Julkaistu

Kalevala 2.0 – Tarkkailijana Kalevala-klubilla

Päivystäjä Siria Kohonen lähti joulukuussa 2019 tekemään huomioita Kalevala-klubille. Pekko Käppi & K:H:H:L:n, Juha Hurmeen ja Kalevalan ydinfysiikkaa -teatteriryhmän show oli osa Hurmeen ja Tuomari Nurmion Kalevala elävänä tai kuolleena -hanketta.

© Kirppu Saukkonen

Viime vuoden keväällä, huhtikuussa 2019, Juha Hurme ja Tuomari Nurmio julistivat uuden Kalevala elävänä tai kuolleena -hankkeen alkaneeksi. Nettisivuillaan Hurme ja Nurmio kuvailevat hankkeen tavoitteeksi tehdä ”monitaiteellinen, -kulttuurinen, ja -tieteellinen yllätyshyökkäys kalevalaisen kansanperinteen kimppuun.” Tähän mennessä hankkeen puitteissa on pidetty useita teatteri- ja musiikkitapahtumia, ja siitä on ilmestynyt yksi musiikkialbumi. Joulukuussa 2019 päätin lähteä katsomaan Kalevala elävänä tai kuolleena -klubi-iltaa Helsingin G Livelabiin. Illan musiikkipuolesta vastasi Pekko Käppi & K:H:H:L ja dramaturgisesta puolesta Juha Hurme & Kalevala Ydinfysiikkaa -teatteriryhmä.

Koko Kalevala elävänä tai kuolleena -hankkeen taustalla vaikuttaa voimakkaana oletus siitä, että Kalevalaa pidetään nykypäivänä yleisesti tylsänä, uinahtaneena, paikoilleen jääneenä ja liian seremoniallisena. Hurmeen ja Nurmion tavoitteena onkin antaa Kalevalalle ”riittävä sähköshokki, jotta saadaan aktivoitua sen erittäinkin elävänä säilynyt ydin”. Kukin hankkeessa mukana oleva taiteilija tulkitsee sitten haluamallaan tavalla, mikä ja missä se ydin on, inspiroituu siitä ja yhdistää omaan taiteelliseen tuotantoonsa. Lopputulokset ovatkin hyvin moninaisia.

Tiedostan, että folkloristiikan tutkijana en ole tämän projektin varsinaista kohdeyleisöä: tunnen Kalevalan ja sen taustoja, tutkin kansanperinnettä ja olen näistä asioista jo lähtökohtaisesti kiinnostunut. Minua ei tarvitse tutustuttaa aiheeseen eikä siitä tarvitse tehdä minulle mielenkiintoista. Kuitenkin juuri tämän ansiosta pystyn arvioimaan illan ohjelmanumeroiden tapoja uudistaa ja uudelleentuottaa perinnettä. Seuraavassa pohdin ja reflektoin, millaisia kokemuksia klubi-ilta minussa herätti.

Pekko Käppi & K:H:H:L ja Kalevala musiikkina

Pekko Käppi & K:H:H:L:n keikan loppupuolella Käppi tarjoili yleisölle vihjeellisen tulkinta-avaimen, joka sitoi avoimesti musiikin illan teemaan: Käppi mainitsi kappaleen Kirohevonen edustavan ikään kuin Kalevalan metafysiikkaa, kuten jollain lailla kaikki yhtyeen kappaleet. Tulkinnat väitteen sisällöstä jäivät kuulijoiden vastuulle.

Jouhikkojohtoisen kansanmusiikki-rockin keikalla Kalevala-yhteydet eivät toki muutoinkaan olisi yllättäviä piirteitä. Käpin suomirock hengittää perinteistä kansanmusiikkia, jolla on ilmeinen liitos runolauluun ja sitä kautta Kalevalaan. Käpin lausunto herätteli kuitenkin pohtimaan sitä, missä yhtye näkee tämän eepoksen ytimen olevan.

Keikka koostui Käpin uusimmasta tuotannosta kolmelta eri levytykseltä: keväällä 2019 ilmestyneeltä K:H:H:L:n Väärä laulu -albumilta, Kalevala elävänä tai kuolleena -yhteislevytykseltä sekä loppuvuonna 2019 Käpiltä ilmestyneeltä soololevyltä Finnish Folk Songs vol. 1. Aiheiden puolesta selkeimmin Kalevalaan viittasivat yhteislevytyksen kappaleet Aino ja aiemmin mainittu Kirohevonen, mutta Kalevala-vaikutteet menivät vieläkin syvemmälle ja ilmenivät monipuolisemmin myös itse musiikissa.

Suurin osa keikalla esitetyistä lyriikoista on sanoittaja Toni Tapanisen käsialaa, ja Käppi onnistuu musiikissa saamaan sanat ja rytmin elämään. Keikan aikana mieleeni tuli erään muusikkoystäväni kanssa käymäni keskustelu. Tämä sanoi, ettei suomi toimi sanoituskielenä rytmisesti, ja minusta tämä oli suoraan sanottuna paskapuhetta. Tapanisen ja Käpin yhteistyö vahvistaa, että taannoinen mielipiteeni oli oikein. Suomen kielessä rytmisyys rakentuu erilailla kuin esimerkiksi englannissa, ja hyvää suomenkielistä musiikkia tehdessä tämä tulisi ottaa huomioon. Tapaninen ja Käppi ovat näin tehneet.

Yksi tärkeimmistä Pekko Käppi & K:H:H:L:n yhteyksistä kansanperinteeseen ilmeneekin juuri tässä: myös Kalevalaan virallisesti sitoutumattoman Väärä laulu -albumin kappaleet saavat aikaan kokonaisvaltaisen runolaulutunnelman, vaikka sanoitukset eivät kalevalamittaa noudatakaan. Täydellisimmin sanoitusten, rytmien ja musiikin yhteistyö ilmeni keikan päättäneessä hittikappaleessa Ikoni. Musiikin ja sanoitusten kehämäisyys ja toisteisuus tuottivat suorastaan hypnoottisen tunnelman.

Kuva: Siria Kohonen
Kalevala ydinfysiikkaa – Juha Hurmeen teatteripaloja

Kalevala ydinfysiikkaa -ryhmän teatteripalat koostuivat lyhyistä elävöitetyistä aihenostoista ja monologeista, joilla pureuduttiin eri teemoihin Kalevalassa ja kertomusperinteessä. Nämä toimivat paljon epätasaisemmin kuin illan musiikkiosuus. Toisinaan Hurme ja näyttelijät onnistuivat kuoriutumaan hyvin mielenkiintoisiin ja yllättäviinkin lopputuloksiin kansanperinteen kerrostumien läpi. Toisaalta joidenkin aiheiden käsittelytavat tuntuivat ennemminkin elähtäneiltä, pahimmillaan jopa kiusaannuttavilta.

Parhaimmillaan Hurme ja Kalevala ydinfysiikkaa -ryhmä oli esimerkiksi heittäytyessään kulkuenäytelmätyyliin esittämään Tapanin virren kohtauksia ja käsitellessään erilaisia hybridiolentoja Kalevalassa. Tällaisena hybridinä esitettiin esimerkiksi Louhen metamorfoosi suureksi kotkaksi, jonka kynnet on tehty viikatteista ja kuokan kuolioista, ja siivet ja pyrstö haaksirikkoutuneen purren osista. Suhteellisen yksinkertainen idea lukea runomuotoisia kuvauksia ja imitoida aihetta tanssimaisin liikkein herätti iloa ja naurua, ja tällainen olentojen mekaanista rakentumista korostava kuvaus toimi oivana vertauksena nykypäivän pohdintoihin ihmisten mekaanisesta korjailusta. Esimerkiksi kaltaistani roolipelinörttiä juuri vaihtunut kyberpunkin vuosi 2020* herättelee pohtimaan sitä, missä vaiheessa tekonivelien rinnalle totunnaisiksi kehon parantelutavoiksi alkaa tulla suurempiakin mekaanisia ruumiinosia ja kybertekniikkaa, kuten esimerkiksi vahvempia ja kestävämpiä raajoja tai kameran objektin kaltaista tekniikkaa suoraan silmän verkkokalvolle. Ydinfysiikka-ryhmän esitys esitti kysymyksiä siitä, oliko samantapaista pohdintaa myös kansanperinteen myyttisessä ja vertauskuvallisessa kontekstissa.

Paikoin Hurmeen ja Kalevalan ydinfysiikkaa -ryhmän aihenostot eivät kuitenkaan olleet kovin eteenpäinkatsovia. Esimerkiksi käsitellessään itkuvirsiä Hurme ja karjalaiseksi itkijäksi eläytynyt näyttelijä korostivat toisaalta kunnioittavasti, että itkuvirsi on alkukantainen ja perimmäinen kansanrunouden  muoto, mutta toisaalta he loivat koomisen kuvan koko aiheesta. Yleisö nauroi hersyten, kun selkokieliset suomenkieliset ilmaisut esitettiin rinnakkain itkuvirsissä käytettyjen karjalaisten metaforien ja koristeellisten ilmaisujen kanssa. Tästä iällisen kaukaisuuden korostuksesta ja koomisesta esitysasusta tuli lähinnä toiseuttava vaikutelma. Kiusaannuin. Vaikka tällä tavalla mystifioitu itkuvirsiperinne varmasti jäi yleisön mieleen, tulin väkisinkin ajatelleeksi, ovatko etäännyttäminen, toiseuttaminen ja erittäin henkilökohtaisia tunteita kanavoivalle perinnelajille nauraminen kuitenkaan kovin hyvä keino tehdä kansanperinnettä tutummaksi nykysuomalaiselle yleisölle. Mielestäni tämä osuus ei palvellut aiemmin mainittuja Kalevala elävänä tai kuolleena -hankkeen tarkoitusperiä kovin hyvin.

