Humanistisesta tutkimuksesta, liikkuvuudesta ja poetiikasta

 

Se, miten ja mitä me kerromme toisillemme, vaikuttaa siihen, miten me toimimme sekä yksilöinä että yhteiskuntina. Jos tutkitaan sitä, miten liikkuvuudesta kerrotaan, tutkitaan samalla myös sitä, mikä kaikki saa ihmiset liikkumaan maiden välillä, miten ja miksi.

Jos on vaikkapa yhteiskunnallista tarvetta vaikuttaa pakolaisuuteen ja siirtolaisuuteen tai edes ymmärtää niitä, on myös liikkuvuuden poetiikan tutkimus merkityksellistä ja tärkeää. Poetiikka tarkoittaa monia asioita, mutta yleisimmin juuri sitä, miten asioista kerrotaan, miten niistä on tapana ja mahdollista kertoa. Tietenkin ihmisten liikkuvuudesta tarvitaan myös kaikenlaista muuta tutkimusta!

Tarvitsemme monenlaista tietoa maailmasta

Tutkimuksen aiheet ovat tyypillisesti kapeita. Tutkimusta tehdessä täytyy kuitenkin perehtyä laajemmin aihepiiriin ja omaan oppialaan liittyvään tutkimukseen – sekä oman tutkimuksen että opettamisen ja ohjaamisen vuoksi. Yliopistolla ihmiset yleensä tekevät näitä kaikkia. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkija tietää paitsi aihepiiristään myös oppialastaan paljon enemmän kuin yksittäisen tutkimusprojektin otsikko kertoo. Hänestä voi siis myös olla hyötyä paljon laajemmin.

Mielestäni on tärkeää, että meillä Suomessa on eri aihepiirejä, kieliä ja kulttuureita tuntevia ihmisiä. Tätä sanovat myös kaupan ja viennin asiantuntijat. Muuallakin on nostettu esiin Jaakko Hämeen-Anttila, joka on alkujaan keskiaikaisen arabialaisen runouden tutkija, mutta tuntee laajasti islamintutkimuksen kenttää ja nykykulttuureita. Hänestä tuli parikymmentä vuotta sitten pitkäksi aikaa korvaamaton asiantuntija yhdessä yössä.

On myös tärkeää, että meillä on kansainvälisesti tunnustettuja kovia tutkijoita, jotka pysyttelevät perillä siitä, mitä muualla tiedemaailmassa keskustellaan. Tällaiseksi tulee osallistumalla oman alan tieteellisiin keskusteluihin (tässä tarvitaan myös ahkeruutta, kykyjä ja tuuria rahoituskilpailussa).

Joskus nämä keskustelut ovat kaukana päivänpolitiikasta tai yhteiskunnan tämänhetkisistä tarpeista. Eivät aina. Ja koskaan ei voi tietää, minkä alan asiantuntemus on huomenna tarpeen. Me tarvitsemme mahdollisimman laajan kirjon asiantuntijoita.

Otsikko ja tiivistelmä ei kerro kaikkea – tarvitaan taustatietoja

Tämä kirjoitus – alkujaan ylipitkä twiittiketju – liittyy somekohuun, jossa toimittaja nosti esimerkiksi epäilyttävästä, mahdollisesti turhasta tutkimuksesta Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen, ilmeisesti pelkän hankkeen nimen ja tiivistelmän perusteella. Tähän tarttui myös iltapäivälehdistö. Kohun hyvä puoli on, että nyt moni meistä tietää tästä hankkeesta.

Akatemiatutkija Anna-Leena Toivasen hankkeessa tutkitaan liikkuvuuden poetiikkaa ranskankielisessä afrikkalaisessa kirjallisuudesta. Minun silmiini hanke näyttää hienolta ja poikkeuksellisen vaikuttavalta. Tutkimuksen ulkopuolelle ei välttämättä aukea, mitä liikkuvuudella ja poetiikalla tässä luultavasti tarkoitetaan: ihmisten liikkumista maasta toiseen eli myös siirtolaisuutta tai pakolaisuutta, sekä sitä, miten asioista kerrotaan.

