Kalevala-vinkit vaalikevääseen

Päivystävä folkloristi tarttui Kalevalaan ja luki sitä näin vaalikevään kunniaksi poliittinen argumentointi mielessä. Mitä kaikkea Kalevalalla voitaisiinkaan perustella ajassamme? Tässäpä siis Päivystävän folkloristin pro tips vaalikevääseen. Koska Kalevala on ollut suomalaisen identiteetin rakentamisen projekti, voi näitä esimerkkejä vapaasti käyttää myös vaaliretoriikassa. ”Näin meillä on aina tehty!”

[Teksti sisältää kärjistyksiä ja huumoria – paikoin satiiria. Teksti saattaa sisältää jäämiä värittyineistä mielipiteistä.]

Vanhustenhoito

Vanhustenhoidon hiuksia nostattavat laiminlyönnit ovat olleet viime aikoina syystäkin uutisissa. Kyseessä ei ole kuitenkaan millään tapaa uusi ongelma – ei nimittäin helppoa ollut vanhalla Väinämöiselläkään! Väinö syntyi valmiiksi vanhana, mutta Kalevan maiden vanhustenhuollon surkean tilan takia joutui ajelehtimaan vuosia meressä. Eikä häntä mitenkään ilomielin ja avosylin yhteisönsäkään kohdellut – sitten kun hän sen pariin pääse. Milloin oli nuoremmat uhittelemassa ja vähättelemässä vanhan tietoja ja taitoja, ja lopulta vaka vanha sysätään koko yhteisön ulkopuolelle. (Runot 1– 2, 3–4, 50.)

Neuvola ja synnykysen jälkeinen masennus

Mitä ilmeisemmin neuvolatoimintakin oli kriisissä, koska Ilman impi jätti potran pojan heti oman onnensa nojaan. Raskauskin tuntuu olevan vaikea, mutta kylläpä Ilman impi siitäkin selviää, tosin masennuksen merkkejä on havaittavissa. (Runo 1.) Samaan todettakoon, että Kalevala osoittaa suoraan, miten ehdottoman tärkeää hyvä ja kattava ehkäisyvalistus on; Marjatta menee metsään, syö puolukan ja hupsista vaan, sieltähän se lapsi sitten putkahtaa – seuraukset ovat kohtalokkaat. (Runo 50.)

Ilmastonmuutos

Ilmastonmuutos koskettaa meistä jokaista – niin myös Kalevalassa. Varoittavan esimerkin tarjoaa Louhen ja Pohjolan kohtalo. Kun voitontavoittelu ajaa muun edelle ja taistelu Sammosta kärjistyy, jää Pohjolan väelle (tulevista sukupolvista puhumattakaan) luu käteen. Pohjolalle ei jää rikkaudesta muruakaan. Rikkauksissa möyrivällä Kalevalan väellä taas vitsaukseksi tulevat Louhen lähettämät kostotoimenpiteet (muun muassa tauteja ja pimeyttä). Ei tarvitse olla Pohjolan Homeros tai kovin kummoinen Sherlock huomatakseen ilmiselvän allegorian: ahneuden aikaansaama ilmastonmuutos tuo muassaan mullistuksia ja kaikki häviävät! Niin pitkälle emme mene, että väittäisimme katastrofit torjuvan Väinämöisen olevan symboli puhdasta energiaa tuottavalle fuusiovoimalle. Mutta toisaalta… (Runot 37, 42–48.)

Alkoholi

Viimeisimpiä muutoksia alkoholilakiin tehtäessä kuului huolestuneita äänenpainoja höllennysten seurauksista. Mitä sitten kertonee Lemminkäisen tapaus: ollessaan kuokkavieraana Pohjolan pidoissa, Lemminkäinen unohtaa “myyttiset” eurooppalaiset juomatavat, tankkaa hieman liikaa olutta ja tappaa pitopaikan isännän. Epäilemme tosin, että edes alkoholimonopoli ja myyntiaikarajoitukset eivät olisi riittäneet suitsimaan lieto Lemminkäisen kiivaanpuoleista luonnetta. Siitä todisteena ei tarvitse kuin mennä lähimpään rytmimusiikkia tarjoavaan ravitsemusliikkeeseen ja suorittaa empiiristä havainnointia valomerkin aikoihin. (Runot 26–27.)

Vahvat naisjohtajat

Kovasti Kalevalassakin vanhat miehet uhoavat ja tietävät, ovat neuvomassa nuorempia. Vaikka yllä on Väinämöistä kovasti ylistetty, ei hän suinkaan ole Kalevalan ainoa viisas ja mahtava toimija. Vähintään yhtä mahtava on Louhi Pohjolan emäntä. Hänen tietonsa ja taitonsa asettuvat Väinön rinnalle; tai paremminkin niitä vastaan. (Runot 42–49.)  Vaikka Louhi näyttäytyy kalevalaisten näkökulmasta julmana ja kylmänä, on hän omiaan kohtaan huolehtivainen; kuka tahansa ei vävyksi kelpaa, karsinta on kova. (Runot 8–9, 13–15, 18–19.) Näissä kisoissa heikosti käy useille, myös Lemminkäiselle, tuolle Kalevalan gigololle. Hän päätyy mahdottomia tehtäviä toteuttaessaan Tuonelaan, josta äiti pelastaa. Näinpä tämänkin Kalevalan korskean uroon takaa paljastuu huolehtiva, määrätietoinen nainen. (Runot 12–15. Katso kohukuvat!)

Seksuaalinen häirintä

Naimakaupoista päästään pakkoavioliittoihin ja seksuaaliseen häirintään. Ainon kohtalo ei tunnetusti ole kovin korea: iäkästä ahdistelijaa pakoon hukuttautumalla. (Runot 3–7.) Tässä tekstissä emme tähän tarkemmin tartu: vuodentakaista kohua ruoti puhtoiseksi Vähäisissä lisissä folkloristiikan professori Lotte Tarkka.

Syrjäytyminen ja vääjäämätön tuho

Eräs aikamme suurista yhteiskunnallisista ongelmista on syrjäytyminen. Erityisesti nuoret, koulun kesken jättävät miehenalut, ovat vaarassa jäädä kaikkien tukiverkkojen ulkopuolelle. Tuloksena voi olla liuta tragedioita. Jos työtä saadaankin, heikoksi jäänyt työmoraali ja huonot tavat tekevät suoriutumisen mahdottomaksi, aivan kuten kävi jo Kullervolle. Ei ihmekään, jos peltohommat menevät päin prinkkalaa, hoidettava lapsi kohtaa ennenaikaisen loppunsa ja paimenessa ei ole kivaa – etenkin, kun perintöpuukko katkeaa ilkeän pomon eväisiin ujuttaman kiven vuoksi. Lopussa odottaa insesti, turmio ja itsemurha. (Runot 31–36.)

Tiede ja tutkimus

Turmiolta pelastaa tieto. Tavallaanhan Kalevala pohtii tarkasti sitä, kuka on suurin, kenellä on valta. Vastauksena on tietenkin mahtava, kaiken tietävä ja taitava Väinämöinen – vaiko kuitenkin Louhi? Sammon takojana Ilmarinenkin pärjää taistossa melko hyvin, muttei yllä kärkisijoille. Kuten ilmastokysymyskin paljastaa: rikkaus ei korvaa tiedon tärkeyttä, innovaatiot ja ymmärrys eivät synny rahasta. (Runot 1–50.)

Lähteiden tarkastamiseen tai ihan muuten vain innokkaille tiedoksi, että Kalevala on kokonaisuudessaan verkossa.

 

Lönnrotin Kalevala ja kansan runous

Kalevalalla luodaan siis käsitystä ikiaikaisesta kansamme tavasta toimia – hyvässä ja pahassa. Erityisen tärkeää on kuitenkin muistaa, että edes kansa, joka kalevalaista runoutta on laulanut, ei ole tällaisinaan tarinoita tuottanut, vaan Kalevala on Elias Lönnrotin kirjoittama, kansanrunoudesta aiheita ja tarinoita ammentama kaunokirjallinen teos.

Kansan parissa runot ovat syntyneet monenlaisiin tarkoituksiin; ne ovat eläneet yhteisössä niin  viihteenä, ajankuluna kuin osana rituaalista toimintaa.

Kalevalan perustana olevat kansan parista tallennetut runot ovat nekin avoimesti netissä luettavissa Suomen Kansan Vanhat Runot -sivustolla. Ja luettavaa riittää: Kalevala on teoksena noin viisi hyllysenttimetriä, SKVR kirjasarjana vie kaksi hyllymetriä.

Aiheesta lisää Heidi Haapoja-Mäkelän artikkelissa Ka­le­va­la ja ka­le­va­lai­suus ovat yhä po­liit­ti­sia työ­ka­lu­ja.

 

Kalevalan päivä
  • 28. helmikuuta
  • Elias Lönnrot on allekirjoittanut niin sanotun Vanhan Kalevalan esipuheen Kajaanissa 28.2.1835.
  • Nykyisin tuntemamme Kalevala on vuoden 1849 uudistettu versio.
  • Helsingin yliopiston Savo-Karjalaisen osakunnan jäsenet viettivät Kalevalan päivää jo vuonna 1865.
  • Epävirallinen liputuspäivä Kalevalan päivä on ollut vuodesta 1950 saakka.
  • Viralliseksi liputuspäiväksi ja suomalaisen kulttuurin päiväksi Kalevalan päivä vahvistettiin vuonna 1978.
  • Lisää eepoksen historiasta ja vaiheista Kalevalaseuran sivustolla 

 

Itseilmaisu somessa muuttuu – ja tallentuu arkistoon

Arkistot tuovat yleensä ensin mieleen menneisyyden, mutta myös tästä hetkestä taltioidaan jatkuvasti erilaisia asioita. Esineiden ja ympäristön muokkaamisen lisäksi ihmisistä jää mittava digitaalinen jälki.

Kansalliskirjasto taltioi verkkoon tuuttaamaamme sisältöä keräyssuunnitelman mukaisesti. Verkosta avoimesti löytyvät .fi- ja .ax-päätteiset sivustot tallennetaan vuosittaisessa Suomi-keräyksessä, jota täydennetään teemakeräyksillä. Verkkoarkistoon on tehty teemakeräyksiä esimerkiksi vuoden 2011 miesten jääkiekon maailmanmestaruudesta, Kauhajoen ja Jokelan koulusurmista, saamen kielestä ja Suomi24-keskustelufoorumista.

Verkkosivukokoelmaa täydennetään sosiaalisen median aineistoilla. Miltäköhän aikamme some-kulttuuri mahtaa näyttää lukijalle viidenkymmenen, sadan tai vielä pidemmän ajan kuluttua?

Tulevaisuuden folkloristi voisi tarkastella ainakin kerronnan tapoja, jotka muovautuvat sosiaalisessa mediassa kanavakohtaisesti. Esitän seuraavassa muutamia huomioita ilmaisun tavoista joissakin sosiaalisen median kanavissa. Samalla tavalla kuin perinteen sisältöön vaikuttaa sen lajityyppi, voi kanavan ajatella määrittävän omakohtaista kerrontaa.

Twitter

Twitterissä tyypillinen tapa esittää ja tuottaa verkkominäänsä on minä myös minä -rakenne, jolla kuvataan kirjoittajan tilannetta, jossa suunnitelmat ja minäkuva eivät kohtaa käytännön toteutusta. Näissä twiiteissä kirjoittaja luo itsestään inhimillistä kuvaa: tilanne, jossa itselle tehty lupaus ei pitänytkään, on kaikille tuttu ja luo myös kirjoittajasta tunnun samanlaisena erehtyväisenä tallaajana kuin lukijakin.

Samalla rakenteella voidaan osoittaa myös tilanteita, joissa jonkun muun argumentoinnissa tai käyttäytymisessä huomataan epäjohdonmukaisuutta. Toimijana näissä on usein jokin laveasti määritelty ihmisryhmä, johon kirjoittaja ei miellä itsensä kuuluvansa (esim. miehet, naiset, oikeisto, vasemmisto, konservatiivit, liberaalit).

LinkedIn

LinkedIn on uraihmisten some, jossa julkaistaan pitkiäkin päivityksiä. Kiireisellä, uraa luovalla somepedolla ei kuitenkaan ole aikaa tutkia tekstiä siltä varalta, että se olisi jotain itseä kiinnostavaa. Tekstin teema on tuotava esiin napakasti esiin yhden rivin koukulla, joka saa lukijan jatkamaan pidemmälle. Alkuun voidaan sijoittaa myös provokatiivinen väite tai kiinnostusta herättävä repliikki.

Instagram

Instagramissa visuaalinen kerronta on tietenkin kaikki kaikessa ja teksti sille alisteista. Visuaalisen aineiston analyysi ei kuulu omaan asiantuntemukseeni, mutta viimeisen 20 vuoden esteettisen kulttuurin muutosta voi ihailla esimerkiksi vertaamalla Suomen suosituimpien Instagram-tilien listaa  ja kuvia internetarkeologiaprojekti Irc-Galleria-blogissa.  

Instassa kuvallisuus korostuu myös tekstirintamalla: emojeita vilisee, eikä niillä välttämättä ole kummoista informaatioarvoa. Matkalle lähtöä kuvaavaan päivitykseen voidaan laittaa lentokone, jäätelökuvaan liitetään mielikuvituksellisesti tötterö. Tulevaisuuden folkloristeilla onkin työtä näiden viestinnällisten tarkoitusten analysoinnissa.

Facebook

Somemaailman dinosauruksessa Facebookissa tyylejä on yhtä monenlaisia kuin käyttäjiä. Joitain suuria kehityskulkuja voi kuitenkin havaita. Kanavan alkuaikoina kanava ohjasi kirjoittamaan kolmannessa persoonassa: “Matti Meikäläinen on matkalla töihin.” Jälkeemme tulevat internetarkeologit huomaavat siis ison kerronnallisen taitteen siinä, kun kerronta onkin vaihtunut ensimmäiseen persoonaan ja kertojia voivat yksityishenkilöiden lisäksi olla yritykset, urheiluseurat ja erilaiset kansalaisliikkeet.

Facebookin osalta on jo pitkään puhuttu nuorten ikäluokkien joukkopaosta. Osasyynä tähän on kanavan suosio vanhempien ikäluokkien keskuudessa. Erilaisia sisältöjä on aina varattu eri ikäryhmien käyttöön, ja siksi on ymmärrettävää, että samaa meemiä ei välttämättä haluta jakaa niin Sirkka-tädille kuin luokkakavereille. Saman ongelman kanssa painivat monet aikuiset, joilla on kavereina kollegoita, ystäviä tai vaikka oppilaita.

Sukupolvikuilu ei tietenkään rajoitu vain Facebookiin vaan liittyy kaikkeen verkossa tapahtuvaan kommunikaatioon.  Vanhemmat sukupolvet eivät aina ole nuorten näkökulmasta kompetentteja verkkoviestijöitä. Emojien ja meemien käytöllä on omia koodistojaan, ja seinälle läväytetty kiusallinen viesti voi saattaa nuoren itsensäkin naurunalaiseksi. Siksi äidin ja vaarin kanssa voi olla mukavampi harjoitella emojeiden merkityksiä vaikka WhatsAppin kautta.

Kaikki some-kanavat vaativat omanlaistaan kerrontaa. Kun jollekin kanavalle ominaista tyyliä käyttää runsaasti, voi huomata tarkkailevansa ympäristöään tietynlaisten some-lasien läpi. Millaisen kuvan tai nasevan twiitin tästä tilanteesta saisi? Näin ilmaisun muoto vaikuttaa myös kokemukseemme: millaisia havaintoja teemme ja mitä hetkistä muistamme.

Lue lisää

Kansalliskirjaston verkkoarkisto: http://verkkoarkisto.kansalliskirjasto.fi/va/

Kansalliskirjaston verkkoaineistojen keräyssuunnitelma 2017-2021: https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/verkkoaineistojen-kerayssuunnitelma-2017-2020

Kuva: Anthony Kelly (CC BY 2.0)

Tunteet ja tieteet – Affekti, emootio ja tieteidenvälisyys

Tutkin itkuvirsien tunteita ilmaisun ja performatiivisuuden näkökulmista. Keskeisiin kysymyksiini kuuluvat, miten tunnetila muuttuu esityksen edetessä ja miten se kuuluu itkijän äänessä. Tätä selvittäessäni olen päätynyt kulttuurintutkimuksen näkökulmista myös neurotieteiden puolelle. Lähtökohtien ja näkemysten moninaisuus on tuonut eteeni käsitteellisen ja teoreettisen ”tunnemylläkän”, jota tässä tekstissä paloittelen ja kokoan uudelleen. [Varoituksena mainittakoon heti aluksi, että oion tässä tekstissä mutkia urakkatyönä.]

Tunteita tutkitaan useilla tieteenaloilla ja näkemykset siitä, mitä tunteet ovat, vaihtelevat paljon. Kärjistäen voisi sanoa, että vastakkain ovat näkemykset tiukasti biologiaan palautuvista perustunteista ja sosiaalisen konstruktionismin ajatus tunteista täysin kulttuurisen ja sosiaalisen ympäristön tuottamina käyttäytymistapoina. Vastakkainasettelun taustalla on ajatus biologian univeraaliudesta ja kulttuuristen mallien ajallisesta ja paikallisesta vaihtelusta. Molemmat näkökulmat ovat täysin totta ja hyvin perusteltuja, lähtökohdat ja tavoitteet vain ovat erilaiset. Silti tuntuu, että näkökulmat törmäävät usein ja ovat yhteen sopimattomia useissa tutkimuksissa.

Tutkimuksessani – ja tässä blogiartikkelissani – etsin näiden yhtymäkohtia ja mahdollisia jaettuja näkemyksiä sekä koetan tulkita tunteita kokonaisuutena, jossa kulttuuriset, sosiaaliset, neurologiset, biologiset ja psykologiset puolet kohtaavat. Lähestyn siis tunnetta itkuvirren esittäjän ja itkuvirren välisenä systeeminä, jossa vaikuttavat niin kulttuuriset ja sosiaaliset tottumukset ja mallit kuin neurobiologiset ja fysiologiset prosessitkin.

Tunteiden tausta on moninainen kattaessaan niin neurobiologisia kuin kulttuurisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. (CC.0)
Tunne-sanojen sekamelskaa

Suomen kielen sana tunne on varsin moniulotteinen ja sellaisenaan hankala tutkimuksen analyysivälineeksi. Arkipuheessa tunteen synonyymejä ovat mm. tuntemus, tunto, tuntu, mieli, mieliala, mielentila ja liikutus. Kukin näistä sanoista nostaa esiin hieman erilainen näkökulma tunteiden sekamelskaan. Tunne on yhtä lailla tunnetila/tunnekokemus (esim. niin sanotut perustunteet viha, pelko, inho, ilo/mielihyvä, suru ja hämmästys sekä monimutkaisemmat tunnetilat), tuntemus (fyysinen, tuntoaistiin perustuva, esim. kipu, lämpötila ja paine mutta myös asento) sekä epämääräinen alitajuinen ymmärrys jostakin asiasta (tunne, että jotakin tapahtuu; tunne, että jokin on oikein; oikeudenmukaisuuden tunto). Englanninkielisessä keskustelussa tunnetta vastaavat niin affect, emotion kuin feeling sekä mood, sense ja sentiment, joilla kaikilla on niin ikään eri merkitys ja joiden käyttö on samalla tavalla monitahoista kuin suomen vastineilla.

Tutkimuksessa tunteita tarkastellaan pääasiassa affekti- ja emootio-termien avulla; siinä missä tunne on yleinen erilaisia tuntemuksia ja aistimuksia tarkoittava sana, on affekti- ja emootio-termeille rakennettu eriytyneempiä merkityksiä. Näiden erilaisten tunne-käsitteiden välinen työnjako ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Eri tieteenaloilla, mutta myös tieteenalojen sisällä, niiden määritelmät eroavat toisistaan ja käyttö voi olla osittain päällekkäistä tai täysin ristikkäistä, käytetäänpä niitä synonyymisestikin. Osaltaan käsitteellinen sekavuus johtunee niin sanotusta affektiivisesta käänteestä (tutkimuksellisen kiinnostuksen kohdistuminen emootioihin ja affekteihin), joka eri aloilla on tapahtunut hieman eri aikoihin, eri tarpeista ja eri lähteisiin nojaten.

Kahden erillisen käsitteen, emootion ja affektin, tarpeellisuudesta on käyty keskustelua. Kumpikaan käsitteistä ei ole tyhjentävän selvärajaisesti määriteltävissä, ja jotkut tutkijat ovatkin päätyneet käyttämään vain toista näistä laajentaen sen merkityksen kattamaan koko tunneilmiön kirjoa, mikä on varsin perusteltua. Tutkimusasetelma vaikuttaa vahvasti siihen, minkälaisia käsitteitä on tarpeen ja järkevää käyttää. Toisaalta tällainen johtaa helposti joko siihen, että samasta asiasta puhutaan eri käsittein tai eri asiasta puhutaan samoin käsittein – etenkin jälkimmäinen aiheuttaa hämminkiä ja vastakkainasetteluja. (Toki näissä keskusteluissa ovat mukana myös tieteenfilosofiset suuntaukset ja perustavanlaatuiset näkemykset siitä, mitä oikeastaan on olemassa.)

Itse koen kaksi erillistä käsitettä tunnekokonaisuutta selventävänä. Eri käsitteiden tulokulmat tunteeseen ovat erilaiset, ja näiden myötä myös tutkimukselliset päämäärät eroavat. Emootion ja affektin käsitteiden avulla voidaan eritellä tunteen eri piirteitä tai puolia ja samalla tehdä näkyväksi, miten ne ovat toisiinsa punoutuneita ja keskenään vuorovaikutteisia. Kun käytetään kahta eri käsitettä, voidaan myös ylittää tieteenalarajoja ja välttää väärinkäsityksiä, kunhan käsitteet määritellään käytön yhteydessä.

Affekti ja emootio

[Nyt seuraa sitä mutkien suoristelua ja roisia yksinkertaistusta!]

Yleisesti voi ajatella, että affekti on jonkinlainen jäsentymätön ruumiillinen tila, asennoituminen tai kokemus, jolla on perusta neurobiologisissa prosesseissa. Se on välitön neurobiologinen ja/tai fysiologinen reaktio, tilan (olotila, mielentilan) muutos, jonka jokin ulkoinen tai sisäinen ärsyke aiheuttaa; jokin liikuttaa meitä. Esimerkiksi kyynel, ihon nouseminen kananlihalle tai koko kehon äkillinen jännittyminen. Emootio puolestaan on tällaisen tilan tunnistettu ja tulkittu muoto, joka voidaan nimetä esimerkiksi iloksi, suruksi, pettymykseksi tai säikähdykseksi. Emootiot ilmentävät yksilöllisen tunnekokemuksen lisäksi myös yksilön ja sosiaaliskulttuurisen ympäristön suhdetta, ja ne nähdään sekä ruumiillisina että sosiaalisina kokemuksina.