Klubi-illan loppupuolella Hurme teatteriryhmineen teki vielä hatunnoston koko hankkeen toiselle nokkamiehelle, illalta poissaolleelle Tuomari Nurmiolle, kun he esittivät Nurmion kappaleen Krokotiili ja käärme vihjaillen sen yhteyksistä kansanperinteeseen. Tällä tavalla myös Hurmeen vetämään teatteriosuuteen saatiin sitä runolaulun/-lausunnan rytmisyyttä ja musiikillisuutta, jota ihailin kovasti Pekko Käppi & K:H:H:L:n osuudessa klubi-illasta. Krokotiili ja käärme -kappale toimi myös kontrastina muille teatteriryhmän osuuksille, joissa runot lausuttiin hyvin proosalliseen tapaan, jopa paperista lukien. Olen ehkä tässä suhteessa konservatiivi, kun sanon, että mielestäni rytminen ja edes jokseenkin melodinen esitystapa on paljon nautittavampi tapa kuunnella kansanrunoutta kuin vain paperista luettu esitys. Kiitokseni Hurmeelle siis myös tästä Krokotiilin ja käärmeen mukaan ottamisesta ohjelmistoon.

(kuva: Viliina Silvonen)
Taiteilijan vapaus tulkita

On myönnettävä, etten ennakkoon uskaltanut luottaa siihen, että esityksistä näkyisi kovinkaan syvää perehtyneisyyttä kansanperinteen tutkimukseen. Toisinaan Hurmeen medialle antamissa lausunnoissa hän on käyttänyt niin raflaavia ilmaisuja esimerkiksi runolauluperinteen iästä ja luonteesta, että ne ovat jo suorastaan epätarkkoja yksinkertaistuksia dynaamisista aiheista. Esimerkiksi Ylen KulttuuriCocktail-kolumnissaan Hurme toteaa: “99,9% parhaista laulajista oli jo kuollut jopa 1000 ja 2000 vuotta [Kalevalan runojen kokoamista] aikaisemmin”. Taiteen näkökulmasta tällaisia toteamuksia voidaan kukaties heittää vapaammin, mutta tutkimuksen näkökulmasta tällaisia arvotuksia ei voi tehdä. Muutos on luonteenomaista perinteelle: vuosisatoja aikaisempi runolaulu on varmasti ollut erilaista kuin 1800-luvulla perinteenkerääjien muistiin kirjaama, mutta paremmuudesta ei voida sanoa mitään, varsinkaan kun dokumentteja vanhemmasta perinteestä ei ole.

Epäilykseni olivat kuitenkin turhia. Sitä ei käy kiistäminen, etteikö Hurme olisi lukenut mies. Perehtyminen Kalevalan laulujen syntyhistoriaan, perinteen kerrostumiin ja monimuotoisiin sekoituksiin tuli ilahduttavasti esiin koko illan ajan, esimerkiksi nostamalla esiin eroja Vanhan ja Uuden Kalevalan** välillä.

Folkloristin kannalta mielenkiintoisinta joulukuisessa Kalevala-klubi-illassa oli ehkä kuitenkin se, kuinka Kalevalaa nykypäivänä luetaan ja tulkitaan. Missä se kuuluisa Kalevalan ydin nähdään 2020-luvulla? Vaikka Kalevala elävänä tai kuolleena -hankkeen esitykset eivät ole antaneet tähän suoria vastauksia, on taiteilijoiden tulkintojen seuraaminen ollut mielenkiintoista. Kukaties hanke pääseekin vielä jossain vaiheessa uuden folkloristisen tutkimuksen kohteeksi.

 

 

* Cyberpunk 2020 on vuonna 1990 ilmestynyt klassinen kyberteknologiaa ja dystooppisia tulevaisuuskuvia yhdistelevä roolipeli, jolla on edelleen kulttimaine harrastajien keskuudessa.

** Vanha Kalevala on Lönnrotin vuonna 1835 kokoama varhainen versio, kun taas Uusi Kalevala ilmestyi 1849 ja on nykyään tuntemamme Kalevala.

 

Seuraavat Kalevala-klubit G Livelabissa 5.2., 4.3. ja 1.4.2020.

 

Lue myös:

Kalevala pähkinänkuoressa. Tarkista ja päivitä tietosi!

Vihaan Kalevalaa – eli mitä?

 

Julkaistu

Räätälöity vaihtoehtojoulu ja muita ratkaisuja jouluahdistukseen

Tarvitseeko tehdä rosollia? Imelletty vai imeltämätön perunalaatikko? Onko joulukinkulla sellaisia arvoja, joita seitan ei voi korvata? Entä pahoittaako mummo mielensä, jos joku lapsenlapsista ei pkakaudukaan täyteen junaan ja meneekin jouluksi muualle? Pitäisikö joulukuusi jättää hankkimatta ilmastotekona?

Perinnejoulu. Perhejoulu. Mitä nämä tarkoittavat? Yleisesti perinteiseen ”oikeaan” jouluun tuntuu kuuluvan esimerkiksi perheen kokoontuminen yhteen, joulurauhan julistus, jouluevankeliumi, kuusi, tietyt jouluruoat, lahjat ja laulut sekä joulusauna.

Joulu perinteineen herättää tunteita. Joulun perinteet ja tavat voivat olla hyvin henkilökohtainen asia, sillä monet kokevat, että niiden noudattaminen synnyttää ”oikean joulun”. Toisille taas on merkityksellistä jättää noudattamatta näitä perinteitä.

Joulun viettoon liittyy paljon yleisesti tunnistettuja perinteitä, minkä myötä juhla kirvoittaa runsaasti myös refleksiivistä eli perinnettä itseään pohtivaa puhetta. Joulua, perinteitä ja merkityksiä pohditaan niin yksilöiden, perheiden kuin koko kulttuurin tasolla muun muassa mediassa. Tehdäänkö ne samat ruoat kuin aina ennen? Järkyttyykö mummo, jos kaikki lapsenlapset eivät ole paikalla joulupöydässä? Onko joulukinkulla sellaisia arvoja, joita seitan ei voi korvata? Entä joulukuusi – pitäisikö moisesta puiden kaatamisesta luopua näinä ilmastotietoisuuden aikoina? 

Joulu on juhlapyhä, joka tuo hetkeksi sosiaaliset, perinteitä rakentavat ja uusintavat prosessit pinnalle. Refleksiivinen puhe joulusta ja sen viettämiseen liittyvistä tavoista ja käytänteistä valaisee perinteellistämistä (traditilization). Perinteellistäminen sitoo tavat ja käytännöt menneeseen, joka nähdään arvokkaana. Perhejoulun tapauksessa juhlan osatekijät saavat merkityksensä yksilöllisten ja yhteisten arvioiden ja arvottamisten myötä, kun ne tunnistetaan perinteellisiksi ja vanhoiksi: “näin on aina joulua vietetty”. Tapojen toisteisuus ja ankkuroituminen johonkin vanhaksi ja alkuperäiseksi koettuun antaa niille arvovaltaa ja vaikuttavuutta. (Bauman 2004.)    

Räätälöity perinnejoulu 

Olipa kerran perhe, jonka jouluruokailuun kuului oleellisena osana lipeäkala. Viime vuosien aikana perheen jouluruokailun yhdeksi perinteeksi oli myös muodostunut lipeäkalan maun kauhistelu. Kerran eräs perheenjäsen otti ja kyseenalaisti ruoan paikan pöydässä. Miksi ihmeessä tätä laitetaan pöytään, kun kukaan ei lipeäkalasta välitä? Vanhempi sukupolvi vastasi, että lipeäkala oli ollut perheen isoäidille tärkeä osa joulupöytää, ja hän oli opettanut lipeäkalan valmistuksen jälkipolvilleenkin. Isoäidin kuoltua ei perheen joulupöydän ääreen tämän herkun ystäviä jäänyt, mutta lipeäkalaa valmistettiin tavan vuoksi, tottumuksesta. Seuraavana jouluna ei lipeäkalaa ollut enää tarjolla.

Perinteen kummastelu, refleksiivinen pohdinta, sai tradition näyttämään ontolta ja kaikessa hiljaisuudessa siitä luovuttiin. Perheen jouluperinne muuttui.

Räätälöidyissä perinnejouluissa totutuista käytännöistä säilytetään ne, jotka tuntuvat yhä tärkeiltä, ja häivytetään ne, joita ei koeta mielekkäiksi. Joulupöydän antimet muuttuvat ruoiksi, joista kaikki nauttivat eikä kaikkea ole pakko maistaa. Joululahjapaljouden sijasta joulumieltä halutaan jakaa ilman fyysisiä lahjapaketteja, materian tilalla on ajatus ja muistaminen. Ateistin joulussa evankeliumin ja enkeleiden rooli ei ole keskeinen, vaan tärkeämpää voi olla esimerkiksi läheisten kanssa yhdessä oleminen, saunominen ja hyvä ruoka.

Perinne elää ja uusiutuu sosiaalisessa toiminnassa, merkitykset siirtyvät ja mukautuvat ajan ja ympäristön muutoksiin. Joskus tradition edustamat arvot menettävät merkityksensä yhteisössä kokonaan, jolloin traditio katoaa – tai se muuttaa muotoaan, liittyy ja liitetään uusiin yhteyksiin ja merkityksiin.

Perinteet voivat saada myös uusia merkityksiä. Eräänkin päivystäjän perhejoulussa vieraili pitkään joulupukki, vaikka perhepiirissä ei lapsia ollutkaan. Joulupukin merkitys lahjoja tuovana jouluikonina ei ollut enää tärkeä, mutta jonkun perheenjäsenen pukeutuminen punanuttuun ja tekopartaan oli yksinkertaisesti omiaan herättämään sellaista naurua ja hilpeyttä, josta haluttiin pitää kiinni.

