Kalevala pähkinänkuoressa. Tarkasta ja päivitä tietosi!

Kalevala on jokaiselle Suomessa peruskoulunsa käyneelle tuttu jo lapsuudesta, mutta siihen liittyy silti useita virheellisiä tai ainakin epätarkkoja käsityksiä. Koska nämä ajatukset toistuvat säännöllisesti ja elävät sitkeästi ihmisten mielissä, Päivystävä folkloristi kokosi usein toistettuja Kalevala-väitteitä yhteen nippuun.

Väite: On vain yksi Kalevala.

Lönnrot rakensi Kalevalaan vaiheittain, prosessina. Ensimmäinen versio Kalevalasta oli 1833 ilmestyneet pienoisrunokokoelmat Lemminkäinen, Väinämöinen ja Naimakansan virsiä. Seuraavana vuonna 1834 ilmestyi niin sanottu Alku-Kalevala eli Runokokous Väinämöisestä, jota seurasi taas 1835 ensimmäinen varsinainen Kalevala, Vanha Kalevala, joka koostuu noin 12000 säkeestä. Nykyisin tuntemamme Kalevala on 1849 ilmestynyt laajennettu laitos, Uusi Kalevala, jonka säemäärä kasvoi noin 23 000 säkeeseen. Lönnrotin viimeisin Kalevala-työ oli 1862 ilmestynyt Kalevalan lyhennetty laitos koulukäyttöä varten.

Väite on siis tarua.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Kalevala on suomalaisen kansankulttuurin tuotos.

Nykypäivänä Kalevala tosiaan usein kuvataan suomalaisuuden symboliksi, mutta se ei tarkoita, että runot olisivat alkujaan suomalaisia tai että tämä väite olisi historiallisesti tosi. Ensinnäkin, teoksen pohjana käytetyt runot kerättiin Suomen kaupungeista katsottuna periferisiltä alueilta, joiden asukkaat tuskin mielsivät itseään suomalaisiksi. Valtio ei ylipäätään ollut etenkään maaseudun asukkaiden parissa tuohon aikaan asia, jonka kautta identiteettiä pääsääntöisesti rakennettiin. Samastuminen ja erottuminen tapahtuivat ennemmin paikallisesti ja alueellisesti. Kansankulttuuri ei myöskään ollut yhtenäistä tai yksiarvoista runojen keruualueilla. Kalevalan pohjalla näkyvät runot olivat enimmäkseen karjalaisen kulttuurin tuotoksia ja tämä kulttuurialue levittyy niin Suomen kuin Venäjän alueelle, jos asiaa haluaa katsoa nykyisiä valtioiden rajoja vasten. 

Kalevalan lähteenä oli toki suullinen kansanrunous, eli kansan laulamat ei kirjalliset runomuotoiset kertomukset, mutta lopullisena tuotoksena Kalevala ei heijasta pelkästään kansankulttuuria. Idea Kalevalasta vallitsi yliopistopiireissä ja kansallisromantiikkaa haalivan sivistyneistön parissa jo pitkään ennen Lönnrotin keruutyön aloittamista. Folkloristi Lauri Honko onkin todennut: “Kalevalasta tiedettiin, mitä se oli, ennen kuin tiedettiin, mitä siinä oli.” Kerätessään Kalevalan lähderunoja ja kootessaan niistä eepoksen, Lönnrot toteutti sivistyneistön päämääriä ja tulkitsi runoja näistä lähtökohdista.

Väite on siis enemmän tarua kuin totta.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Lönnrot kokosi Kalevalan keräämistään runoista.

Nykykäsityksen mukaan kerääminen tai kokoaminen ei tuo tarpeeksi selvästi esiin Lönnrotin omaa tuottavaa toimintaa eepoksen luojana. Vaikka Kalevalan säkeistä vain 3 % on todettu olevan Lönnrotin omasta kynästä (eli niille ei ole osoitettavissa vastinetta kansanrunostoaineistossa), on Lönnrotin toimitustyö ollut varsin aktiivista tekstien muokkaamista. Yhtenäistä kertomusta muodostaessaan Lönnrot valitsi ja yhdisteli keräämiään säkeitä tavoilla, joilla niitä ei ollut suullisessa perinteessä esitetty.

Väinö Kaukosen laajan säeanalyysin mukaan Kalevalan säkeistä vain noin 33 % esiintyy alkuperäisten lähderunojen mukaisessa asussa ja yhteydessä. Näitä osioita on esimerkiksi samporunoissa. Jopa puolessa Kalevalan säkeistä kieliasua, runomittaa tai muita kielellisiä muotoja on muokattu alkuperäisestä, ja 14 %:lla säkeistä ei ole varsinaista vastinetta lähderunoissa ollenkaan. Kaikesta tästä huolimatta Lönnrot on rakentanut osiot soveltaen kansankertomusten aineksia. Esimerkiksi Aino-kertomusta ei sellaisenaan kansanrunoissa tunneta, vaan Kalevalan kertomuksessa Ainosta yhdistyvät kansanrunot kilpalaulannasta, Vellamon neidosta ja hirttäytyneestä neidosta. 

Suomalaisuutta ja suomalaisperäisyyttä korostaessaan Lönnrot myös “siivosi” lähderunoista pois esimerkiksi venäläisyyteen ja (ortodoksis-)kristillisyyteen viittaavia kerrostumia.

