämä internet ei oikein toimisi, ainakaan meidän kannaltamme tyydyttävillä tavoilla. Somejäteillä on palkkalistoillaan myös humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä. Tutkijat kouluttavat näitä. Humanistinen, käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on tarpeen myös, jotta tajuamme, mitä kaikkea netti, sosiaalinen media ym. saa yhteiskunnassa ja yksilötasolla aikaan, mitä se muuttaa, mitä korostaa ja mitä ehkä painaa näkymättömiin.

Mihin on velvollisuus vastata?

Toiset ovat parjanneet kohun keskelle joutunutta tutkijaa siitä, että tämä ei ole halunnut kommentoida kohua ja selittää työtään kohun esille nostaneessa iltapäivälehdistössä. Mielestäni ei ole tutkijan velvollisuus kommentoida somekohua, joka ei ole mitenkään hänen syytään. [Myöhempi lisäys: Anna-Leena Toivanen avaa itse hankkeensa otsikon käsitteet tämän linkin takana olevassa tekstissä. On hieno!]

Kohussa koko humanististen tieteiden puolustaminen ja todistustaakka on laskettu yksittäisten ja satunnaisesti somessa poimittujen tutkijoiden harteille – somessa on poimittu esiin myös muita otsikoltaan kummastuttavia tai rasismiin ja feminismiin liittyviä hankkeita. Syytöksiä on sinkoillut mitä erilaisimmista aiheista. Tämä ei ole yksittäisten tutkijoiden kannalta mitenkään kohtuullista.

Käsillä voi olla hitaan tutkimustyön ohella monta pienempää kiireistä tutkijantyön työn osa-aluetta, jotka vaikuttavat myös muiden opintoihin, rahoituksiin, julkaisumahdollisuuksiin ja uriin. Somekohuihin ei yleensä ole varattu työaikaa eikä annettu koulutusta. Samaan aikaan kun tutkijoita kehotetaan olemaan läsnä somessa, heille harvemmin tarjotaan ongelmakohtiin tukea. Tässä tapauksessa ilahduttavaa on ollut, että muut tutkijat ja kotiyliopiston rehtori ovat somessa asettuneet tutkijan tueksi.

Yleistajuistaminen on tärkeää, mutta

Kohuun liittyvissä somekeskusteluissa on vaadittu tutkijoita yleistajuistamaan aiheensa ja selittämään niiden hyödyllisyyttä enemmän. Tämä on vähän ongelmallinen juttu, vaikka ajatus on hyvä.

Rahoittajat kyllä hakevat nykyään tutkimuksen vaikuttavuutta, englanniksi impact. Vaikuttavuutta kuvataan tarkemmin Akatemiankin hakemusten niissä osissa, jotka eivät ole julkisia.

Tutkimusrahoitusjärjestelmä on kuitenkin rakennettu sellaiseksi, että ahkera suomenkielinen saati yleistajuinen kirjoittaminen tai esitelmöinti ei ole yksittäisen tutkijan uran kannalta järkevää. Sille ei ole aikaa eikä se pätevöitä. Onneksi monet silti tekevät tätä!

Suomessa olisi kipeä tarve sille, että lehdistössä olisi enemmän humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ymmärtäviä ja tuntevia toimittajia, ja halua kertoa näiden alojen tuloksista. Usein liikkuu vääriä käsityksiä siitä, että jotain aihetta ei ole tutkittu, koska tutkittu aihe ei vain ole päässyt julkisuudessa esille. Monet tutkijat kyllä tekevät parhaansa, kirjoittavat yleistajuisia artikkeleita, päivityksiä, blogeja ja tietokirjoja. Näistä vain harva päätyy julkisuuden valokeilaan.

Mistä tietoa tutkimushankkeesta?

