Itku, rohkeus ja vapaus

Tunteiden ilmaisemisen sosiaaliset ja kulttuuriset säännöt ovat monimutkaiset. Kuka saa ilmaista tunteitaan, missä ja miten, ja ennen kaikkea, mitä tunteita? Ilo on sallittua ja haluttua. On kiva olla iloinen ja näyttää se. Sen sijaan suru ja pettymys kertovat, etteivät asiat ole kuten pitäisi ja toivoisi; ne paljastavat jotakin syvempää, ilmaisijan haavoittuvuuden.

Viime viikolla kymmenet, jopa sadat tuhannet suomalaiset katsoivat, kun miehet purkivat tunteitaan, repivät sisimpiään auki ja itkivät tv-ruudulla. Docventuresin The Work -dokumentti seurasi tunteiden tunnistamiseen ja ilmaisemiseen keskittyvää intensiivistä terapiaa, johon kokoontui eri taustaisia miehiä, vankeja ja siviilejä, kohtaamaan toisensa. Tunteiden pintaan päästäminen veti muut hiljaiseksi ja sanattomaksi niin paikan päällä kuin tv-ruutujen äärellä. Vaatii valtavasti rohkeutta kääntää tarkkaavaisuus ympäröivästä maailmasta sisäiseen maailmaan ja vielä enemmän sinne nimeämättömien, epämääräisten tunteiden ja tuntemusten sekaan.

Sekä The Workin miesten keskuudessa, Docventures-studion jälkipuinnissa että somessa yksi asia nousi selvästi esiin kommenteissa ja reaktioissa, joita näiden miesten tunteiden purkaminen herätti: kunnioitus. Kunnioitus sitä rohkeutta kohtaan, jota avautuminen vaati. Samalla siihen tuntui liittyvän kiitollisuutta luottamuksesta ja halua auttaa.

Vaikka emotionaalisuus ja herkkyys nähdään kulttuurissamme feminiinisinä ominaisuuksina – tai kenties juuri siksi – tässä maskuliinisuutta ihannoivassa pärjääjien maailmassa on kenen tahansa riskialtista näyttää suruaan tai pettymystään. On paljon helpompi ja mukavampi peittää nämä negatiiviset tunteet – jopa itseltään – kuin asettua katseiden alaiseksi tai käydä tutkimaan, mistä epämiellyttävä tunne kumpuaa.

Suru paljastaa asiat, jotka ovat kullekin keskeisimpiä ja todella merkityksellisiä. Useimmiten vain todella tärkeiksi koetut asiat saavat näyttämään surun toisille muissa kuin kulttuurisesti sallituissa tilanteissa; suru pääsee pintaan, kun se on niin suuri ja voimakas, ettei sitä jaksa enää peittää.

Yhteisöllinen, vapauttava itku

Folkloristina minua kiinnostaa tunneilmaisu kommunikaationa ja sen välittämät merkitykset, ja tietenkin tunteet ja perinne. Karjalaisessa kulttuurissa suurten surujen tai henkilökohtaisten murheiden purkamiseen oli kulttuurin ohjaama keino: itkuvirret. Naiset (niin, rituaalinen itkeminen oli naisten hommaa – kenties toiste enemmän tästä) esittivät näitä perinteistä ilmaisua noudattavia kaipuun ja ikävän ilmauksia siirtymäriittien osana mutta myös yksityisesti. Itkuvirret olivat ehdoton osa muun muassa hautajaisia, rituaalisten myyttisten funktioidensa lisäksi ne auttoivat koko yhteisöä käsittelemään kohdatun menetyksen. Itkijän äänellä itkiessä myös muut läsnäolijat liikuttuivat kyyneliin – aivan kuten katsojienkin silmät kostuivat nyt The Workin ääressä.

Kollektiivinen sureminen, tunteiden purkaminen yhdessä, luo yhteisöllisyyttä ja lähentää. Oman haavoittuvuuden paljastaminen vaatii turvallisuutta eli luottamusta siihen, että tulee hyväksytyksi omana itsenään kaikesta huolimatta. Toisaalta kollektiivinen sureminen oli ja on yhä tärkeä yhteisön järjestystä ja toimintakykyä ylläpitävä tekijä; ei voi jäädä suremaan loputtomasti ja patoamaan tunteita vain itsensä sisään – sieltä loppuu tila.

Tunteiden ilmaisu vapauttaa. Oli kyseessä sitten rituaalinen itkuvirsi menneen ajan karjalaiskylässä, kalifornialaisvankilan terapiapiiri tai oman sängyn nurkassa pimeässä yksin itketty suru, se vapauttaa mielen ja tekee tilaa muille tunteille ja ajatuksille, mahdollistaa siirtymisen eteenpäin. Kussakin kulttuurissa ja yhteisössä keinot tunteiden ilmaisuun ja tavat suhtautua siihen ovat erilaisia, ja folkloristin mieltäni kiehtoo se, miten tunneilmaisu ja sen saamat merkitykset muuttuvat ajassa ja mitä kaikkea muutoksen takana onkaan.

Epilogi

Docventuresin keskiviikkokeskustelussa radion puolella puhuttiin poikien lukutaidosta ja sen vaikutuksista kykyyn ilmaista tunteita: tietoisuus ja ajattelu ovat pitkälti kielellistä, ja koska pojilla on tyttöjä suppeampi sanavarasto, on heillä heikompi kielellinen kompetenssinsa tunnistaa, erotella ja sanoittaa erilaisia tuntemuksiaan ja tunteitaan (tällaiset kompetenssierot ovat toki yksilöllisiä eivätkä sukupuoleen sidottuja).

Viime kesänä oivalsin jotakin samansuuntaista jälleen itsekin: minun on suhteellisen helppo tunnistaa ja ilmaista tunteitani, osaltaan koulutukseni ansiosta, ja toisaalta siksi, että olen aina nauttinut runoudesta, sen metaforisesta ilmaisusta, joka pakottaa lukemaan uudelleen ja uudelleen, miettimään, mitä kaikkea tämä voisikaan tarkoittaa, ja joka kulloisessakin elämäntilanteessa voi saada hyvinkin erilaisia tulkintoja.

Mutta entä ystäväni, joka ei oikeastaan koskaan ole lukenut runoutta ja tulkinnut runojen monimerkityksisiä kielikuvia. Ristiriitaisten ja kummallistenkin tuntemusten ja tunteiden tunnistaminen, tulkitseminen ja niiden kanssa eläminen ei välttämättä ole hänelle yhtä helppoa. Saatikka sen seuraaminen, kun minä vieressä pengon tunteitani. – No, keinoja käsitellä ja ymmärtää on onneksi runsaasti! (Musiikista ja tunteista tulette kuulemaan tässä blogissa, sen vannon.)

Aivan lopuksi pieni runojen (ja tunteiden) salakielen lukutaitoa kehittävä pätkä, yksi suosikeistani:

Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

– Edith Södergran, suom. Uuno Kailas

 

**
Docventuresin The Work -dokumentti katsottavissa yle areenassa joulukuun puoliväliin.