Toki itse suulliseen runolauluperinteeseen on olennaisesti kuulunut, että laulajat yhdistelevät säkeitä ja teemoja omilla tavoillaan. Omassa toimitustyössään Lönnrot rinnastikin itsensä tällaiseen runonlaulajaan, vaikka hänen tapansa yhdistellä aihelmia ja säkeitä olikin selvästi mittavampaa kuin lähderunojensa laulajilla.

Väite on siis totta ja tarua.

Kuva: Viliina Silvonen

Väite: Kalevalan runot ovat suomalaisia.

Kalevalan pohjalla olevaa runokulttuuria on esiintynyt niin nykyisen Itä- kuin Länsi-Suomenkin alueella, mutta Lönnrotin aikaan kalevalamittainen runous ja etenkin eeppinen runous eli vahvemmin idässä Savon ja Karjalan alueilla. Kalevalan materiaali on siis enimmäkseen idässä kerättyä. Myös inkeriläinen runokulttuuri on vaikuttanut Kalevalaan. Nykypäivänä on aiheellista pohtia, missä määrin runoja pitäisi määritellä pääasiassa karjalaisen kulttuurin kautta erillään kansallisista projekteista. Tähänkään väitteeseen ei ole tarjota yksiselitteistä vastausta, mutta runot eivät ainakaan ole pelkästään ja yksinomaan suomalaisia. 

Väitteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta.

Kuva: Andrew M. Butler (CC BY-NC 2.0)

Väite: Kalevalan runot ovat muinaista perua.

Kalevalamitta on nykykäsityksen mukaan saanut muotonsa noin 200–550 jaa., ja runoaiheita on vanhemmassa tutkimuksessa ajoitettu rautakaudelle asti. Nyky-ymmärryksen mukaan suullinen perinne ei kuitenkaan elä tyhjiössä, vaan se muuttuu ja elää ympäröivän maailman mukana sekä vaihtelee esityskerrasta toiseen. Käsitys ja ajatus kansanrunouden muinaisuudesta vallitsi jo 1800-luvulla kerääjien mielissä. Kansanrunojen keruukampanjointiin kuului idea siitä, että syrjäisiltä seuduilta on vielä löydettävissä parempaa ja aidompaa muinaisuutta kuin kaupungeista, koska syrjäseutujen ihmisten ajateltiin elävän pysähtyneemmässä ajassa. Kerääjien mielissä Karjala edusti juuri tällaista paikkaa. Ajatus oli romantisoiva ja idealistinen, mutta myös alentava ja alistava – toiseuttava.

On myös aiheellista miettiä, esitettiinkö akateemiselle vieraalle erilaista perinnettä kuin tutuille oman yhteisön piirissä. Lisäksi laajaan Lönnrotin kokoamaan aineistoon mahtuu hyvin eri-ikäisiä runoja. Näitä kutsutaan runouden kerrostumiksi. Ei ole siis syytä olettaa, että Lönnrotin hyppysiin päätynyt materiaali olisi toistunut aikojen alusta asti samanlaisena, vaikka aihelmilla ikää olisikin.

Väitettä voi siis pitää totena; muinaista perua on, mutta itse runomuistiinpanoihin tallentuneet eli keräystilanteessa esitetyt runot eivät ole muinaisia.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Runonlaulajat lauloivat Kalevalan runot ulkomuistista.

Kansanrunot eivät ole muodoltaan kiinteitä ja muuttumattomia eivätkä Kalevalan runot suoraan runonlaulajilta eepoksen kansien väliin koottuja, kuten jo edellä on tulut ilmi. Runonlaulaja tuottaa eli sepittää runoa esityshetkessä perinteisiä malleja seuraten. Kertomuksen perusjuoni ja tarinan vaiheet ovat samat ja toistuvat, mutta itse runo saa joka esityksessä uuden muodon. Esittäjä ei siis laula runoa ulkomuistista kokonaisuutena, vaan ikään kuin kertoo tutun kertomuksen omin sanoin uudelleen. Tällainen muistinvarainen, perinteisiä ilmaisuja käyttävä ja niiden varassa varioiva, tekstiä improvisoiden tilanteessa tuottavat esittäminen on jokseenkin kaiken suullisen perinteen tausta. Samaa runoilutapaa jatkaa nykyaikana esimerkiksi freestyle rap.

Väite ei ole totta.

 

Aarre Aaltosen veistämä patsas Ilmatar ja sotka Sibeliuksen puistossa Helsingissä. Kuva: Siria Kohonen

Totta taikka tarua – entä sitten?

Vaikka Kalevala ei olekaan muinaista karjalaista (saatikka suomalaista) runoutta, joka olisi vuosisatoja siirtynyt suusta suuhun muuttumattomana, on Kalevala – ja kalevalamittainen runous laajemminkin – saanut suomalaisessa kulttuurissa tiettyjä erityisiä kansallisia merkityksiä. Näiden kulttuurin kannalta tärkeiden merkitysten rinnalla on kuitenkin hyvä pitää esillä sitä tosiasiaa, että eepoksen maailma on yhdenlaisen ideologian seurauksena syntynyt monimerkityksinen ja rikas teos. Siitä riittää ammennettavaa aina tutkimuksesta taiteeseen ja se elää niin juhlapuheissa kuin sananparsissa.

Kirjoittaja: Päivystävä folkloristi (Tuukka Karlsson, Siria Kohonen, Viliina Silvonen, Oona Simolin)

Lisää Kalevalasta voit lukea esimerkiksi Tuukka Karlssonin tekstistä Kalevalan jäljillä. 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *