Tunteet ja tieteet – Affekti, emootio ja tieteidenvälisyys

Tutkin itkuvirsien tunteita ilmaisun ja performatiivisuuden näkökulmista. Keskeisiin kysymyksiini kuuluvat, miten tunnetila muuttuu esityksen edetessä ja miten se kuuluu itkijän äänessä. Tätä selvittäessäni olen päätynyt kulttuurintutkimuksen näkökulmista myös neurotieteiden puolelle. Lähtökohtien ja näkemysten moninaisuus on tuonut eteeni käsitteellisen ja teoreettisen ”tunnemylläkän”, jota tässä tekstissä paloittelen ja kokoan uudelleen. [Varoituksena mainittakoon heti aluksi, että oion tässä tekstissä mutkia urakkatyönä.]

Tunteita tutkitaan useilla tieteenaloilla ja näkemykset siitä, mitä tunteet ovat, vaihtelevat paljon. Kärjistäen voisi sanoa, että vastakkain ovat näkemykset tiukasti biologiaan palautuvista perustunteista ja sosiaalisen konstruktionismin ajatus tunteista täysin kulttuurisen ja sosiaalisen ympäristön tuottamina käyttäytymistapoina. Vastakkainasettelun taustalla on ajatus biologian universaaliudesta ja kulttuuristen mallien ajallisesta ja paikallisesta vaihtelusta. Molemmat näkökulmat ovat täysin totta ja hyvin perusteltuja, lähtökohdat ja tavoitteet vain ovat erilaiset. Silti tuntuu, että näkökulmat törmäävät usein ja ovat yhteensopimattomia useissa tutkimuksissa.

Tutkimuksessani – ja tässä blogiartikkelissani – etsin näiden yhtymäkohtia ja mahdollisia jaettuja näkemyksiä sekä koetan tulkita tunteita kokonaisuutena, jossa kulttuuriset, sosiaaliset, neurologiset, biologiset ja psykologiset puolet kohtaavat. Lähestyn siis tunnetta itkuvirren esittäjän ja itkuvirren välisenä systeeminä, jossa vaikuttavat niin kulttuuriset ja sosiaaliset tottumukset ja mallit kuin neurobiologiset ja fysiologiset prosessitkin.

Tunteiden tausta on moninainen kattaessaan niin neurobiologisia kuin kulttuurisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. (CC.0)
Tunne-sanojen sekamelskaa

Suomen kielen sana tunne on varsin moniulotteinen ja sellaisenaan hankala tutkimuksen analyysivälineeksi. Arkipuheessa tunteen synonyymejä ovat mm. tuntemus, tunto, tuntu, mieli, mieliala, mielentila ja liikutus. Kukin näistä sanoista nostaa esiin hieman erilainen näkökulma tunteiden sekamelskaan. Tunne on yhtä lailla tunnetila/tunnekokemus (esim. niin sanotut perustunteet viha, pelko, inho, ilo/mielihyvä, suru ja hämmästys sekä monimutkaisemmat tunnetilat), tuntemus (fyysinen, tuntoaistiin perustuva, esim. kipu, lämpötila ja paine mutta myös asento) sekä epämääräinen alitajuinen ymmärrys jostakin asiasta (tunne, että jotakin tapahtuu; tunne, että jokin on oikein; oikeudenmukaisuuden tunto). Englanninkielisessä keskustelussa tunnetta vastaavat niin affect, emotion kuin feeling sekä mood, sense ja sentiment, joilla kaikilla on niin ikään eri merkitys ja joiden käyttö on samalla tavalla monitahoista kuin suomen vastineilla.

Tutkimuksessa tunteita tarkastellaan pääasiassa affekti- ja emootio-termien avulla; siinä missä tunne on yleinen erilaisia tuntemuksia ja aistimuksia tarkoittava sana, on affekti- ja emootio-termeille rakennettu eriytyneempiä merkityksiä. Näiden erilaisten tunne-käsitteiden välinen työnjako ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Eri tieteenaloilla, mutta myös tieteenalojen sisällä, niiden määritelmät eroavat toisistaan ja käyttö voi olla osittain päällekkäistä tai täysin ristikkäistä, käytetäänpä niitä synonyymisestikin. Osaltaan käsitteellinen sekavuus johtunee niin sanotusta affektiivisesta käänteestä (tutkimuksellisen kiinnostuksen kohdistuminen emootioihin ja affekteihin), joka eri aloilla on tapahtunut hieman eri aikoihin, eri tarpeista ja eri lähteisiin nojaten.

Kahden erillisen käsitteen, emootion ja affektin, tarpeellisuudesta on käyty keskustelua. Kumpikaan käsitteistä ei ole tyhjentävän selvärajaisesti määriteltävissä, ja jotkut tutkijat ovatkin päätyneet käyttämään vain toista näistä laajentaen sen merkityksen kattamaan koko tunneilmiön kirjoa, mikä on varsin perusteltua. Tutkimusasetelma vaikuttaa vahvasti siihen, minkälaisia käsitteitä on tarpeen ja järkevää käyttää. Toisaalta tällainen johtaa helposti joko siihen, että samasta asiasta puhutaan eri käsittein tai eri asiasta puhutaan samoin käsittein – etenkin jälkimmäinen aiheuttaa hämminkiä ja vastakkainasetteluja. (Toki näissä keskusteluissa ovat mukana myös tieteenfilosofiset suuntaukset ja perustavanlaatuiset näkemykset siitä, mitä oikeastaan on olemassa.)

Itse koen kaksi erillistä käsitettä tunnekokonaisuutta selventävänä. Eri käsitteiden tulokulmat tunteeseen ovat erilaiset, ja näiden myötä myös tutkimukselliset päämäärät eroavat. Emootion ja affektin käsitteiden avulla voidaan eritellä tunteen eri piirteitä tai puolia ja samalla tehdä näkyväksi, miten ne ovat toisiinsa punoutuneita ja keskenään vuorovaikutteisia. Kun käytetään kahta eri käsitettä, voidaan myös ylittää tieteenalarajoja ja välttää väärinkäsityksiä, kunhan käsitteet määritellään käytön yhteydessä.

Affekti ja emootio

[Nyt seuraa sitä mutkien suoristelua ja roisia yksinkertaistusta!]

Yleisesti voi ajatella, että affekti on jonkinlainen jäsentymätön ruumiillinen tila, asennoituminen tai kokemus, jolla on perusta neurobiologisissa prosesseissa. Se on välitön neurobiologinen ja/tai fysiologinen reaktio, tilan (olotila, mielentilan) muutos, jonka jokin ulkoinen tai sisäinen ärsyke aiheuttaa; jokin liikuttaa meitä. Esimerkiksi kyynel, ihon nouseminen kananlihalle tai koko kehon äkillinen jännittyminen. Emootio puolestaan on tällaisen tilan tunnistettu ja tulkittu muoto, joka voidaan nimetä esimerkiksi iloksi, suruksi, pettymykseksi tai säikähdykseksi. Emootiot ilmentävät yksilöllisen tunnekokemuksen lisäksi myös yksilön ja sosiaaliskulttuurisen ympäristön suhdetta, ja ne nähdään sekä ruumiillisina että sosiaalisina kokemuksina.

Affekti ja emootio eivät empiirisessä todellisuudessa ole toisistaan irrallisia, vaan ne vaikuttavat toisiinsa muun muassa aiempien kokemusten, sosiaalisten ja kulttuuristen mallien, kontekstien, arvoasetelmien sekä tulkintojen myötä. Niinpä affektin ja emootion erottaminen toisistaan arkielämässä ei ole tarpeen eikä välttämättä edes mahdollista, sillä kognitiiviset prosessit, joissa affektiivisia tiloja tunnistetaan ja tukitaan, ovat nopeita ja varsin automaattisia.

Niin sanottujen kovien ihmistieteiden – neurotieteiden, psykologian ja lääketieteenkin – puolella vastaavan tyyppinen erottelu tehdään kehollisten tunteiden ja tietoisten tunnekokemusten välillä. Mielenkiinnon kohde on yksilötasolla ja ihmisen sisällä; ja tarkastelussa ovat tunteiden syntyminen ja tunnistaminen neurotieteellisinä, biologisina ja fysiologisina prosesseina.

Kulttuurintutkimuksessa ja laajemminkin kaikkilla ihmisen toimintaa kulttuurisina ja sosiaalisina ilmiöinä tarkastelevilla aloilla keskeisenä ovat emootiot. Tunnetta lähestytään sekä yksilön kokemuksina, joissa heijastuu ympäröivä kulttuuri, että sosiaalisina, jaettuina kokemuksina, jolloin keskeistä on yksilöiden välisyys eli tunteiden välittäminen ja välittyminen. Tunteet (emootiot) näyttäytyvät osana kulttuurista ja sosiaalista todellisuutta ja sen tuotteina.

Vanha nainen istuu hirsitalon seinustalla käteensä nojaten. Ilme on surumielinen tai kaihoisa.
Grisan Vassi oli itkuvirsitaitaja, jonka etnomusikologi Armas Otto Väisänen tapasi Suojärvellä vuonna 1917. (A.O. Väisänen, Museovirasto, CC BY 4.0)
Tunnemylläkkä eli sosiaalis-kulttuuriset neorobiologis-psykologiset kokemukset

Mutta niin, puretaanpa tämä tunnemylläkkä: neurotieteellisen (biologisfysiologisen) ja sosiaaliskulttuurisen näkökulman yhdistäminen lähtee liikkeelle molempien tasojen ilmiöiden ymmärtämisestä ja jatkuu niiden asettamisella toistensa lomiin – mielikuva kerroksellisesta kudoksesta toimii itselleni.