Ihmisten teot sekä yksilö- että yhteisötasolla rakentuvat osin sen mukaan, mitä ja minkälaisin tavoin me kerromme asioista ja maailmasta itsellemme ja toisillemme. Siirtolaisuuskin on vahvasti sidoksissa siihen, miten asioista lähtökulttuureissa kerrotaan, eli poetiikkaan. Hankkeen tulokset siis todennäköisesti kertovat laajemmin katsottuna myös siirtolaisuuden taustasyistä ja -rakenteista. Näiden tunteminen ja ymmärtäminen voi antaa myös keinoja vaikuttaa ilmiöön.

En tiedä tutkijasta tai hankkeesta sen enempää, mutta humanistisen koulutuksen pohjalta näen tiivistelmästä, että tässä ilmeisesti tiedetään, mistä puhutaan. Tutkija on kotisivunsa perusteella julkaissut aiheestaan paljon ja arvostetuissa julkaisuissa.

Arvostetut julkaisut eivät ole päämäärä sinänsä. Olennaisempaa on, että keskustelu käydään sille parhaissa paikoissa, joissa tulokset voivat levitä ja tulla kommentoiduiksi mahdollisimman laajalti. Yliopistojen rahoitusjärjestelmässä arvostetuimmat julkaisut tuovat instituutioon rahaa, joten niissä julkaisemiseen kannustetaan. Julkaisukanavien tasoluokituksia ei kuitenkaan pidä käyttää yksittäisen tutkijan arviointiin työhönoton tai palkkatason määrittämisessä. Loistavaa tutkimusta voi nimittäin joskus olla syytä julkaista myös vähemmän arvostetuissa julkaisuissa, jotta se löytäisi oikeat lukijansa ja leviäisi mahdollisimman hyvin.

Runsas ja hyvissä paikoissa julkaiseminen kertoo kuitenkin siitä, että lukuisat oman alan asiantuntijat ovat olleet sitä mieltä, että tutkijan työ ja tulokset ovat erinomaisia. Tästä kertoo myös Suomen Akatemian arviointiprosessin läpäiseminen.

Tutkimushanke näyttää liittyvän laajoihin liikkuvuutta, siirtolaisuutta ja afrikkalaista kirjallisuutta koskeviin keskusteluihin. Ja tutkimusaineisto on vielä ranskankielinen! Ranska on globaali ja myös monien afrikkalaisten kulttuurien kannalta keskeinen kieli. Ranskankielistä viestintää ei Suomessa liikaa seurata, saati afrikkalaista. On tärkeää, että täällä edes joku pystyy seuraamaan ja ymmärtämään muiden kieli- ja kulttuurialueiden tapahtumia ja keskusteluita. Englanti ei kata koko maailmaa.

Humanistisen tutkimuksen merkityksestä

Hanketta ja tutkimusrahoitusta koskeviin keskusteluihin on liittynyt moninaista humanistisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen kyseenalaistamista. Näiden alojen merkityksestä on kirjoitettu. Kannattaa esimerkiksi lukea Inkeri Koskisen artikkeli Miten humanistinen tutkimus vaikuttaa yhteiskunnassa tai Tuomas Heikkilän ja Ilkka Niiniluodon selvitys Humanistisen tutkimuksen arvo.

Nostan esiin yhden omaa alaani liippaavan klassikkoesimerkin. Jos suomensukuisten kielten ja kansanrunouden tutkimusta ei olisi synnytetty ja pidetty yllä 1800-luvulta lähtien, me luultavasti twiittaisimme ja bloggaisimme jollain muulla kielellä, ehkä ruotsiksi tai venäjäksi. Nämähän ovat ihania kieliä, mutta on kivaa kirjoittaa omalla äidinkielellään.