Muuttuvana tekijänä voi olla myös seurue, jossa joulua vietetään. Käsitykset perheestä ja siitä, ketkä perheeseen mielletään kuuluviksi, ovat muuttuneet ja muutoksessa. Ydinperhe ei enää ole itsestään selvä perusmalli, ja usein läheiset ystävät koetaan osaksi perhettä, niiksi itselleen läheisimmiksi ihmisiski vanhempien ja sisarusten rinnalla tai sijasta. Perinteinen perhejouluun voikin vanhempien, sisarusten ja sukulaisten sijasta kuulua ystävät.

Jouluntorjuntaa ja muita ratkaisuja vaikeaan jouluperinnesuhteeseen

”Ahdistaako juhla joka asettuu välille 24–26.12? Tarvitsetko pakopaikan? Antijoulu palvelee [paikassa] kyseisenä aikana. Olit sitten läheinen ystävä tai puolituttu, tervetuloa. – – Mihinkään ei ole pakko osallistua eli on ok nököttää kirjan parissa vierashuoneessa, vaikka varmasti jotain tehdäänkin (vaikka se olisi vain leffojen tuijottamista). Sauna lämpenee. – – Vaikka Joulu on kuinka Ovela, emme päästä sitä sisään, turvapaikalla on 20v kokemus jouluntorjunnassa.”

Tämä viesti kulki erään päivystäjän somessa tässä taannoin.*

Syyt ja motivaatio jouluntorjuntaan tai vaihtoehtoisiin jouluratkaisuihin vaihtelevat. Ne voivat olla kulttuurisia – jouluhan on pitkälti kristillisten länsimaisen kulttuurien juhla – tai henkilökohtaisia. Yhteiskunta ei pysähdy jouluksi, ja useat viettävätkin joulun työn parissa, joulupukki etunenässä. Perheen sosioekonominen asema voi pakottaa luopumaan perinteisestä jouluidyllistä, mutta yhtä lailla vaikeat joulumuistot saavat joulun tuntumaan vieraalta ja haluamaan irrottautua siitä. Toisaalta viikon loma vuoden pimeimpänä aikana houkuttelee monia ulkomaille aurinkoon.

Joulusta pakenemisesta ja vaihtoehtojoulusta varsin tunnettu esimerkki päivystäjien ikäpolvelle on Harry Potterin joulut Tylypahkassa. Päähenkilö Harry päättää jo ensimmäisenä lukuvuonnaan jäädä jouluksi Tylypahkaan, sillä joulumuistot kasvattiperheen luona ovat traumaattisia.

”Harry ei tosiaankaan ollut menossa Likusteritielle jouluksi. Professori McGarmiwa oli tullut edellisellä viikolla tekemään luetteloa oppilaista, jotka jäisivät lomaksi kouluun, ja Harry oli ilmoittautunut empimättä. Hän ei säälitellyt itseään ollenkaan: joulusta tulisi mitä todennäköisimmin hänen elämänsä siihen mennessä paras.” (Harry Potter ja viisasten kivi, s. 213)

Tylypahkassahan sitten käynnistyykin varsinainen joulularppi. Koulun henkilökunta haluaa varmistaa, että lapset, jotka eivät syystä tai toisesta pääse perhejoulun pariin, saavat mahdollisimman perinteisen joulun tästä huolimatta. Perinteitä noudattamalla tästä vaihtoehtoisesta joulusta pyritään tekemään mahdollisimman lämmin ja turvallinen – ”tavallinen” – joulukokemus lapsille.

Myös jouluntorjujien viestissä näkyy perinteitä: kokoonnutaan yhteen, luetaan, katsotaan leffoja ja saunotaan. Kuitenkaan mihinkään näistä ei haluta muodostuvan suorituspaineita, joita jouluperinteisiin helposti liitetään. 

Vaikeisiin joulumuistoihin samastuu varmasti moni. Joillekin perinteinen perhejoulu lahjoineen, kuusineen, herkkuruokineen ja turvallisine läheisineen ei ole koskaan ollut mahdollista, saati edes vaihtoehto. Joulu ja siihen liittyvät perinteet voivat ahdistaa, koska niiden näkyminen esimerkiksi mediassa muistuttavat niiden puutteesta. Myös tätä puolta joulusta voi käsitellä monin tavoin: oli se sitten vaihtoehtojoulu, täyskieltäytymistä joulusta tai tietoista perinteiden korostamista.

Perinteet ovat sosiaalisissa prosesseissa rakentuvia ja eläviä ilmiöitä, jotka luovat samalla sekä yhteenkuuluvuutta että ulkopuolisuutta; on meidän perinteet ja tavat, joita tehdään näkyviksi rajanvedoin ja erottumalla muista. Tässä mielessä joulu ei ole poikkeus: ihmisten näkemykset oikeasta tavasta viettää joulua eroavat toisistaan paljonkin. Perinne tarjoaa viitekehyksen, keinoja ja symboleja, joista voi ammentaa ja joita voi omaksua. Toisaalta samat resurssit mahdollistavat myös perinteen vastustamisen ja kiistämisen. 

Miten ikinä vietättekään tai olette viettämättä joulua, hyvät lukijamme, olkoon vuoden pimein aika ja pesäpäivät** teille levon, lämpimien ajatusten ja uusien unelmien täyttämää! – Joulupipareista jäi siirappi puuttumaan, joten päätimme lisätä sen tähän loppuun.

 

*Päivystäjillä on lupa viestin julkaisemiseen. Viesti on anonymisoitu.
**Kansanperinteessä pesäpäiviksi on kutsuttu vuoden pimeimpiä päiviä, jolloin aurinko on mennyt hetkeksi pesäänsä. 

Bauman, Richard. 2004. The World of Others’ Words: Cross-Cultural Perspectives on Intertextuality. Blackwell Publishing: Malden, MA.
Rowling, J. K. 1997. Harry Potter ja viisasten kivi (suom. Jaana Kapari). Tammi: Helsinki.

 

 

 

 

Julkaistu

Toisteisuuden lumo: itkututkija upoksissa jazzklubilla

Toisteisella musiikilla on hypnoottista voimaa. Teoreettisesti ja tutkimuksellisesti olen tarkastellut tätä karjalaisten itkuvirsien puitteissa. Käytännössä koin voiman viimeksi keskiviikkoa Aki Rissanen Trion lumoavan äänimaailman äärellä.

Aki Rissanen Trio G Livelabin hämärässä. Aki Rissanen, piano; Antti Lötjönen, kontrabasso; Teppo Mäkynen, rummut. (kuva: Viliina Silvonen)

 

Havahdun musiikin keskeltä. Toistuva, loputon rytmi, alati varioiva sävelmä ja hitaahko harmonia ovat vieneet minut mukanaan jonnekin ei minnekään, irti kaikesta ympärilläni ja mielessäni. Elävä musiikki on vallannut minut. Näin on käynyt ennenkin, ja se on ihanaa.

Sen lisäksi että musiikin valtaavuus on jo itsessään ihanaa, ovat tällaiset musiikin psykologiset vaikutukset äärimmäisen kiinnostavia. Olen päätynyt aiheen pariin itkuvirsien tunneilmaisua tutkiessani. Samalla olen huomaamattani ruvennut katsomaan kaikenlaisia asioita arjessani näistä näkökulmista; eikä tällainen yhtymäkohtien löytäminen ole mitenkään tavatonta kulttuurintutkijalle.

Olen pitkään pyöritellyt mielessäni musiikin valtaavuutta. Samoissa ajatuskeloissa ovat pyörineet itkuvirret ja jazz. Mielessäni ne asettuvat lähekkäin. Esitys syntyy ja elää hetkessä. Muuntelu, virtaavuus ja jonkinlainen ennalta-arvaamattomuus ovat molemmissa läsnä. Ja ennen kaikkea ne ovat molemmat valtaavaa musiikkia, upottavaa.

Haltioituminen ja myyttiset merkitykset

Rituaalisessa kansanperinteessä erityisen tilan saavuttaminen esityksen myötä on ollut keskeistä, jotta myyttiset merkitykset ja rituaaliset tehtävät pääsevät toteutumaan. Esityksen voimasta šamaani on langennut loveen, itkijä apeutunut. Armas Otto Väisänen kirjoittaa runollisesti hiljaisesta haltioitumisesta kuvatessaan menneisyyden soittajien ja laulajien keskittyneisyyttä. Nykyisin jotakuinkin samaan tilaan viitataan flow’lla.

Tällaisen esityksen haltioittavan tehon tai sanan voiman on tulkittu kumpuavan jostakin erityisestä itse esityksessä. Performanssiteorian klassikot Dell Hymes ja Richard Bauman puhuvat molemmat esityksessä tekstin nousemisesta uudelle tasolle esimerkiksi erityisen puhetavan tai muiden esityksellisten piirteiden myötä. Myös John Miles Foley näkee sanan voima syntyvän esityksessä, mutta hän nostaa esittämisen rinnalle perinteiseen ilmaisuun kytkeytyvät assosiatiiviset kulttuuriset merkitykset.

Keskeistä kaikille on se, että esitettäessä tapahtuu jotakin erityistä, jokin muuttuu ja muuttaa maailmaa. Keinot, joilla erityinen tila saavutetaan vaihtelevat esitysten välillä, ja suullisen kansanperinteen yhteydessä mukana on lähes poikkeuksetta musiikki.

Šamaani laulaa ja rummuttaa itsensä transsiin. Äänellä itkijä lietsoo omia ja muiden läsnäolijoiden tunteita muun muassa itkun ääniä jäljitellen. Runonlaulaja tai kanteleensoittaja voi esittäessään vaipua erityiseen tilaan, vaikkei myyttisiä yhteyksiä tai rituaalisia tehtäviä olisikaan täytettävänä. Myös kuulijat voivat päästä osaksi esityksen voimaa ja haltioituneeseen tilaan. Kansanrunostokin kertoo, miten Väinämöisen kanteleensoitto hurmaa kaikki elävät olennot.

