Kirjallisuutta suomalaisuuden rakentamisesta, Kalevalasta ja karjalaisesta kansanperinteestä

Sain kysymyksen: “Mitä kaikkea liittyy tähän karjalaisen kansanperinteen käyttöön suomalaisen kansallisidentiteetin rakentamisessa 1800–1900 luvuilla, ja mistä aiheesta saisi lisää tietoa?”

Ajatuksissa on muutenkin ollut kirjalistaus, joten kokoan tähän joitain keskeisiä lähteitä. Kerro, jos jätin mainitsematta suosikkisi! Kirjoittajat ovat folkloristeja tai perinteentutkijoita, ellei toisin mainita.

Alkuun kolme teosta, jotka järisyttivät itseäni jo melkein parikymmentä vuotta sitten ja yksi uudempi.

Lue ainakin nämä

Kirjallisuuden ja historian tutkija Hannes Sihvo kirjoitti vuonna 1973 väitöskirjan suomalaisesta 1800–1800-luvun vaihteen karelianismista eli karjalaisen kulttuurin ja maiseman idealisoiduista käytöistä. Karelianismille on tyypillistä, että asenne on paitsi ihannoiva, myös valikoiva: vain tietyt osat karjalaisuudesta nostetaan esiin, toiset torjutaan. Karjalaisuuden kautta rakennetaan (yhä!) myös kuvaa suomalaisesta muinaisuudesta. Toisaalta karelianismi oli myös taloudellista ja tieteellistä kiinnostusta Karjalaan. Teoksesta ilmestyi uusi painos vuonna 2003.

Hannes Sihvo 2003: Karjalan kuva: karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. 2. painos. Helsinki: SKS.

Lotte Tarkka tarkastelee vuonna 1989 Sihvon ja aikakauden antropologiassa käydyn itsekriittisen keskustelun pohjalta sitä, minkälaisina historiaan heijastettuina toiseuksina Karjala ja karjalaisuus näyttäytyvät suomalaisten kansallisromanttisten Karjalan kuvaajien teksteissä. Samassa Kalevalaseuran vuosikirjassa on muitakin karjalaista perinnettä, sen tutkimusta ja suomalaisille estradille tuomista käsitteleviä tekstejä, suosittelen!

“Suomalaisen kulttuurin historiassa on Karjalaan projisoitu katsojan ideasisältöjä laidasta laitaan: milloin Karjala on edustanut suomalaisuuden historiaa, milloin suursuomalaisuuden tulevaisuutta, milloin kansallista kunniaa tai kunniavelkaa, milloin alkuihmisyyden luonnontilaa hyvässä ja pahassa, milloin suomalaisen alkuyhteiskunnan ikivanhaa sivilisaatiota. Suomen rajojen ulkopuolinen “venäjänuskoinen” Kalevalan kansan on nostettu suomalaisuuden kuvaksi: alkuperäksi, ihanteeksi.”

Tarkka, Lotte 1989: Karjalan kuvaus kansallisena retoriikkana. Ajatuksia karelianismin etnografisesta asetelmasta. Teoksessa: Runon ja rajan teillä. Toim. Seppo Knuuttila & Pekka Laaksonen. Kalevalaseuran vuosikirja 68. Helsinki: SKS, s. 243–257.

Pertti Anttonen käsittelee tutkimuksessaan sitä, miten kansanperinnettä on käsitteellistetty ja käytetty paitsi menneisyyden, suomalaisuuden ja suomalaisuuden toiseuksien, myös suomalaisen tulevaisuuden rakentamisessa. Oppineet eivät pyrkineet pitämään perinnettä sellaisenaan käytössä vaan tallentamaan sitä valikoiduin osin, ja sitten tuottamaan tallenteiden pohjalta uutta modernia kulttuuria ja kansakuntaa. Menneisyyttä etsittiin erityisesti Karjalasta:

“Their traditional culture thus stands for the history of the Finns, thus depriving them of a history independent of Finnish nation making. In this role, the Karelians have simultaneously been regarded as Finnish and yet fundamentally distinct from the Finns by being characterized as Homeric figures, innocent and noble savages, and a perpetually indigent people in need of Finnish-based – but not Russian-based – enlightenment and modernity.”

Anttonen, Pertti J. 2005: Tradition through Modernity. Postmodernism and the Nation-State in Folklore Scholarship. SFF 15. Helsinki: SKS. https://doi.org/10.21435/sff.15

Nämä kolme olivat mulle aikanaan tosi silmiä avaavia ja omaa kulttuurista taustaa ymmärtämään auttavia teoksia.