Affekti ja emootio eivät empiirisessä todellisuudessa ole toisistaan irrallisia, vaan ne vaikuttavat toisiinsa muun muassa aiempien kokemusten, sosiaalisten ja kulttuuristen mallien, kontekstien, arvoasetelmien sekä tulkintojen myötä. Niinpä affektin ja emootion erottaminen toisistaan arkielämässä ei ole tarpeen eikä välttämättä edes mahdollista, sillä kognitiiviset prosessit, joissa affektiivisia tiloja tunnistetaan ja tukitaan, ovat nopeita ja varsin automaattisia.

Niin sanottujen kovien ihmistieteiden – neurotieteiden, psykologian ja lääketieteenkin – puolella vastaavan tyyppinen erottelu tehdään kehollisten tunteiden ja tietoisten tunnekokemusten välillä. Mielenkiinnon kohde on yksilötasolla ja ihmisen sisällä; ja tarkastelussa ovat tunteiden syntyminen ja tunnistaminen neurotieteellisinä, biologisina ja fysiologisina prosesseina.

Kulttuurintutkimuksessa ja laajemminkin kaikkilla ihmisen toimintaa kulttuurisina ja sosiaalisina ilmiöinä tarkastelevilla aloilla keskeisenä ovat emootiot. Tunnetta lähestytään sekä yksilön kokemuksina, joissa heijastuu ympäröivä kulttuuri, että sosiaalisina, jaettuina kokemuksina, jolloin keskeistä on yksilöiden välisyys eli tunteiden välittäminen ja välittyminen. Tunteet (emootiot) näyttäytyvät osana kulttuurista ja sosiaalista todellisuutta ja sen tuotteina.

Vanha nainen istuu hirsitalon seinustalla käteensä nojaten. Ilme on surumielinen tai kaihoisa.
Grisan Vassi oli itkuvirsitaitaja, jonka etnomusikologi Armas Otto Väisänen tapasi Suojärvellä vuonna 1917. (A.O. Väisänen, Museovirasto, CC BY 4.0)
Tunnemylläkkä eli sosiaalis-kulttuuriset neorobiologis-psykologiset kokemukset

Mutta niin, puretaanpa tämä tunnemylläkkä: neurotieteellisen (biologisfysiologisen) ja sosiaaliskulttuurisen näkökulman yhdistäminen lähtee liikkeelle molempien tasojen ilmiöiden ymmärtämisestä ja jatkuu niiden asettamisella toistensa lomiin – mielikuva kerroksellisesta kudoksesta toimii itselleni.

Syntyäkseen tunne tarvitsee ärsykkeen, joka voi olla sosiaalinen, kulttuurinen tai fyysinen. Jotta jokin ärsyke saa meissä aikaan tunteita – liikuttaa meitä – on ärsykkeen oltava jollakin tavalla henkilökohtaisesti relevantti. Tämä henkilökohtaiseen kokemukseen perustuva näkökulma on samalla myös sosiaalinen: muutoksen aiheuttavat tekijät ovat joissain määrin aina sosiaalisia ja tulkinnat omista affektiivisista tiloista tehdään suhteessa sosiaaliseen ja kulttuuriseen ympäristöön. Itkuvirsissä keskeisimpänä surun syynä on eroon joutuminen itselleen rakkaimmista ihmisistä ja tutusta ympäristöstä, mikä useimmiten konkreettisestikin hankaloittaa tai ainakin muuttaa elämää.

Tunne on monitahoinen ilmiö, jolla on yhteydet keskushermostoon ja autonomiseen hermostoon sekä (osin näiden kautta) motoriseen ilmaisuun (kasvojen ilmeet, ääni ja eleet). Siten affektin ja/tai emootion aiheuttamat fysiologiset muutokset vaikuttavat ilmaisuun, joka tulkitaan sosiaaliskulttuurisessa kontekstissa. Esimerkiksi itkijän ääni värisee ja hengitys on paikoin haukkovaa, mikä tunnistetaan itkuisuudeksi ja tulkitaan merkiksi surullisuudesta. Osa fysiologisten muutoksen aiheuttamista merkeistä juontuu biologiaan, toiset ovat kulttuuristen mallien myötävaikutusta.