Väinämöisen soitto, Robert Ekman, 1866. (Wikimedia Commons)
Aeropeansin siivin välitilaan

Aki Rissanen Trion levynjulkaisukeikalla on menossa toinen tai olisiko kolmas kappale. Olen suloisesti upoksissa, joten ei väliä. Aeropeans vie mennessään, lennättää jonkinlaiseen välitilaan. Rissasen onnahtavaksi mainitsema spiikki kertoo nimen viittaavan vaikka siihen, miten me suomalaiset olemme täällä lentoyhteyksien takana muusta eurooppalaisuudesta.

Aeropeans-kappale on ensi kuulemalta asti kuulunut suosikkeihini uudelta levyltä. Siinä on tilaa ja jotakin tuttuutta, mutta kuitenkin yllättävää. Kappale on tavallaan näennäisen yksinkertainen mutta kuitenkin äärimmäisen mutkikas. Siitä on vaikea saada kiinni. Se liikkuu yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, ryöpsähtelee ja rauhoittuu. Kokonaisuus etenee toisteisin elementein, jotka punoutuvat toisiinsa – vähän niin kuin itkuvirretkin.

Karjalaiset itkuvirret ovat rituaalista surua ilmaisevaa kansanrunoutta. Itkuvirsin välitettiin viestejä tuonpuoleiseen ja jo edesmenneille läheisille. Niiden avulla varmistettiin muun muassa vainajan pääsy tuonpuoleiseen, mutta yhtä lailla pyydettiin suojelusta avioliittoon tai kevennettiin suuria huolia mielen päältä. Tavallaan voi ajatella itkijän esittäneen itkuvirttä kuin tämän- ja tuonilmaisen rajamailla.

Esittäessään itkua itkijä sepittää eli improvisoi kokonaisuuden perinteisiä malleja noudattaen. Tasainen rytmi ja kertaava mutta jatkuvasti muunteleva laskevalinjainen melodiasäe luovat loputtoman tuntuisen kuulokuvan.

Samantapainen jatkuvuuden tuntu ja liike ovat läsnä Aki Rissanen Trion Art in Motion -levyllä. Musiikki on kerroksellista. Toisteisuus, yllättävät kuviot ja maalailevat sävyt punoutuvat, poukkoilevat ja seisahtuvat. Mieli liikkuu edestakaisin musiikin äärellä mutta ei karkaa eikä takerru mihinkään.

Aki Rissanen Trio: Art In Motion. (Edition Records, 2019)
Toiston myötä upoksiin

Toisteisella musiikilla on tutkimuksissa havaittu olevan luomoavaa, jopa hypnoottista voimaa. Muun muassa Elisabeth Helmuth Margulis on kirjoittanut mielen ja toisteisen musiikin välisyydestä. Toisto tekee kuullusta tuttua. Tällainen toiston tuoma tuttuus keventää esittämisen ja kuuntelun kognitiivisia prosesseja. Mitä tutumpaa musiikki kuulijalle on, sitä automaattisempia kognitiiviset prosessit kuuntelukokemuksen taustalla ovat, ja näin musiikki on ikään kuin helppo vastaanottaa.

Lisäksi toiston myötä huomio suuntautuu usein itse toistetusta muualle. Rituaalisessa toiminnassa toisto avaa uusia, arkisesta toiminnasta poikkeavia merkityksiä. Myös musiikissa toisto ohjaa tai vapauttaa huomion muualle, joko pintaa syvemmälle tai kenties itse musiikista sivuun tai ei minnekään. Sen sijaan, että kuultua lähestyisi analyyttisesti, nousevat muut kokemuksen tasot pintaan. Musiikkiin voi jäädä kellumaan tai antaa sen viedä kokonaan mennessään.

Musiikkipsykologit ovat todenneet, että musiikki on helpommin elettyä ja koettua, kun se on jollakin tapaa tuttua. Eletty musiikki taas koetaan miellyttävämmäksi kuin analyyttisesti eritellen lähestytty.

Se, miten musiikkia eletään, vaihtelee genren ja tyylin mukaan. Aki Rissanen Trion keikalla G Livelabissa yleisö kuunteli hipihiljaa ja keskittyneesti tai kuten minä musiikista lumoutuneena. Toiseen äärilaitaan menevä esimerkki toisteisesta eletystä musiikista löytyy reiveistä ja teknoklubeilta.

P.S. Ei kaupallista yhteistyötä, mutta kuunnelkaa nyt ihmeessä tuo levy. Se on kaikkinensa hieno ja sopivasti valtaava, suosikkibiisejä täynnä.

—

Aki Rissanen Trio. Art in Motion. 2019. Edition Records.
Bauman, Richard. 1984. Verbal Art as Performance. Prospect Heights, Ill.: Waveland Press.
Foley, John M. 1995. The Singer of Tales in Performance. Bloomington: Indiana University Press.
Hymes, Dell. 1975. “Breakthrough into Performance.” – Folklore: Performance and Communication, toim. Dan Ben-Amos & Kenneth S. Goldstein. 11–74.
Margulis, Elizabeth Hellmuth. 2014. On Repeat: How Music Plays the Mind. Oxford University Press. New York.
Väisänen, Armas Otto. 1943. “Laulu ja soitto kansanelämässä.” – Musiikkitieto 8.

 

Julkaistu

Kalevala pähkinänkuoressa. Tarkasta ja päivitä tietosi!

Kalevala on jokaiselle Suomessa peruskoulunsa käyneelle tuttu jo lapsuudesta, mutta siihen liittyy silti useita virheellisiä tai ainakin epätarkkoja käsityksiä. Koska nämä ajatukset toistuvat säännöllisesti ja elävät sitkeästi ihmisten mielissä, Päivystävä folkloristi kokosi usein toistettuja Kalevala-väitteitä yhteen nippuun.

Väite: On vain yksi Kalevala.

Lönnrot rakensi Kalevalaan vaiheittain, prosessina. Ensimmäinen versio Kalevalasta oli 1833 ilmestyneet pienoisrunokokoelmat Lemminkäinen, Väinämöinen ja Naimakansan virsiä. Seuraavana vuonna 1834 ilmestyi niin sanottu Alku-Kalevala eli Runokokous Väinämöisestä, jota seurasi taas 1835 ensimmäinen varsinainen Kalevala, Vanha Kalevala, joka koostuu noin 12000 säkeestä. Nykyisin tuntemamme Kalevala on 1849 ilmestynyt laajennettu laitos, Uusi Kalevala, jonka säemäärä kasvoi noin 23 000 säkeeseen. Lönnrotin viimeisin Kalevala-työ oli 1862 ilmestynyt Kalevalan lyhennetty laitos koulukäyttöä varten.

Väite on siis tarua.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Kalevala on suomalaisen kansankulttuurin tuotos.

Nykypäivänä Kalevala tosiaan usein kuvataan suomalaisuuden symboliksi, mutta se ei tarkoita, että runot olisivat alkujaan suomalaisia tai että tämä väite olisi historiallisesti tosi. Ensinnäkin, teoksen pohjana käytetyt runot kerättiin Suomen kaupungeista katsottuna periferisiltä alueilta, joiden asukkaat tuskin mielsivät itseään suomalaisiksi. Valtio ei ylipäätään ollut etenkään maaseudun asukkaiden parissa tuohon aikaan asia, jonka kautta identiteettiä pääsääntöisesti rakennettiin. Samastuminen ja erottuminen tapahtuivat ennemmin paikallisesti ja alueellisesti. Kansankulttuuri ei myöskään ollut yhtenäistä tai yksiarvoista runojen keruualueilla. Kalevalan pohjalla näkyvät runot olivat enimmäkseen karjalaisen kulttuurin tuotoksia ja tämä kulttuurialue levittyy niin Suomen kuin Venäjän alueelle, jos asiaa haluaa katsoa nykyisiä valtioiden rajoja vasten. 

Kalevalan lähteenä oli toki suullinen kansanrunous, eli kansan laulamat ei kirjalliset runomuotoiset kertomukset, mutta lopullisena tuotoksena Kalevala ei heijasta pelkästään kansankulttuuria. Idea Kalevalasta vallitsi yliopistopiireissä ja kansallisromantiikkaa haalivan sivistyneistön parissa jo pitkään ennen Lönnrotin keruutyön aloittamista. Folkloristi Lauri Honko onkin todennut: “Kalevalasta tiedettiin, mitä se oli, ennen kuin tiedettiin, mitä siinä oli.” Kerätessään Kalevalan lähderunoja ja kootessaan niistä eepoksen, Lönnrot toteutti sivistyneistön päämääriä ja tulkitsi runoja näistä lähtökohdista.

Väite on siis enemmän tarua kuin totta.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Lönnrot kokosi Kalevalan keräämistään runoista.

Nykykäsityksen mukaan kerääminen tai kokoaminen ei tuo tarpeeksi selvästi esiin Lönnrotin omaa tuottavaa toimintaa eepoksen luojana. Vaikka Kalevalan säkeistä vain 3 % on todettu olevan Lönnrotin omasta kynästä (eli niille ei ole osoitettavissa vastinetta kansanrunostoaineistossa), on Lönnrotin toimitustyö ollut varsin aktiivista tekstien muokkaamista. Yhtenäistä kertomusta muodostaessaan Lönnrot valitsi ja yhdisteli keräämiään säkeitä tavoilla, joilla niitä ei ollut suullisessa perinteessä esitetty.

Väinö Kaukosen laajan säeanalyysin mukaan Kalevalan säkeistä vain noin 33 % esiintyy alkuperäisten lähderunojen mukaisessa asussa ja yhteydessä. Näitä osioita on esimerkiksi samporunoissa. Jopa puolessa Kalevalan säkeistä kieliasua, runomittaa tai muita kielellisiä muotoja on muokattu alkuperäisestä, ja 14 %:lla säkeistä ei ole varsinaista vastinetta lähderunoissa ollenkaan. Kaikesta tästä huolimatta Lönnrot on rakentanut osiot soveltaen kansankertomusten aineksia. Esimerkiksi Aino-kertomusta ei sellaisenaan kansanrunoissa tunneta, vaan Kalevalan kertomuksessa Ainosta yhdistyvät kansanrunot kilpalaulannasta, Vellamon neidosta ja hirttäytyneestä neidosta. 