Suomalaisen nyky-yhteiskunnan ja Suomen karjalankielisten nykytilanteen tajuamisen suhteen kannalta olennainen on ollut tuoreempi kirja: kielentutkija Anneli Sarhimaa käsittelee vuonna 2017 ilmestyneessä tietokirjassaan karjalan kielen asemaa ja karjalankielisten kokemuksia Suomessa. Teos on käsittääkseni kattavin johdatus karjalankielisten nykytilanteeseen. Se auttaa myös ymmärtämään, mikä on tämän hetken karjalankieliaktivistien näkökulma ja minkälaisille kokemuksille se perustuu.

Tiedon välittämisen ohella tämä kirja on tutkimuspohjainen kannanotto vakavasti ja kriittisesti uhanalaisen karjalan kielen puolesta. (…) on vähemmistökieltä tutkivan sosiolingvistin ammatillinen velvollisuus käsitellä kieliin liittyvän lainsäädännön ja yhteiskunnallisten käytänteiden epäkohtia, ottaa kantaa ja asettua kielivähemmistön puolelle silloinkin, kun käsiteltävä asia herättää voimakkaita tunteita vähemmistökielisissä itsessään, enemmistöön kuuluvissa tai molemmissa.

Anneli Sarhimaa: Vaietut ja vaiennetut: karjalankieliset karjalaiset Suomessa. SKS, 2017.

Tämä kirja on minusta syytä lukea, jos toimii karjalaisen kulttuurin parissa. Kirjan ote on vähemmistöpoliittinen, ja se perustuu laajemmalle tutkimushankkeelle vähemmistökielten nykytilasta. Kirjassa tuodaan esiin monia näkökulmia ja kokemuksia, jotka eivät ole suomalaista yleistietoa. Folkloristin tai historiantutkijan kannalta paikoitellen heijastetaan nykyhetken arvostuksia tai tulkintamalleja historiaan, mutta tämä ei ole teoksen keskiössä ja kokonaiskuva on todella hyvä.

Kansanperinne, karjalaisuus ja suomalaisuus

Uusimpia tuulia folkloristiikan puolella edustaa Eila Stepanovan johtamassa hankkeessa Omistajuus, kieli ja kulttuuriperintö – Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla tehty tutkimus, josta iso osa löytyy hankkeen kotisivulta julkaisut-kohdasta.

Hankkeen yhteisartikkeli “Kalevalaisuus, kieli-ideologiat ja suomalaisuuden myytit” tarkastelee Kalevalan vastaanottoa ja käyttöä Suomessa ja Karjalan tasavallassa.

“Kalevalan suomalaisuus tunnustettiin sekä suomalaisissa että venäläisissä akateemisissa piireissä – molemmissa Lönnrotia ylistettiin suomalaisen kirjallisuuden, kielen ja kulttuurielämän kulttuuriheeroksena. Tässä prosessissa karjalan kieli ja karjalainen kulttuuri sulautettiin implisiittisesti suomalaisen kulttuuriperinnön osaksi. Sitä ei tunnistettu ja arvostettu suomalaisuuden aikalaiseksi ja veroiseksi: sekä suomalaisissa että venäläisissä keskusteluissa Karjala edusti nykysuomalaisuuden menneisyyttä, ei tuolloista nykykarjalaisuutta.”

Lotte Tarkka, Heidi Haapoja-Mäkelä & Eila Stepanova: Kalevalaisuus, kieli-ideologiat ja suomalaisuuden myytit. Kalevalaseuran vuosikirja 98. SKS, 2019. (Linkin takana avoin käsikirjoitusversio.)

Eila Stepanova analysoi myös parin tuoreen esimerkin kautta sitä, miten näkymättömiä tai menneisyyteen sijoitettuja karjalankieliset ovat yhä suomalaisten muistiorganisaatioiden piirissä. Heidät ihan vain vahingossa unohdetaan mainita tai esitetään kuolleena kulttuurina. Toinen tapaustutkimus osui lähelle, auts.

“Since the nineteenth century, Karelian folklore has been used to reinforce Finnishness. However, the Karelians remain invisible in Finland’s folklife and public spheres because the notion that Karelian culture exists only in an idealized Finnish past—rescued by Finns—is deeply rooted in both official and vernacular understandings of Finnishness.”

Eila Stepanova: Karelian Cultural Heritage in Finland’s Folklife Sphere. Western folklore, 79(4), sivut 377–399, 2020. https://www.jstor.org/stable/27032549.

Heidi Henriikka Mäkelä (ent. Haapoja-Mäkelä) tarkastelee inkeroisten perinteen käyttöä suomalaisen nykykansanmusiikin piirissä sekä suomeksi että vähän pidemmälti englanniksi. Hyvä esittely myös kulttuurisen omimisen käsitteestä.

“I examine how the idea of Finnish-ness has been constructed in relation to traditional runo songs in the changing paradigms of studying and performing folk music and oral poetry in Finland across the last hundred years, and how the concept of cultural appropriation relates to this construction.”