Syntyäkseen tunne tarvitsee ärsykkeen, joka voi olla sosiaalinen, kulttuurinen tai fyysinen. Jotta jokin ärsyke saa meissä aikaan tunteita – liikuttaa meitä – on ärsykkeen oltava jollakin tavalla henkilökohtaisesti relevantti. Tämä henkilökohtaiseen kokemukseen perustuva näkökulma on samalla myös sosiaalinen: muutoksen aiheuttavat tekijät ovat joissain määrin aina sosiaalisia ja tulkinnat omista affektiivisista tiloista tehdään suhteessa sosiaaliseen ja kulttuuriseen ympäristöön. Itkuvirsissä keskeisimpänä surun syynä on eroon joutuminen itselleen rakkaimmista ihmisistä ja tutusta ympäristöstä, mikä useimmiten konkreettisestikin hankaloittaa tai ainakin muuttaa elämää.

Tunne on monitahoinen ilmiö, jolla on yhteydet keskushermostoon ja autonomiseen hermostoon sekä (osin näiden kautta) motoriseen ilmaisuun (kasvojen ilmeet, ääni ja eleet). Siten affektin ja/tai emootion aiheuttamat fysiologiset muutokset vaikuttavat ilmaisuun, joka tulkitaan sosiaaliskulttuurisessa kontekstissa. Esimerkiksi itkijän ääni värisee ja hengitys on paikoin haukkovaa, mikä tunnistetaan itkuisuudeksi ja tulkitaan merkiksi surullisuudesta. Osa fysiologisten muutoksen aiheuttamista merkeistä juontuu biologiaan, toiset ovat kulttuuristen mallien myötävaikutusta.

Psykologiassa on tarkasteltu muun muassa kasvojen ilmeiden tunnistamista eri kulttuureissa tunteiden ilmentämisen ja tunnistamisen kannalta. Niin sanottujen perustunteiden taustalla on havaittu tiettyjä kehon toimintojen muutoksia, jotka toistuvat samoina eri kulttuureissa. Aivotutkija, professori Lauri Nummenmaa kuvailee näitä biologiaan ja fysiologiaan palautuvia prosesseja, jotka eivät rajoitu vain aivoihin vaan kattavat koko kehon, tunteiden ”sormenjäljiksi”. Nämä ”sormenjäljet” ovat ainakin osittain mukana tunteiden tunnistamisessa yksilötasolla eli prosessissa ruumiillisista tuntemuksista tietoisiksi tunnekokemuksiksi, affekteista emootioiksi, sekä toisaalta tunteiden tunnistamisessa toisissa eli tunteiden välittämisessä ja välittymisessä, kommunikaatiossa.

Näiden näkökulmien myötä hahmotan tunteiden ruumiilliset prosessit eräänlaisena pohjana, josta kunkin kulttuurin piirissä tehdään tulkintoja kulloisessakin sosiaalisessa tilanteessa. Oman tutkimukseni kannalta tällainen ruumiillisiin prosesseihin perustuva puoli tunteista mahdollistaa tunnetilan kehityksen tarkastelun, sen, miten fysiologisilla toiminnoilla voidaan suggeroida tunteita. Tietoisesti tuotettu nyyhkytys ja värisevä äänenkäyttö, tietynlainen haukkova hengitystekniikka ynnä muu edesauttavat affektiivisen tilan, ruumiilliseen kokemukseen, koettuun mielentilaan perustuvan tunnetilan saavuttamista.

Sekä biologinen että kulttuurinen näkökulma ovat siis tärkeitä tunneilmaisua ja tunteita tarkasteltaessa. Omassa tutkimuksessani ja ajatuksissani nämä nivoutuvat eräänlaiseksi itkijän ja itkuvirren väliseksi suggestiiviseksi kehäksi.

 

Raapaisu helpohkosti lähestyttävää kirjallisuutta aiheesta

Ben‐Ze’ev, Aaron 2009/2010. The Thing Called Emotion. – The Oxford Handbook of Philosophy of Emotion. Oxford University Press, 2009. Oxford Handbooks Online. 2010.
Johnstone, Tom & Scherer, Klaus R. 2004. Vocal Communication of Emotion. – Handbook of Emotions, Second Edition [2000]. Toim. Michael Lewis & Jeannette M. Haviland-Jones. 220–235.
Nummenmaa, Lauri. 2016. Tunteiden neurobiologia.Lääkärilehti. 10/2016 vsk 71. 725–731.
Nummenmaa, Lauri. 2017. Mistä puhumme kun puhumme tunteista?Tieteessä tapahtuu 2/2017. 35–39.
Paasonen, Susanna. 2017. Affekti suhteina ja intensiteettinä.Tieteessä tapahtuu 2/2017. 42–43.
Salmela, Mikko. 2017. Affektiivinen käänne. Yksi vai monia? Käsitteellisiä ja metodologisia pohdintoja.Tieteessä tapahtuu 2/2017. 32–35.
Scheve, Christian von. 2017. Affekteista, emootioista ja tunteista.Tieteessä tapahtuu 2/2017. 40–41.
Wetherell, Margaret. 2012. Affect and emotion: A new social science understanding. London: SAGE Publications.
Wilce, James M. 2009. Language and Emotion. Cambridge: Cambridge University Press.

Ja vielä meidän folkloristien helmi:
Timonen, Senni. 2004. Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kirjoittaja
Viliina Silvonen

Yksi vastaus artikkeliin “Tunteet ja tieteet – Affekti, emootio ja tieteidenvälisyys”

Kommentit on suljettu.