Suomalaisuutta ja suomalaisperäisyyttä korostaessaan Lönnrot myös “siivosi” lähderunoista pois esimerkiksi venäläisyyteen ja (ortodoksis-)kristillisyyteen viittaavia kerrostumia.

Toki itse suulliseen runolauluperinteeseen on olennaisesti kuulunut, että laulajat yhdistelevät säkeitä ja teemoja omilla tavoillaan. Omassa toimitustyössään Lönnrot rinnastikin itsensä tällaiseen runonlaulajaan, vaikka hänen tapansa yhdistellä aihelmia ja säkeitä olikin selvästi mittavampaa kuin lähderunojensa laulajilla.

Väite on siis totta ja tarua.

Kuva: Viliina Silvonen

Väite: Kalevalan runot ovat suomalaisia.

Kalevalan pohjalla olevaa runokulttuuria on esiintynyt niin nykyisen Itä- kuin Länsi-Suomenkin alueella, mutta Lönnrotin aikaan kalevalamittainen runous ja etenkin eeppinen runous eli vahvemmin idässä Savon ja Karjalan alueilla. Kalevalan materiaali on siis enimmäkseen idässä kerättyä. Myös inkeriläinen runokulttuuri on vaikuttanut Kalevalaan. Nykypäivänä on aiheellista pohtia, missä määrin runoja pitäisi määritellä pääasiassa karjalaisen kulttuurin kautta erillään kansallisista projekteista. Tähänkään väitteeseen ei ole tarjota yksiselitteistä vastausta, mutta runot eivät ainakaan ole pelkästään ja yksinomaan suomalaisia. 

Väitteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta.

Kuva: Andrew M. Butler (CC BY-NC 2.0)

Väite: Kalevalan runot ovat muinaista perua.

Kalevalamitta on nykykäsityksen mukaan saanut muotonsa noin 200–550 jaa., ja runoaiheita on vanhemmassa tutkimuksessa ajoitettu rautakaudelle asti. Nyky-ymmärryksen mukaan suullinen perinne ei kuitenkaan elä tyhjiössä, vaan se muuttuu ja elää ympäröivän maailman mukana sekä vaihtelee esityskerrasta toiseen. Käsitys ja ajatus kansanrunouden muinaisuudesta vallitsi jo 1800-luvulla kerääjien mielissä. Kansanrunojen keruukampanjointiin kuului idea siitä, että syrjäisiltä seuduilta on vielä löydettävissä parempaa ja aidompaa muinaisuutta kuin kaupungeista, koska syrjäseutujen ihmisten ajateltiin elävän pysähtyneemmässä ajassa. Kerääjien mielissä Karjala edusti juuri tällaista paikkaa. Ajatus oli romantisoiva ja idealistinen, mutta myös alentava ja alistava – toiseuttava.

On myös aiheellista miettiä, esitettiinkö akateemiselle vieraalle erilaista perinnettä kuin tutuille oman yhteisön piirissä. Lisäksi laajaan Lönnrotin kokoamaan aineistoon mahtuu hyvin eri-ikäisiä runoja. Näitä kutsutaan runouden kerrostumiksi. Ei ole siis syytä olettaa, että Lönnrotin hyppysiin päätynyt materiaali olisi toistunut aikojen alusta asti samanlaisena, vaikka aihelmilla ikää olisikin.

Väitettä voi siis pitää totena; muinaista perua on, mutta itse runomuistiinpanoihin tallentuneet eli keräystilanteessa esitetyt runot eivät ole muinaisia.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Runonlaulajat lauloivat Kalevalan runot ulkomuistista.

Kansanrunot eivät ole muodoltaan kiinteitä ja muuttumattomia eivätkä Kalevalan runot suoraan runonlaulajilta eepoksen kansien väliin koottuja, kuten jo edellä on tulut ilmi. Runonlaulaja tuottaa eli sepittää runoa esityshetkessä perinteisiä malleja seuraten. Kertomuksen perusjuoni ja tarinan vaiheet ovat samat ja toistuvat, mutta itse runo saa joka esityksessä uuden muodon. Esittäjä ei siis laula runoa ulkomuistista kokonaisuutena, vaan ikään kuin kertoo tutun kertomuksen omin sanoin uudelleen. Tällainen muistinvarainen, perinteisiä ilmaisuja käyttävä ja niiden varassa varioiva, tekstiä improvisoiden tilanteessa tuottavat esittäminen on jokseenkin kaiken suullisen perinteen tausta. Samaa runoilutapaa jatkaa nykyaikana esimerkiksi freestyle rap.

Väite ei ole totta.

 

Aarre Aaltosen veistämä patsas Ilmatar ja sotka Sibeliuksen puistossa Helsingissä. Kuva: Siria Kohonen

Totta taikka tarua – entä sitten?

Vaikka Kalevala ei olekaan muinaista karjalaista (saatikka suomalaista) runoutta, joka olisi vuosisatoja siirtynyt suusta suuhun muuttumattomana, on Kalevala – ja kalevalamittainen runous laajemminkin – saanut suomalaisessa kulttuurissa tiettyjä erityisiä kansallisia merkityksiä. Näiden kulttuurin kannalta tärkeiden merkitysten rinnalla on kuitenkin hyvä pitää esillä sitä tosiasiaa, että eepoksen maailma on yhdenlaisen ideologian seurauksena syntynyt monimerkityksinen ja rikas teos. Siitä riittää ammennettavaa aina tutkimuksesta taiteeseen ja se elää niin juhlapuheissa kuin sananparsissa.

Kirjoittaja: Päivystävä folkloristi (Tuukka Karlsson, Siria Kohonen, Viliina Silvonen, Oona Simolin)

Lisää Kalevalasta voit lukea esimerkiksi Tuukka Karlssonin tekstistä Kalevalan jäljillä. 

 

Julkaistu

Päivystävän folkloristin huomioita kesäretkiltä 

Parikkalan Patsaspuiston joogaavat patsaat

Tänä kesänä somessa lietsottiin suomalaisia reissaamaan kotimaan upeisiin kohteisiin esimerkiksi 100 syytä matkailla Suomessa -kampanjan nimissä. Hyvä niin, sillä nähtävää ja koettavaa riittää. Kulttuuriperintökohteita, kansallismaisemia, luontoa, taidetapahtumia, ITE-taidetta… Päivystäviä folkloristeja vieraili muutamissa kohteissa, jotka herättivät liudan kysymyksiä ja veivät jälleen syvälle kulttuuristen merkitysten ja kerrostumien uumeniin.

Paikkojen kulttuuriset merkitykset ja merkitysten jatkumot

Paikat keräävät muistoja, niihin kiinnittyy kokemuksia ja kokemuksista syntyneitä muistoja. On helppoa ymmärtää, miksi sukumökin rannat tai perinteiset, jokavuotiset kesätapahtumat ovat meille tärkeitä. Mutta miksi meihin vetoaa myös isompiin yhteisöihin liitetyt paikat ja niiden merkityskerrostumat kuten Kolin kansallismaisema?

Ajatus Kolista kansallismaisemana liitetään 1800-luvun lopun karelianismiin ja niin sanottuun taiteen kultakauteen. Järnefelt, Gallen-Kallela ja Edelfelt etunenässä matkailivat tuonne syrjäiseen kolkkaan, jonka luonto käsitettiin “vielä” villiksi ja vapaaksi. Koskemattomuus ei aivan pitänyt paikkaansa: todellisuudessahan alueella kaskettiin metsää ja elettiin kuten missä muualla tahansa. Oleellista tässä villin luonnon ajatuksessa taisi olla ajatus ihmisen suorasta yhteydestä maisemaan – ja että tässä yhteydessä tiivistyisi jotain suomalaisuudesta.

Päivystävä folkloristi vieraili Pohjois-Karjalassa muun muassa Kolin kansallismaisemissa. (kuvat: Viliina Silvonen)

Karelianistien mielenkiinto kohdistui periferiaksi koettuun Itä-Suomeen ja Karjalaan. Koskemattoman luonnon lisäksi Helsingistä katsottuna syrjässä asuvien ihmisten ajateltiin olevan lähellä luontoa ja vailla ulkopuolisia vaikutteita, jonkinlaisessa (kulttuurisessa) viattomuuden tilassa suojassa eurooppalaisten ajatusten ja tapojen vaikutuksilta.

Näiden kansallisromantiikan ajan retkien ja aatteiden myötä kansallismaisemat ovat yhä osa jotakin yhteistä tai ainakin yhteisenä pidettyä. Ne ovat koettua ympäristöä, materiaalia ja muistoja, ja niitä uusinnetaan erilaisten kulttuurituotteiden kautta. Vierailemalla Ateneumissa ihastelemassa taiteen kultakauden maalauksia asetumme osaksi pitkää jatkumoa, jossa kansallismaisemien käsitettä on rakennettu. Vaikka emme olisikaan samaa mieltä maisemien ja maalausten arvosta tai niihin liitetyistä mielikuvista, voi niiden kiistäminenkin uusintaa niille annettuja kulttuurisia merkityksiä.

Omaehtoista luovaa ilmaisua

Kansalliskohteiden vastapainoksi päivystäjiä vieraili myös ITE-taidekohteissa, jotka ovat osittain somen voimalla nousseet kotimaan matkailusuosikeiksi. Näitä eriskummallisia, ilmaisuvoimaisia taidekohteita on pitkin poikin Suomea, ja nämä edustavat jotakin täysin muuta kuin kansallismaisemat tai kansallisesti arvokkaaksi kohotetut kulttuuriperintökohteet. Ne ovat luovien yksilöiden itseilmaisua, kommentteja ja pohdintoja maailmasta.