Haapoja-Mäkelä, Heidi 2020: Silencing the Other’s Voice? On Cultural appropriation and the Alleged Finnishness of Kalevalaic Runo Singing. Ethnologia Fennica, 47(1), 6–32. https://doi.org/10.23991/ef.v47i1.84255

Haapoja, Heidi 2017: Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa? Kulttuurisen appropriaation käsite, suomalainen kansanmusiikki ja kalevalamittainen runolaulu. Musiikin suunta 39(1). http://musiikinsuunta.fi/2017/01/omimista-lainaamista-hyvaksikayttoa/

Mäkelän käsittelemä inkeroisen kieli on yhtä läheinen suomen kielen sukukieli kuin karjala. Toisin kuin etenkin länsisuomalaisilla alueilla, inkeroisilla ja karjalankielisillä oli tallennusten aikaan elävä runolaulukulttuuri, jota tallennettiin paljon suomalaisiin arkistoihin ja joka on pitkälti ollut myös suomalaisen nykyrunonlaulun lähdeaineistoa.

Erityisesti Soikkolan inkeroisten uudemmantyyliset sävelmät ovat olleet suomalaisen nykykansanmusiikin piirissä suosittuja. Inkeroisaktivisti Dmitry Harakka-Zaytsev totesi minulle, että nykyisten inkeroisten kannalta olisi tärkeää, että suomalaiset inkeroisten perinnettä esittäessään tai käyttäessään kertoisivat, että sävelmät tai tekstit on tallennettu juuri inkeroisilta. Inkeroisista eli inkerikoista enemmän esim. täällä.

Suosittelen myös muuta Eila Stepanovan, Heidi Henriikka Mäkelän ja Lotte Tarkan tuotantoa. Projektissa mukana ollut folkloristi Andreas Kalkun on lisäksi kirjoittanut paljon Viron setojen eli setukaisten tilanteesta, jossa on samankaltaisia piirteitä karjalaisten kanssa – Kalkun on myös setojen nykykulttuurin piirissä näkyvä toimija runoilijana, laulajana ja kielenhuoltajana.

Karjalan kieli ja karjalaiset identiteetit

Uusin artikkelikokoelma karjalankielisistä on kielentutkija Riho Grünthalin, Eeva-Kaisa Linnan, Pirkko Nuolijärven ja Helka Riionheimon toimittama Anneli Sarhimaan juhlakirja. “Kirjoitukset käsittelevät kielten revitalisaatiota, karjalan kielen ylirajaisuutta, karjalan kielivarantoja sekä karjalan kieltä ja karjalaisuutta henkilökohtaisena kokemuksena.” Mukana on kirjoituksia sekä suomeksi että karjalaksi.

Grünthal, Riho, Eeva-Kaisa Linna, Pirkko Nuolijärvi ja Helka Riionheimo: Šulkkuni sanaine: Kirjoituksia Karjalasta ja vähemmistökielistä. 1. painos. Helsinki: Karjalan Sivistysseura, 2022.

Etnomusikologi ja perinteentutkija Pekka Suutarin toimittama artikkelikokoelma Karjalankieliset rajalla kertoo karjalankielisistä, ja vepsänkielisistä, kokemuksista, musiikista, vähemmistökielisistä sanomalehdistä ja Karjalaan liittyvistä mielikuvista suomalaisissa lehdistössä.

Suutari, Pekka (toim.): Karjalankieliset rajalla. Joensuu: Suomen kansantietouden tutkijain seura, 2021.

Suutari ja monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa tutkinut Olga Davydova-Minguet ovat toimittaneet suomalaisten ja venäläisten tutkijoiden yhteistyönä syntyneen kirjan Joustavat etnisyydet. Kirja tarkastelee ihmisten identifioitumista useisiin eri etnisiin kulttuureihin, jotka voivat myös kietoutua toisiinsa. Tämä pätee erityisesti rajan kahden puolen asuviin karjalaisiin ja Karjalan tasavallan muihin vähemmistöihin.

Pekka Suutari ja Olga Davydova-Minguet: Joustavat etnisyydet. Identiteettiprosessit Venäjän Karjalassa. Joensuu: Suomen kansantietouden tutkijain seura, 2019

Vielä yksi Pekka Suutarin toimittama artikkelikokoelma, suosikkini näistä kolmesta hyvästä kirjasta. Karjala-kuvaa rakentamassa on monipuolinen teos siitä, millä tavoin erilaisia käsityksiä Karjalasta on rakentunut ja rakennettu, ja siinä on paljon asiaa nimenomaan karjalankielisistä.

Suutari, Pekka, toim. Karjala-kuvaa rakentamassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1389. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013.