Tutkimussuunnitelmat eivät yleensä ole julkisia, koska on ollut myös tapauksia, jossa hyvät ideat on kähvelletty ja toteutettu toisaalla. Tutkimustulokset sen sijaan ovat. Akatemia on alkanut edellyttää tulosten julkaisemista kaikille avoimissa ilmaisissa julkaisuissa tai niiden rinnakkaistallentamista yliopistojen avoimiin julkaisutietokantoihin.

Hankkeiden julkaisuja löytyy usein tutkijan tai hankkeen kotisivulta, yliopiston tutkijaportaalista tai vaikkapa Google Scholar -hakupalvelusta. Tosin tutkijallekin on välillä vaikeaa tajuta oman alan ulkopuolista tutkimuskieltä.

Yleistajuinen kirjoittaminen on oma osaamisen lajinsa. Tutkijoita ei kouluteta tähän. Rahoitushakemukset ovat työläitä ja onnistumisprosentit pieniä. Yleistajuiseen tiivistelmään ei usein ole pistää tarpeeksi paukkuja. Ne kohua herättäneet otsikot taas ovat arvioijia varten, tieteenalaslangia. Niiden pitää olla sellaisia, että oman alan tai lähialan arvioija käsittää sekä aiheen että ne tieteelliset keskustelut, joihin hanke liittyy.

Monet tutkijat ovat kuitenkin myös yleistajuistaneet työtään. Kannattaa tarkistaa, löytyisikö tutkijan tai hankkeen nimellä hakemalla netistä kotisivua, hankkeen somekanavia, tai nettiin kirjoitettuja yleistajuisia artikkeleita.

Tutkimus on hidasta. Voi olla, että hankkeen alusta menee pari-kolme vuotta siihen, että kunnollisia tutkimustuloksia alkaa olla julkaistuna, joskus kauemminkin. Julkaisuprosessikin voi olla eri syistä yllättävän hidas.

Jos kysyjä vaikuttaa asialliselta ja vilpittömästi kiinnostuneelta, tutkijat yleensä vastaavat mielellään kysymyksiin ja haastattelupyyntöihin. Aina tosin ei ole aikaa. Toisaalta tutkijat ovat tottuneet siihen, että täytyy tietää, mitä puhuu. Jos siis ei koe olevansa kysytyn asian (paras) asiantuntija, ohjataan pyynnöt helposti toisaalle.

Usein kysyttyä

Humanistisessa tutkimuksessa on perusvaatimuksena se, että tutkija pyrkii tajuamaan omat asemansa ja kytköksensä ja kirjoittamaan ne auki, jos ne vaikuttavat hänen tutkimukseensa. On olemassa myös avoimen poliittista, poliittisesti vaikuttamaan pyrkivää tutkimusta. Tämä pitää kirjoittaa selvästi auki, jotta toiset voivat arvioida sen vaikutuksia tiedonmuodostukseen.

Ja Akatemian rahoitukset eivät ole apurahoja. Ne eivät mene suoraan tutkijoille, vaan yliopistoille tai tutkimuslaitoksille. Vain osa summasta menee tutkijoiden tai tutkimusryhmien palkkakuluihin.

***

Tämä kirjoitus oli alunpitäen twiittiketju, jonka perässä on myös annettu joitain hyviä samoja aihepiirejä käsitelleitä ketjuja.

Pieniä ajatuksia, small thoughts

Tuntuu siltä, että jonnekin olisi hyvä koota pieniä ajatuksia ja selvityksiä, joita välillä syntyy vastauksina sekalaisiin kysymyksiin. Tämä voisi olla se paikka. Viimeistellymmät tekstit tulevat harvakseltaan koti-instituution eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran blogiin Vähäisiä lisiä (siellä on paljon muiden hyviä tekstejä!) ja artikkelimittaiset löytyvät tuolta tutkijaprofiilista.

Feel like needing a place for small thoughts and explanations that arise when someone asks something, usually on Finnic oral tradition. This might be the place. Longer texts (in Finnish) sometimes at the blog of my host institution SKS called Vähäisiä lisiä meaning ‘Small additions’ (you’ll find a lot of good and long texts by others there!). Articles and such are at my researcher profile.