Tutkimuksen yhteydessä kieltä kehitettiin hyvin määrätietoisesti vastaamaan modernin ajan tarpeita, siitä kehitettiin opetukseen, moninaisiin tekstilajeihin ja tieteelliseen kirjoittamiseen sopivaksi. Kansanperinne ja paikalliset murteet toimivat yhtenä varantona, mistä ammentaa ja minkä pohjalta keksiä toimivia rakenteita ja sanoja kirjakieleen. Kirjoitettiin oppikirjoja, kielioppeja ja sanakirjoja, kirjallisen kulttuurin perusvaranto. Kielen, kirjallisuuden ja kansanperinteen pohjalta, koulutuksen ja lehdistön avulla synnytettiin hiljakseen myös käsitys suomalaisista kansakuntana, jolla voisi olla oma valtionsa.

Suomen kansallisvaltiokehitys toki on aiheuttanut ja aiheuttaa yhä moninaisia ongelmia, myös Suomen ja lähialueden vähemmistökielten puhujille. Myös tämäntyyppisten ongelmien tunnistamiseksi tutkimus on tarpeen. Humanistisella tutkimuksella on potentiaali nostaa esiin tarkastelun ja puuttumisen arvoiseksi ongelmia, joita niistä kärsivät ovat kyllä tunnistaneet, mutta joita yhteiskunnassa laajemmin ei ole tajuttu tai haluttu ottaa huomioon.

Toinen esimerkki: ilman kielentutkimusta tämä internet ei oikein toimisi, ainakaan meidän kannaltamme tyydyttävillä tavoilla. Somejäteillä on palkkalistoillaan myös humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä. Tutkijat kouluttavat näitä. Humanistinen, käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on tarpeen myös, jotta tajuamme, mitä kaikkea netti, sosiaalinen media ym. saa yhteiskunnassa ja yksilötasolla aikaan, mitä se muuttaa, mitä korostaa ja mitä ehkä painaa näkymättömiin.

Mihin on velvollisuus vastata?

Toiset ovat parjanneet kohun keskelle joutunutta tutkijaa siitä, että tämä ei ole halunnut kommentoida kohua ja selittää työtään kohun esille nostaneessa iltapäivälehdistössä. Mielestäni ei ole tutkijan velvollisuus kommentoida somekohua, joka ei ole mitenkään hänen syytään. [Myöhempi lisäys: Anna-Leena Toivanen avaa itse hankkeensa otsikon käsitteet tämän linkin takana olevassa tekstissä. On hieno!]

Kohussa koko humanististen tieteiden puolustaminen ja todistustaakka on laskettu yksittäisten ja satunnaisesti somessa poimittujen tutkijoiden harteille – somessa on poimittu esiin myös muita otsikoltaan kummastuttavia tai rasismiin ja feminismiin liittyviä hankkeita. Syytöksiä on sinkoillut mitä erilaisimmista aiheista. Tämä ei ole yksittäisten tutkijoiden kannalta mitenkään kohtuullista.

Käsillä voi olla hitaan tutkimustyön ohella monta pienempää kiireistä tutkijantyön työn osa-aluetta, jotka vaikuttavat myös muiden opintoihin, rahoituksiin, julkaisumahdollisuuksiin ja uriin. Somekohuihin ei yleensä ole varattu työaikaa eikä annettu koulutusta. Samaan aikaan kun tutkijoita kehotetaan olemaan läsnä somessa, heille harvemmin tarjotaan ongelmakohtiin tukea. Tässä tapauksessa ilahduttavaa on ollut, että muut tutkijat ja kotiyliopiston rehtori ovat somessa asettuneet tutkijan tueksi.

Yleistajuistaminen on tärkeää, mutta

Kohuun liittyvissä somekeskusteluissa on vaadittu tutkijoita yleistajuistamaan aiheensa ja selittämään niiden hyödyllisyyttä enemmän. Tämä on vähän ongelmallinen juttu, vaikka ajatus on hyvä.

Rahoittajat kyllä hakevat nykyään tutkimuksen vaikuttavuutta, englanniksi impact. Vaikuttavuutta kuvataan tarkemmin Akatemiankin hakemusten niissä osissa, jotka eivät ole julkisia.

Tutkimusrahoitusjärjestelmä on kuitenkin rakennettu sellaiseksi, että ahkera suomenkielinen saati yleistajuinen kirjoittaminen tai esitelmöinti ei ole yksittäisen tutkijan uran kannalta järkevää. Sille ei ole aikaa eikä se pätevöitä. Onneksi monet silti tekevät tätä!