Folkloristiikkaa voi määritellä omaehtoisia aineettomia kulttuuri-ilmaisuja tutkivaksi alaksi ja tässä mielessä ITE-kenttä osuu hyvin lähelle tyypillisiä tutkimuskohteitamme – vaikka onkin myös aineellista. Folkloristiikassa tarkastelussa ei ole itseilmaisuun liittyvät laatukysymykset, eikä yhtä teosta pyritä arvottamaan toisen yli. ITE-taiteilijoiden kokoelmat ovatkin kiehtovia juuri siksi, että ne toimivat taidemaailman instituutioiden ulkopuolella ja jopa irvaillen taiteen laatuun liittyville kysymyksille – ja sille, miten laadun arviointi toimii myös statuksen pönkittämisenä.

 

Parikkalan patsaspuisto on kansainvälisestikin tunnettu ITE-taidekohde, joka saa matkakohteena ehdottoman suosituksen Päivystävältä folkloristilta.

Patsaspuiston entistä sisäänkäyntiä reunustaa patsaiden jono. Yhteensä Veijo Rönkkösen (1944–2010) betonipatsaita on puistossa noin 560. (kuva: Viliina Silvonen)
Joogatarha-veistosryhmässä on 256 joogahahmoa eri asennoissa. (kuva: Viliina Silvonen)
Parikkalan Patsaspuiston patsas
Tuimakatseinen joogaaja kesäyössä. (kuva: Viliina Silvonen)
irvistävä patsas viinimarjapensaan seassa
Patsaspuisto huokuu satumetsän tuntua niittykukkineen ja marjapensaineen. (kuva: Viliina Silvonen)

**
Päivystävä folkloristi -blogissa neljän folkloristiikan väitöskirjatutkijaa tarkastelee perinne- ja kulttuuriperintökenttää viralliselta sekä anarkistiselta ja omaehtoiselta laidalta. Parhaiten pysyt kärryillä ajatuksenjuoksussamme seuraamalla tiliämme Twitterissä käyttäjätunnuksella @pfolkloristi. Päivystävältä saa myös kysyä mitä tahansa laveaan alaamme liittyvää!

Juttu on julkaistu NEFA-Helsinki ry:n (folkloristiikan ja kansatieteen ainejärjestön) Napakaira-lehdessä.

 

Julkaistu

Tarinoiden voima – kertomuksista, uskomuksista ja tiedostamisesta

Toistuva tarina mahtavasta verenseisauttajasta sai päivystävän folkloristin pohtimaan kertomusten voimaa ja vaikutusta ihmisten uskomuksiin.

Kuva: Aaron Burden on Unsplash

 

Satuinpa kerran vanhoja suomalaista kansanlääkintää koskevia arkistoaineistoja tutkiessani törmäämään erääseen tarinanpätkään. Se kuuluu näin:

Kerran oli yksi mies leikannut kirveellä jalkaansa niin että valtimokin oli poikki. Ne tulliit siit kiireesti meille ja pyysit että ”tule sie Klementtilän Jaakko sulkemaa se veri”. Äijä sanoi ”Mänkää kottii ja pankaa kääre ei se ennää yhtään vuuva verta, mie käskin sen seisattummaa.” Ja kun männiit kottii, niin se ei vuotanutkaa, ei yhtää haastoi sen miehen emäntä siit perästäpäin.

(SKS Koivisto. U. Mannonen 3586. S. Kana. 1937)

Kyseinen tarina löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinne- ja nykykulttuurin arkistosta, jonne se on talletettu vuonna 1937. Kertoja S. Kana on Karjalankannaksen Koivistolla tarinoinut näin Ulla Mannoselle, joka on kirjeenä lähettänyt tämän tarinan muiden kansanperinnetietojen kanssa arkistolle. Kertoja muistelee isoisäänsä Klementtilän Jaakkoa, joka on kuollut jo paljon aikaisemmin kertojan ollessa vielä nuori.

Yli 80 vuotta myöhemmin Mäntyharjulla, vuonna 2019, eräs mummo kertoo lapsenlapselleen tarinaa verenseisauttajasta, joka asui noilla tienoilla 1950-luvulla. Tämä Puustisena tunnettu mies sulki myös verta vuotavia haavoja sanoillaan. Kerran oli mies saatu puhelimen päähän, ja soittaja oli pyytänyt miestä tulemaan verta seisauttamaan, mutta Puustinen oli sanonut, että kyllä se veri seisoo, kun hän täältä etäältäkin käskee. Ja niin oli verentulo lakannut.

Tämä mummo, minun isoäitini, ei tuntenut tarinoita muista verenseisauttajista. Silti tarina muistuttaa kovasti yllä esitettyä arkistosta löytynyttä verenseisautustarinaa, joka on peräisin täysin eri paikasta, eri kertojilta ja eri ajalta. Molemmat edustavat tietäjätarinoihin kuuluvaa tarinatyyppiä verenseisauttajista. Näitä tarinoita on lukuisia ympäri Suomea, ja niissä mahtavimpien verenseisauttajien ei tarvitse edes nähdä potilasta saadakseen verentulon loppumaan loitsuillaan.

Muistelu ja tyyppitarina

Verensulkijoista kertovat tietäjätarinat ovat tyypillisiä kansanperinteen uskomustarinoita, kuten ovat esimerkiksi kertomukset ennustajista, kummituksista tai muista yliluonnollisuuksistakin. Molemmat tarinat vaikuttavat kuitenkin myös henkilökohtaiselta muistelulta: arkistosta löydetyssä tarinassa kertoja muistelee isoisänsä toimia, oma isoäitini taas muisteli entistä naapuriaan. Yleiset tarinatyypit ovat muotoutuneet yksilölliseksi kerronnaksi.

Kertomuksista ei käy ilmi, mikä suhde kertojalla itsellään on ollut kerrottuihin tapahtumiin, mutta koska tarinat noudattelevat yleistä tyyppiä, on todennäköistä, että nämä tilanteet ovat muualta kuultuja eivätkä henkilökohtaisesti todistettuja. Yleinen tarinatyyppi yhdistyy kertojan mielessä tuttuun henkilöön, mikä on tällaisille tyyppitarinoille jopa tavallista. Kertojat varioivat tyyppitarinoita omien tiedostettujen ja tiedostamattomien valintojensa mukaan, ja näin tyyppitarinoihin heijastuu erilaisia variaatioita, arvostuksia ja tulkintoja. Esimerkiksi kertojan henkilökohtainen suhtautuminen verenseisauttajan persoonaan vaikuttaa siihen, kuinka uskottavana kertoja esittää tämän parannusvoimat.

Varioiduissakin kertomuksissa on vaikutusvaltaa. Henkilökohtaisuuden yhdistyminen tyypillisyyteen tekee jo yleisesti mielenkiintoiseksi koetusta kertomuksesta entistäkin mieleenpainuvamman ja merkittävämmän – niin kertojalle itselleen kuin mahdollisesti myös kuulijoille. Mieleenpainuvilla kertomuksilla ja niiden välittämillä arvoilla ja sanomilla on vaikutusta kerrontaympäristöissään ja -yhteisöissään. Hyvät, vaikutusvaltaiset kertomukset jäävät mieleen, leviävät ja elävät omaa elämäänsä niin kuin esimerkiksi urbaanilegendat (nykytarinat).

Kertomusten voima uskomuksissa

Mummoni kertomaa verenseisauttajatarinaa pohtiessani mietin, uskooko mummoni sanoilla parantamiseen. Tällä tavoin muotoiltuna kysymys kuitenkin yksinkertaistaa asiaa. Ehkä oli vain olemassa hyvä kertomus, jonka mummoni oli oppinut mielessään liittämään naapurissa toimineeseen parantajamieheen. Kun kyseinen mies tuli puheeksi, heitti mummoni anekdoottina esille tämän tarinan. Mielekkään keskustelun kannalta hyvä tarina oli ehkä helpompi esittää kuin täysin faktoihin pohjautuva muistelu.

Uskomukset elävät monesti kertomusten myötä. Toisinaan kyse on esimerkiksi poliittisista uskomuksista, toisinaan uskonnollisuuteen liittyvistä uskomuksista. Termillä uskomus ei välttämättä tarvitse viitata yliluonnollisiin asioihin, vaan eräänlaiset uskomukset vaikuttavat myös normaalissa arkielämässä ihmisten toimintaan: esimerkiksi stereotypiat ovat uskomuksia toisista ihmisistä, ja ne vaikuttavat sosiaalisiin tilanteisiin.

Uskomusten kentässä voidaan erottaa toisistaan tietoiset ja tiedostamattomat uskomukset. Ihminen voi sanoa, ettei usko kohtaloon, ja tämän toteaminen on hänelle tietoista. Silti sama ihminen saattaa päästää suustaan, että ehkä jonkun työntekijän olikin vain tarkoitus saada potkut, jotta hän lopulta löytäisi unelmatyönsä. Tällaisia saattaa kuka tahansa päästää suustaan sen kummempia miettimättä.

Tiedostamattomat uskomukset tulevat usein esille nimenomaan puhetavoissa ja käyttäytymisessä. Toisinaan tiedostetut uskomukset noudattelevat tiedostamattomia, joskus eivät. Ja tiedostamattomia uskomuksia muokkaavat esimerkiksi juuri hyvät, mieleenpainuvat ja vaikutusvaltaiset kertomukset. Samaa voi toki tapahtua myös toisin päin.

Uskoako vai ei?

Palaan kuitenkin kysymykseen siitä, uskooko mummoni sanoilla parantamiseen. Voisin tietenkin kysyä häneltä suoraan. Se, mitä hän vastaisi suoraan kysymykseen, noudattaisi kuitenkin pääasiassa hänen tiedostamiaan uskomuksia ja totuttuja tapoja käydä tällaisia keskusteluja. Toki esimerkiksi äänenpainot ja sananvalinnat saattaisivat valottaa myös tiedostamattomia arvostuksia.

Tiedän kuitenkin mummoni esittäneen vakavahenkisessä keskustelussa kertomuksen, jonka vaikutusvallasta voi esimerkiksi sen yleisyyden vuoksi mennä takuuseen. Kertomus ei välttämättä muokkaa tiedostettuja uskomuksia, mutta se toimii silti kertojan mielessä – sillä on vähintäänkin tiedostamatonta vaikutusvaltaa, joka on edes hetken muokannut mummoni käsitystä entisestä naapuristaan, ja tällä tavalla tämä kertomus on vaikuttanut mummoni uskomuksiin. Esimerkiksi juorut toimivat samoin.

Kertomukset ja tarinat eivät ole ”vain” tarinoita. Kertomuksilla voidaan tehdä asioita, ja niillä voidaan käyttää vaikutusvaltaa kertojan ja kuulijan välillä – tahtomatta tai tahallisesti, onnistuen tai epäonnistuen. Ympäristöistään, yhteisöistään, kertojistaan ja kuulijoistaan riippuen kertomuksesta kuin kertomuksesta voi tulla yksi “parhaista kertomuksista”, jotka leviävät, muodostuvat varioituviksi tarinatyypeiksi tai muovaavat uskomuksia, joiden perusteella toimimme.

 

Julkaistu

Erilaiset avioliittokäsitykset yhdistyvät nykyhäissä

Kesähäät Joutsenon emäntäkoululla. Kuva: Aarne A. Mikonsaari 1976 / Lappeenrannan museot (CC BY-NC-ND 4.0).

Keskikesällä moni pari toivoo viettävänsä ”meidän näköisiä häitä”. Perinteentutkijan silmin nykyiset hääjuhlat ovat kiinnostava sekoitus yksilökeskeistä romantiikkaa ja toisenlaisten avioliitto- ja sukupuolikäsitysten kaikuja.

Juhannushäät tuntuvat olevan nykyaikana melko harvinainen tapaus, suorastaan sitä kuuluisaa katoavaa kansanperinnettä. Koska iso osa pareista järjestää kuitenkin suuren päivänsä kesäkuukausina, on nyt erinomainen aika tarkastella suomalaisia häitä.

Kuten niin usein perinteiden kohdalla, joudumme toteamaan nykyään itsestäänselvältä tuntuvan käytännön iältään suhteellisen nuoreksi. Kansatieteilijä Ilmar Talven mukaan kesähäiden suosio alkoi kasvaa vasta 1800-luvulla ja esimerkiksi vuosina 1866–1910 suosituin hääkuukausi oli edelleen joulukuu. Häiden vieton ajankohdan valitsemiseen vaikuttaa muun muassa konkreettiset työn järjestämiseen liittyvät seikat: juhliminen lienee ennen ollut helpompi järjestää satokauden ulkopuolella, nykyään menojamme määrittää työpaikan lomakalenteri.

Folkloristin silmin häihin liittyviä valintoja ohjaa itse asiassa liuta tekijöitä. Jokaisella on mielikuvia siitä, millaisia elementtejä sisältyy hääriittiin. Nämä mielikuvat voivat pohjautua esimerkiksi edellisiltä sukupolvilta saatuun tietoon, omakohtaisiin kokemuksiin, viralliseen opetukseen sekä viihteen ja median kuvastoon. Häihin yhdistetyt elementit ovat myös eri-ikäisiä ja liittyvät itse asiassa hyvin erilaisiin aviokäsityksiin.

 

Sinua vain: romantiikka dominoi nykyhäitä

Nykyiset perhehäät ovat spektaakkeli, jonka suunnittelu voi olla usean vuoden harrastus. Juhlan halutaan ilmentävän hääparin mieltymyksiä ja yhteistä historiaa. Aino Maria Luotonen kuvailee sosiologian alan gradussaan, miten häiden suunnittelusta on tullut hääparin ohjaama prosessi, jossa konsultoidaan suvun lisäksi tai sijaan yhä laajemmin ystäviä ja kollegoita sekä turvaudutaan mediaan ja internetiin. Folkloristi voisi kutsua tätä vertikaalisten vertaisryhmien roolin kasvamiseksi.

Aikamme häissä on läsnä ajatus romantiikasta ja parin yhteen liimaavasta rakkaudesta. Folkloristi Mari Hatakka erittelee väitöskirjassaan elämäkerta-aineiston pohjalta heterosuhteisiin kuuluvaa romanttista diskurssia eli puhetapaa. Tällöin rakkaus nähdään elämää suurempana ja yksilön olemassaolon merkityksellistävänä kokemuksena.

Romanttiseen puhetapaan kuuluu myös ainutlaatuisuuden idea, joka erottaa juuri tämän ihmissuhteen muista ja toisaalta tukee kristillistä ajatusta avioliitosta kuolemaan asti kestävänä virallistettuna suhteena. Häissä ainutlaatuisuutta rakennetaan esimerkiksi puheissa: bestman ja kaaso saattavat kertoa, miten erityinen suhde hääparilla on. Sydänkoristeissa lukee forever. Avioliiton tunteellisten puolien korostuminen lienee seurausta siitä, että instituutio ei määritä enää yksilöä suhteessa yhteiskuntaan ja yhteisöön samalla tavalla kuin esiteollisessa Suomessa, jossa parinvalintaa ohjasivat romantiikan lisäksi käytännölliset seikat.

 

“Vaimoa ei pidä valita silmillä vaan korvilla“ – hivenen verran pragmatiikkaa

Romanttiseen diskurssiin kuuluu ajatus oikean ihmisen löytämisestä ja kahden aikuisen ihmisen vapaaehtoisesta sitoutumisesta. Toisaalta samaan aikaan nykyhäissä elää kerroksia, jotka heijastelevat toisenlaisia käsityksiä avioliitosta ja parisuhteesta.

Hatakka havaitsi väitöskirja-aineistossaan kansanperinteen diskurssin, jossa mies ja nainen muodostavat ensisijaisesti toimivan yksikön. Sen tehtävä on perustaa yhteinen toimiva koti tulevien sukupolvien kasvattamista varten. Hatakan mukaan tähän puhetapaan liittyvät oleellisesti ajatukset siitä, mitä ominaisuuksia on hyvällä aviomiehellä tai -vaimolla. Jos romanttisessa diskurssissa parinvalinnan perusta on henkinen yhteys, on kansanperinteen lähestymistapa pragmaattinen. Jotta kunnollinen perhe-elämä on mahdollista, on puolison tullut olla esimerkiksi raitis, työteliäs, rikas tai riuska. Standardeja on voitu asettaa perinteen kuten sananlaskujen sekä sukulaisten ja ystävien neuvojen kautta. Sielujen sympatiasta viis – kun sopiva kandidaatti kerran löytyy, ei yrittämisestä pidä hevin luopua.

Myös Satu Apo kuvailee suomalaisten talonpoikien avioliiton solmintaa ekonomisena järkivalintana. Esimerkiksi 1700-luvulla papiston edustaja on todennut talonpojille olevan “kyllin että he saavat jongun ihmisen muotoisen luondokappalen, kellä olis lehmä ja lammas, leviä selkä, tukevat hartiat ja vahvat käsivarret” (Heikinmäki 1981). Samalla on toki muistettava, että romanttisilla tunteilla on ollut paikkansa parinvalinnassa aina, mutta niiden merkitystä ei ole pidetty samalla tavalla avioliiton perustana kuin tänä päivänä.

Edellä kuvattu pragmaattinen avioliittokäsitys heijastuu nähdäkseni esimerkiksi näihin kakunkoristeisiin, joissa sulhot ja morsiamet estävät toisiaan lähtemästä pitämällä kiinni nilkoista ja paidankauluksista käsin ja ongenkoukuin.

Jotkut häiden perinteiseksi mielletyt elementit kantavat mukanaan historiallisia kaikuja, jotka eivät istu kovinkaan hyvin nykyiseen maailmanmenoon. Otetaan esimerkiksi vaikka morsiamenryöstö, joka imitoi tosimaailman käytäntöä kaapata nainen morsiameksi vastoin tahtoaan. Vastaavia esimerkkejä ovat morsiamen luovuttaminen isältä sulhaselle, joka on merkinnyt naisen siirtymistä isältä sulhasen sukuun, tai kimpun heitto, joka tekee selväksi avioliiton haluttavuuden aviottomuuteen nähden.

Kun näitä käytäntöjä toistetaan, ne voidaan perustella perinteiksi, joita toistetaan vain jatkuvuutta tuovina elementteinä. Kun perinnettä jatketaan ihan sen itsensä vuoksi ja sivuutetaan siihen liittyvät arvot tietoisesti tai tiedostamatta, puhutaan arkikielessä usein symboliarvosta. Näin romanttinen narratiivi ei rikkoudu, mutta häiden tunnusomaisia piirteitä voidaan kuitenkin toistaa.

 

Persoonallinen ja perinteinen limittyvät

Naimisiinmeno on ollut aiemmin ennen kaikkea siirtymäriitti. Matti Sarmelan mukaan tämän tehtävä oli siirtää nuori aikuinen avioituneiden ja siis sosiaalisesti täysivaltaisten aikuisten ryhmään. Lisäksi hääjuhlat toimivat kahden suvun ja myös muun yhteisön lujittajina.

Nykyään avioliitto ei ole yhteiskunnallisesti ja yhteisön jäsenyyden kannalta yhtä tärkeää kuin ennen. Perusturvastakin huolehtivat paikallisyhteisön sijaan viralliset organisaatiot. Hääjuhlasta on tullut siis yhä enemmän paikka toteuttaa itseään ja ehkä myös rakentaa parisuhdetta “meidän jutun” luomisen kautta. Samaan aikaan häissä elää vahvasti perinnetietoinen taso, joka ammentaa romanttisen diskurssin ulkopuolelta ja menneistä pragmaattisemmista ajoista. Se on ehdottoman hyväksyttävää, siirtymäriittien kohdalla myös väistämätöntä. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan: jos kutsut häihisi vieraaksesi folkloristin, hän saattaa teidän näköisenne juhlan lisäksi nähdä myös jatkuvuuksia ja läikähdyksiä vähemmän romanttisista aviokäsityksistä.

Menneiden sukupolvien avioliitto-ohjeisiin voi tutustua myös kansainvälisessä Matti Kuusi (M6) -sananlaskutietokannassa, josta löytyy oma osionsa avioliittoa käsitteleville sananlaskuille (mm.:  “Avaa molemmat silmät ennen kuin menet naimisiin, sen jälkeen ummista toinen”) kohdasta G Yhteisöelämä – G5 Avioelämä.

 

Lähteet

Apo, Satu 1995: Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hatakka, Mari 2011: Nainen, mies, rakkaus, seksi: Heterosuhteen kulku, kulttuurinen malli ja sitä selittävät diskurssit kahden omaelämäkerta-aineiston valossa. Väitöskirja, folkloristiikka, Helsingin yliopisto. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/24373

Heikinmäki, Maija-Liisa 1981: Suomalaiset häätavat. Talonpoikaiset avioliiton solmintaperiaatteeet. Helsinki: Otava.

Luotonen, Aino Maria 2008: “Oikeat häät”. Yksilöllisten elämysten etsintä kollektiivisissa häärituaaleissa. Pro gradu -tutkielma, sosiologia, Helsingin yliopisto. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/18186/oikeatha.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Sarmela, Matti 2007: Suomen perinneatlas. Luettavissa: https://sarmela.net/_files/200000119-45fe446f8c/Suomen%20perinneatlas-2.pdf

Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Julkaistu

Vihaan Kalevalaa – eli mitä?

”Mistä hitosta siinä Kalevalassa oikein on kyse?” Tämä kysymys heitettiin Päivystävälle folkloristille twitterissä viime syksynä. Tällä kertaa aihetta tarkastellaan nykylukijan näkökulmasta. Kalevala kalskahtaa kaukaiselta; se kaipaa tulkintoja, jotka resonoivat nykyajan kanssa.  

Viime viikolla päätin antaa vanhalle, vuosiksi unohdetulle, tutulle mahdollisuuden innostaa jälleen (lähestyvät festarikeikatkin mielessä) ja laitoin Ismo Alangon uutukaisen soimaan.

Ja sieltähän pärähti: Vihaan Kalevalaa.

Riemu tulvahti mieleeni ja hymy levahti kasvoilleni oitis; kunnollista punkasennetta Siekkareiden tapaan! Ja aihekin sopivasti provosoiva ja kansanrunoustieteilijän – joiksi meitä folkloristeja vielä muutama vuosikymmen sitten kutsuttiin – mieltä kiihdyttävä.

Kalevalasta ja sen merkityksestä, siihen suhtautumisesta ja sen tulkinnoista, jalustalle nostamisesta ja sieltä pudottamisesta on saatu viime aikoina lukea mediassa muun muassa Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion Kalevala-prokkiksen puitteissa. Otaksun, että päivystäjäkollegoideni kanssa olemme yhtä mieltä, että Kalevalasta pitää puhua monipuolisemmin: käsityksiä kansalliseepoksestamme on uudistettava ja laajennettava.

Tässä tekstissä en kuitenkaan kommentoimaan tätä keskustelua syvemmin, sen aika on toiste. Tämä teksti on punkrockille ja viha-rakkaussuhteelle Kalevalaan.

Ääneen lausuttuja vaiettuja totuuksia

Vihaan Kalevalaa -biisin nimeen samaistuu uskoakseni monet suomalaiset ainakin jossain määrin. Pakkolukemista koulussa. Tunkkasia pölyttyneitä sivuja kirjaston kirjassa. Viisisävelinen tylsä melodianpätkä musiikintunnilta. Käsittämätöntä kieltä. Massiivisia kultakauden mestareiden maalauksia. Sinfonista kansallisromantiikkaa. Kuviteltua menneisyyttä. Kuivakka, epämääräinen juhlapäivä helmikuussa. Jokakodin kirjahyllyntäyte siinä Raamatun vieressä.

Kaikki muistavat Väinämöisen olevan vanha ja viisas. Joku seppä takoi Sammon, joka oli jokin ihmekone, josta tapeltiin. Aino pakenee vanhaa miestä. Paidaton nuorukainen kiroaa metsässä. Joku noukittiin Tuonelan virrasta. Pohjolassa on julma vanha akka.

Sitä, mitä Kalevalan tarinoiden ytimissä on, mistä ne todella kertovat, ei välttämättä kovin moni koulukalevalanlukija ole tarkemmin tuumaillut. Eikä se haittaa; miksi olisi? Nykyaikana Kalevala ei houkuttele. Se tuntuu kaukaiselta.

Silti jonkinlainen mielipide aiheesta useimmilla varmaankin on, ja vihdoin myös vihaajat saavat sanoa omansa reilusti ääneen. Mielipiteet perustunevat juuri näihin koulun ja kulttuurimme luomiin mielikuviin, joita yllä hahmottelin ja joihin Alangonkin biisin viha tuntuisi liittyvän.

”Kalevala vituttaa”
”se on äidinmaidossa juotettu, koulussa päähän pakotettu”
”tuotettu sisään taiteena”
”Väinämöinen on perseestä”
”Sampo sekä Ilmarinen kusettavat kansaa”
”koko vitun Pohjolan väki on kaikki täysiä kusipäitä”

Mikä Kalevalassa vituttaa?
Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous tussipiirroksena
Akseli Gallen-Kallela – Kullervon kirous (Museovirasto)

”Raamatun ja Kalevalan sadut samaa sarjaa” – niinpä! Kertomuksia, jotka on kursittu kasaan monista lähteistä. Kertomuksia, jotka ovat aikojen saatossa kulloisessakin kerrontatilanteessa saaneet uusia tulkintoja ja joihin ihmiset ovat eri aikoina liittäneet erilaisia merkityksiä. Samalla tavalla nykyaika vaatii uusia tulkintoja ja merkityksiä, uusia tapoja käsitellä näitä kertomuksia.

Tulkitsen, että viha juontaa juurensa erityisesti tunteeseen tai ajatukseen, että Kalevala käsittelee vain menneisyyttä. Näin koko teos tuntuu vieraalta. Kalevala ja kalevalaisuus liitetään vanhaan, perinteiseen suomalaisuuteen yhä, vaikka varsinaisesti fennomaanien jalanjäljissä ei enää astellakaan. (Tähän väliin muistutuksena, että valtaosa Kalevalan taustalla olevasta runostosta on karjalaista perua, joten niiden suomalaisuudesta voi olla montaa mieltä – keskustelua kulttuurisesta omimisestakin on käyty). Kalevalaisuudessa nähdään jotakin ylevää menneisyyttämme. Sitä ei varsinaisesti koeta tärkeäksi nykyhetkelle. Osasyynä lie sekin, ettei tämä kalevalaisuus oikein avaudu kenellekään, mistään ei selviä, mitä se oikeastaan on.

Resonanssia nykyaikaan

Kansanrunous (jonka eräänlaiseksi osaksi Kalevalan tässä lasken, vaikka varsinaiset kansalta tallennetut runot ovatkin Suomen Kansan Vanhat Runot -julkaisussa) ja kansanperinne yleisemminkin elää liikkeestä – sisällön, muodon ja merkitysten muovautumisesta uudelleen ja uudelleen. Siksi on jo korkea aika tarttua etsimään nykymaailman kanssa resonoivaa Kalevalaa ja kalevalaisuutta. Tätä kohtauspintaa ja uusia tapoja käsittää ja nähdä Kalevala ovat etsimässä niin tutkijat kuin taiteilijat. Tavoitteena kaikilla tuntuu olevan lisätä ymmärrystä ja tietoa ”kalevalaisesta” kansanperinteestä, sen merkityksistä ja mahdollisuuksista.

Uudistaminen on hyvä aloittaa vihaamalla. Sen kautta puretaan ylevää menneisyyttä(mme), ja siten päästään itse asiaan. Mitä muuta kuin mänspleinaavia partasuita, machoilevia antisankareita, traagisia kohtaloita tai julmia vanhoja akkoja Kalevala voisi antaa?

Erikoisen kieliasun ja vertauskuvallisten ilmausten lomaan kätkeytyy paljon tietoa ja taitoa elämästä ja maailmanmenosta. Mitä kaikkea rikas ja monipuolinen kansanrunous voikaan antaa nykyajalle, nykykulttuurille ja ennen kaikkea tulevaisuudelle? Luulenpa, että vain taivas on rajana, kun tätä ruvetaan penkomaan!

 

Tutkimustuloksia ja syksyn KalevalaFestiä mediahuomioineen odotellessa suosittelen kuuntelemaan Ismo Alangon Vihaan Kalevalaa – mukana on sopivasti häivähdys sankariheviä ja reipasta polkkaa.

 

**
Tätä tekstiä luonnostelin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, Kalevalaa, poetiikkaa ja riimejä käsittelevien esitelmien lomassa, Lönnrotin ynnä muiden Seuran entisten esimiesten ja merkkihenkilöiden silmäin alla. Tuntuu oikein sopivalta paikalta.

(Ei markkinointiyhteistyötä kenenkään kanssa.)

Lisää aiheesta:

Kriittisesti Kalevalaa ja kalevalaisuutta tarkasteleva Omistajuus,  kieli ja kulttuuriperintö – Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla -hanke

Ka­le­va­la ja ka­le­va­lai­suus ovat yhä po­liit­ti­sia työ­ka­lu­ja

Kriittinen editio, kommentaarein ja sanaselityksin Kalevalan joistakin runoista: Avoin Kalevala

Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion KalevalaFest-hanke.