Psykologiassa on tarkasteltu muun muassa kasvojen ilmeiden tunnistamista eri kulttuureissa tunteiden ilmentämisen ja tunnistamisen kannalta. Niin sanottujen perustunteiden taustalla on havaittu tiettyjä kehon toimintojen muutoksia, jotka toistuvat samoina eri kulttuureissa. Aivotutkija, professori Lauri Nummenmaa kuvailee näitä biologiaan ja fysiologiaan palautuvia prosesseja, jotka eivät rajoitu vain aivoihin vaan kattavat koko kehon, tunteiden ”sormenjäljiksi”. Nämä ”sormenjäljet” ovat ainakin osittain mukana tunteiden tunnistamisessa yksilötasolla eli prosessissa ruumiillisista tuntemuksista tietoisiksi tunnekokemuksiksi, affekteista emootioiksi, sekä toisaalta tunteiden tunnistamisessa toisissa eli tunteiden välittämisessä ja välittymisessä, kommunikaatiossa.

Näiden näkökulmien myötä hahmotan tunteiden ruumiilliset prosessit eräänlaisena pohjana, josta kunkin kulttuurin piirissä tehdään tulkintoja kulloisessakin sosiaalisessa tilanteessa. Oman tutkimukseni kannalta tällainen ruumiillisiin prosesseihin perustuva puoli tunteista mahdollistaa tunnetilan kehityksen tarkastelun, sen, miten fysiologisilla toiminnoilla voidaan suggeroida tunteita. Tietoisesti tuotettu nyyhkytys ja värisevä äänenkäyttö, tietynlainen haukkova hengitystekniikka ynnä muu edesauttavat affektiivisen tilan, ruumiilliseen kokemukseen, koettuun mielentilaan perustuvan tunnetilan saavuttamista.

Sekä biologinen että kulttuurinen näkökulma ovat siis tärkeitä tunneilmaisua ja tunteita tarkasteltaessa. Omassa tutkimuksessani ja ajatuksissani nämä nivoutuvat eräänlaiseksi itkijän ja itkuvirren väliseksi suggestiiviseksi kehäksi.

 

Raapaisu helpohkosti lähestyttävää kirjallisuutta aiheesta

Ben‐Ze’ev, Aaron 2009/2010. The Thing Called Emotion. – The Oxford Handbook of Philosophy of Emotion. Oxford University Press, 2009. Oxford Handbooks Online. 2010.
Johnstone, Tom & Scherer, Klaus R. 2004. Vocal Communication of Emotion. – Handbook of Emotions, Second Edition [2000]. Toim. Michael Lewis & Jeannette M. Haviland-Jones. 220–235.
Nummenmaa, Lauri. 2016. Tunteiden neurobiologia.Lääkärilehti. 10/2016 vsk 71. 725–731.
Nummenmaa, Lauri. 2017. Mistä puhumme kun puhumme tunteista?Tieteessä tapahtuu 2/2017. 35–39.
Paasonen, Susanna. 2017. Affekti suhteina ja intensiteettinä.Tieteessä tapahtuu 2/2017. 42–43.
Salmela, Mikko. 2017. Affektiivinen käänne. Yksi vai monia? Käsitteellisiä ja metodologisia pohdintoja.Tieteessä tapahtuu 2/2017. 32–35.
Scheve, Christian von. 2017. Affekteista, emootioista ja tunteista.Tieteessä tapahtuu 2/2017. 40–41.
Wetherell, Margaret. 2012. Affect and emotion: A new social science understanding. London: SAGE Publications.
Wilce, James M. 2009b. Language and Emotion. Cambridge: Cambridge University Press.

Ja vielä meidän folkloristien helmi:
Timonen, Senni. 2004. Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.