Suomessa olisi kipeä tarve sille, että lehdistössä olisi enemmän humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ymmärtäviä ja tuntevia toimittajia, ja halua kertoa näiden alojen tuloksista. Usein liikkuu vääriä käsityksiä siitä, että jotain aihetta ei ole tutkittu, koska tutkittu aihe ei vain ole päässyt julkisuudessa esille. Monet tutkijat kyllä tekevät parhaansa, kirjoittavat yleistajuisia artikkeleita, päivityksiä, blogeja ja tietokirjoja. Näistä vain harva päätyy julkisuuden valokeilaan.

Mistä tietoa tutkimushankkeesta?

Tutkimussuunnitelmat eivät yleensä ole julkisia, koska on ollut myös tapauksia, jossa hyvät ideat on kähvelletty ja toteutettu toisaalla. Tutkimustulokset sen sijaan ovat. Akatemia on alkanut edellyttää tulosten julkaisemista kaikille avoimissa ilmaisissa julkaisuissa tai niiden rinnakkaistallentamista yliopistojen avoimiin julkaisutietokantoihin.

Hankkeiden julkaisuja löytyy usein tutkijan tai hankkeen kotisivulta, yliopiston tutkijaportaalista tai vaikkapa Google Scholar -hakupalvelusta. Tosin tutkijallekin on välillä vaikeaa tajuta oman alan ulkopuolista tutkimuskieltä.

Yleistajuinen kirjoittaminen on oma osaamisen lajinsa. Tutkijoita ei kouluteta tähän. Rahoitushakemukset ovat työläitä ja onnistumisprosentit pieniä. Yleistajuiseen tiivistelmään ei usein ole pistää tarpeeksi paukkuja. Ne kohua herättäneet otsikot taas ovat arvioijia varten, tieteenalaslangia. Niiden pitää olla sellaisia, että oman alan tai lähialan arvioija käsittää sekä aiheen että ne tieteelliset keskustelut, joihin hanke liittyy.

Monet tutkijat ovat kuitenkin myös yleistajuistaneet työtään. Kannattaa tarkistaa, löytyisikö tutkijan tai hankkeen nimellä hakemalla netistä kotisivua, hankkeen somekanavia, tai nettiin kirjoitettuja yleistajuisia artikkeleita.

Tutkimus on hidasta. Voi olla, että hankkeen alusta menee pari-kolme vuotta siihen, että kunnollisia tutkimustuloksia alkaa olla julkaistuna, joskus kauemminkin. Julkaisuprosessikin voi olla eri syistä yllättävän hidas.

Jos kysyjä vaikuttaa asialliselta ja vilpittömästi kiinnostuneelta, tutkijat yleensä vastaavat mielellään kysymyksiin ja haastattelupyyntöihin. Aina tosin ei ole aikaa. Toisaalta tutkijat ovat tottuneet siihen, että täytyy tietää, mitä puhuu. Jos siis ei koe olevansa kysytyn asian (paras) asiantuntija, ohjataan pyynnöt helposti toisaalle.

Usein kysyttyä

Humanistisessa tutkimuksessa on perusvaatimuksena se, että tutkija pyrkii tajuamaan omat asemansa ja kytköksensä ja kirjoittamaan ne auki, jos ne vaikuttavat hänen tutkimukseensa. On olemassa myös avoimen poliittista, poliittisesti vaikuttamaan pyrkivää tutkimusta. Tämä pitää kirjoittaa selvästi auki, jotta toiset voivat arvioida sen vaikutuksia tiedonmuodostukseen.

Ja Akatemian rahoitukset eivät ole apurahoja. Ne eivät mene suoraan tutkijoille, vaan yliopistoille tai tutkimuslaitoksille. Vain osa summasta menee tutkijoiden tai tutkimusryhmien palkkakuluihin.

***

Tämä kirjoitus oli alunpitäen twiittiketju, jonka perässä on myös annettu joitain hyviä samoja aihepiirejä käsitelleitä ketjuja.