Kalevalasta

Paksu kirja “Kalevalan kulttuurihistoria” ja sen lyhennetty nettiaineisto käsittelevät Kalevalaa edeltänyttä suullista kulttuuria, itse Kalevalan syntyprosessia ja ennen kaikkea kaikkea sitä, mitä Kalevalalla on suomalaisuutta rakennettaessa, taiteen ja tieteen parissa tehty.

Piela, Ulla & Knuuttila, Seppo & Laaksonen, Pekka (toim.) 2008: Kalevalan kulttuurihistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Verkkoaineisto: https://kaku.kalevalaseura.fi/

Niina Hämäläinen on väitöskirjassaan ja tämän jälkeisissä artikkeleissaan tutkinut sitä, miten Lönnrot tuotti kansanrunousaineistoa käyttäen aivan omanlaisensa eepoksen, ja mikä kaikki tähän vaikutti.

Hämäläinen, Niina 2012: Yhteinen perhe, jaetut tunteet. Lyyrisen kansanrunon tekstualisoinnin ja artikuloinnin tapoja Kalevalassa. Turun yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5170-3

Kalevalan kriittinen editio Avoin Kalevala sisältää tuoreinta Kalevalasta ja Lönnrotin editointityöstä tehtyä tutkimusta etenkin artikkeliosiossa.

Hämäläinen, Niina, Holopainen, Reeta, Luhtala, Marika, Saarelainen, Juhana ja Sykäri, Venla 2019–: Avoin Kalevala. Kansalliseepoksen digitaalinen, kriittinen editio. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. ISSN 2490-1318. http://kalevala.finlit.fi

Matkalla Kalevalaan ja Päivystävä folkloristi -blogin Kalevala pähkinänkuoressa ovat yleistajuisia pikaoppaita Kalevalaan.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on ollut todella keskeinen toimija mitä tulee Kalevalaan ja karjalaisen, inkeriläisen ja suomalaisen kansanperinteen tallentamiseen. Yllä listattujen teosten kritiikki kohdistuu myös SKS:n piirissä harjoitettuun toimintaan. Tarkemmin Seuran historiasta kertovat Irma Sulkusen ja Kai Häggmannin tutkimukset: näissä on myös folkloristiikan ja muiden humanististen tieteiden oppihistoriaa mukana.

Häggman, Kai 2015: Pieni kansa, pitkä muisti: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura talvisodasta 2000-luvulle. Helsinki: SKS

Häggman, Kai 2012: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. Helsinki: SKS.

Sulkunen, Irma 2004: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. SKST 952. Helsinki: SKS.

(Satu Apo kritisoi Sulkusen tulkintoja Elias Lönnrotin, C. A. Gottlundin ja D. E. D. Europaeuksen suhteista: hänen mielestään näiden kirjallinen tuotanto ei ole laajuudeltaan ja laadultaan vertailukelpoista, mikä osittain selittää henkilöiden saamia erilaisia asemia SKS:n piirissä.)

Kansainvälistä kriittistä tutkimusta

Sitten vielä muutama yleisempi kansanperinteen tallentamista ja sen tutkimuksen historiaa kriittisesti tarkasteleva teos (huomaa myös Anttosen ja Tarkan kirjoitukset ylempänä).

Charles L. Briggsin ja Richard Baumanin kirja Voices of Modernity käsittelee sitä, miten kansanperinteen tallentamisen historia kietoutuu kieli-ideologioihin, politiikkaan ja epätasa-arvoon. Kirja löytyy osittain avoimena Google kirjat -palvelusta.

Bauman, Richard & Briggs, Charles L. 2003: Voices of modernity: language ideologies and the politics of inequality. Cambridge, England: Cambridge University Press.

Regina Bendix on kirjoittanut folkloristiikan oppihistorian klassikon, joka käsittelee erityisesti autettisuuden, alkuperäisyyden ja aitouden etsimispyrkimyksiä.

Bendix, Regina 1997: In search of authenticity: the formation of folklore studies. Madison (WI): University of Wisconsin Press.

Roger D. Abrahamsin klassikkoartikkeli käsittelee kansallisromantiikan pitkiä jatkumoita folkloristiikassa.

Abrahams, Roger D. 1993. ’Phantoms of romantic nationalism in folkloristics,’ Journal of American Folklore 106(419), pp. 3–37.

Ruth Finneganin kirja purkaa jo 1970-luvulla vanhentuneita ja ihannoivia käsityksiä suullisesta perinteestä sekä suullisen ja kirjallisen perinteen ehdottomista eroista.

Finnegan, Ruth 1977: Oral Poetry: its nature, significance and social context. Cambridge: Cambridge University Press.

Olisihan näitä enemmänkin. Kerro, jos kaipaat tietoa jostain erityisestä aihealueesta!

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *