Tervehyzii kentältä – Iloinen jälleenkuuleminen Petroskoissa

Kirjaimista piirtyy tuttu nimi. Parin viikon päästä kuulokkeissani napakalla tempolla juttelee tuttu ääni, laulava puherytmi ja vivahteikkaat äänenpainot. Kasvoilleni leviää riemuisa hymy – olen kohdannut vanhan tutun!

Sininen postilaatikko, potsta rossii
Terveiset Petroskoista tuo Venäjän posti. (Kuva: Viliina Silvonen)

Tämän syksyn olen ollut aineistonkeruumatkalla Petroskoissa – aivan tavanomainen kenttätyöreissu tämä ei kuitenkaan ole ollut, sillä tutkimusaineistoni ovat jo vuosikymmenet sitten kentällä tallennettuja arkistoäänitteitä. Minun kenttäni on siis arkisto. Ensin käyn läpi arkistolistat: etsin oikean alueen ja genreni eli itkuvirret. Seuraavaksi tilaan nauhat kuunneltavaksi ja aloitan urakan.

Nauhoilla kuulee itkuvirsien lisäksi jutustelua ja kerrontaa: useimmiten kenttähaastattelussa käydään läpi haastateltavan elämän vaiheita ja niiden myötä johdatellaan toivotun aiheen – itkuvirsien – pariin. Samalla ne tuovat nämä informantit lähemmäs minua. Haastattelutilanteen virittäminen ja luottamuksen rakentaminen ovat kenttähaastatteluissa aina tärkeitä ja erityisesti itkuvirsien kohdalla. Itkuvirret ovat erityinen genre siinä mielessä, että niiden esittäminen on ollut varsin raskasta niin henkisesti kuin fyysisesti, kun itkijä apeutuu ja toisinaan uppoaa syvälle suruunsa ja murheisiinsa. Itkuvirret ovat laulettua, muistinvaraista, osin improvisatorista runoutta, jota on esitetty muun muassa häissä ja hautajaisissa – erojaisriiteissä. Itkuvirsiin liittyy myös paljon myyttistä tietoa, ja genre on sekä kulttuurisesti että yksilökohtaisesti arkaluontoinen.

Toisinaan itkuja arkistonauhoiltakin kuunnellessa tulee varsin tungetteleva olo; olen jossakin kovin lähellä toisen ihmisen surullisimpia kokemuksia ja muistoja. Kuitenkin itkujen luoma kuva maailmasta ja sen järjestyksestä – itkujen välittämä myyttinen maailma – on lohdullinen ja lämminhenkinen: itkuvirsistä välittyy yhteisöllisyyden ja läheisten ihmissuhteiden valtava merkitys ja arvostus; päättymätön poeettinen yhteys tuonilmaisiin ja menneisiin sukupolviin.

Karjalaan vanhoja tuttuja tapaamaan

Suunnitellessani reissuani Petroskoin arkistoon mielessäni oli taustalla toive löytää lisää materiaalia itselleni läheisimmäksi käyneeltä itkijältä, Jeudokia Fedorovna Sofronovalta.

Toisena tai kolmantena päivänä arkistolistoja läpi käydessäni kyrillisistä kirjaimista hahmottuu tuttu paikannimi – ja kyllä, itkijä on Jeudokia Fedorovna. Ilahdun ja innostun, en malttaisi odottaa, että pääsen kuuntelemaan materiaalia ”omalta itkijältäni”. Lisäksi saan tietää, että hän on ollut elossa vielä 1983, jolloin tämä haastattelu on tehty.

Niin, hänestä on tullut ”minun itkijäni”. Hän on pro graduni pääinformantti – häneltä oli tuolloin saatavilla laajin aineisto – ja siten minulle tutuin. Mutta miten jostakusta täysin vieraasta, minua lähes 100 vuotta vanhemmasta karjalaisnaisesta on tullut minulle näin läheinen. Tiedän hänestä vain sen, mitä nämä pari tallennettua tuntia sisältävät: elämänhistoriaa, tietoja perheestä ja kuvauksia niistä surullisista tapahtumista ja elämän raskaudesta, joita itkuvirret käsittelevät.

Painan playtä. Kelanauhalta digitoitu tallenne mutruaa ja surisee, mutta onnekseni ääni tasaantuu pian. Haastattelu alkaa samalla kuviolla kuin aiemmin kuuntelemani: haastattelija kangertaa haastateltavan ”vaikean” sukunimen kanssa, johon kuuluu kipakka turhautumisen ja tuohtumuksen sekainen nimen korjaava vastaus. Jo tämä saa aikaan lämpimän tunteen sisälläni: ”Tervehdys vain, vanha tuttu. Ihanaa, ettet ole muuttunut juuri lainkaan!” Tallennustilanteiden välillä on kuitenkin 15 vuotta. Myös itse itkuissa on sama tuttu musiikillinen tyyli ja kiteytyneitä, perinteisiä tekstisäkitä, joista osa toistuu tismalleen samoina. Haastattelun loppupuolella Jeudokia Fedorovnan päättäväisyys ja temperamenttisuus tulevat taas ilmi: haastattelijat koettavat suostutella häntä itkemään vielä pari (tämä on tavallinen tapa), mutta saavat kärkkään, itsepintaisen vastauksen: ”Enembi en rubia.” ”En rubia, en rubia.” ”Äijäl tiiän, äijäl jo sanoin.” (Paljon tiedän, paljon jo sanoin.)

Mielikuvista muodostuva merkityksellisyys

Kaiken tämän myötä rupesin miettimään, miten jostakusta tuiki tuntemattomasta on tullut minulle jotenkin henkilökohtaisesti tuttu ja tärkeä, merkityksellinen. Kenties se on se tunne ja luottamus, se avoin tunteiden näyttäminen, joka välittyy äänitteeltä. Myös ne naurut ja kiivastumiset, joita jutustelun lomassa kuuluu. Mielikuvissani hän on nauravainen, itsevarma ja suhtautuu elämään positiivisesti; jollakin tapaa kuulen (tai haluan kuulla) hänen äänessään pienen pilkkeen silmäkulmassa.

Entä merkitseekö se, että tästä itkijästä on tullut minulle tärkeä ja merkityksellinen, jotakin hänelle? Tähän ei varsinaisesti vastausta voi saada, mutta se varmuus ja jonkinlainen ylpeys, jolla hän – kuten moni muukin – itkunsa tallenteelle esittää, viestii siitä, että hän kokee itkuperinteen, sen tallentamisen ja siten myöhemmille ajoille muistettavaksi jättämisen tärkeäksi (tai niin sen ainakin tulkitsen).

Mitäs muuta, Petroskoi?

(Varoitus: sisältää matkailumainontaa ja kritiikkiä historian kouluopetusta kohtaan)

Vanhan tutun kohtaamisen lisäksi Petroskoi toi monta uutta tuttavuutta: arkistonauhojen itkijöiden lisäksi toki paikallisia kollegoita ja naapureita.

Petroskoi on ollut oikein hyvä kotikaupunki tämän syksyn, ja tuntuu hieman haikealtakin palata Helsinkiin. Erityisesti tulee ikävä tätä vakkarikaffelaa – täytynee ryhtyä etsimään korvaavaa Helsingistä (vinkkejä otetaan vastaan: ei saa olla liian iso ja pitää olla sopivaa musiikkia, plussaa erikoissisustuselementeistä kuten sarvikuonon päästä tai mallinuken raajoista). Ääninen on suuri, keskusta viehättävä ja näppärä, jalkakäytävät kuoppaisia. Puistoalueita on aika paljon. Ja historian suomalaisyhteydet näkyvät.

Vierailu täällä on valaissut Karjalan ja Suomen yhteistä historiaa ja avannut silmäni sille, miten vähän Suomessa siitä puhutaan – ja ylipäätään Karjalasta tiedetään. Ei tätä – kuten ei montaa muutakaan – koulussa opetettu.

Kaikkiaan oivallinen reissu niin tutkimuksen, yleissivistyksen kuin uusien näkökulmienkin kannalta. Ja ihan matkakohteenakin voin suositella. Itseltänikin jäi vielä lähistön upeat patikointimaastot käymättä – täytynee siis palata.

Katukuva
Rautatieaseman edestä, Juri Gagarin aukiolta avautuu näkymä Ääniselle asti pitkin Prospekt Leninaa, Leninin katua. (Kuva: Viliina Silvonen)
Arkinen katukuva
Näkymä Leninin kadun puolivälin paikkeilta Ääniselle päin. (Kuva: Viliina Silvonen)
laatoitettu rantabulevardi, katulamppuja ja pilviä.
Rantabulevardilla on pituuttaa noin puolitoista kilometriä. (Kuva: Viliina Silvonen)
Etualalla kelelrtävälehtinen puu, joki ja vastarannalla lisää ruskaa.
Ruskaa Lososinka-joella Petroskoin keskustassa. (Kuva: Viliina Silvonen)
Perinteisiä hatullisia karjalaisia puuristejä aurinkoisella kirkkopihalla
Kižin kirkkopihan puuhautaristejä. Kižin museosaari on tunnettu puukirkoistaan ja kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Saarelle on matkaa Petroskoista 70 km. (Kuva: Viliina Silvonen)

 

Perinnettä ja perintöä halkomassa

Kun kuulet puhuttavan perinteestä, perinnöstä tai kulttuuriperinnöstä, pysähdy ja kysy, kuka puhuu ja kenen suulla.

Pikkutyttö täyden sienikorin kanssa, mustavalkoinen valokuva
Rosenberg, Harald: Tyttö ja sienisaalis. Espoon kaupunginmuseo

Päivystävä folkloristi ei ole toistaiseksi juuri pohtinut blogeissaan folkloristiikan tutkimuskohdetta. Helsingin yliopiston verkkosivuilla muotoillaan näin: ”Folkloristiikka tarkastelee kommunikaatiota epävirallisessa, instituutioiden ulkopuolisessa toiminnassa. Lisäksi analysoidaan niitä yhteiskunnallisia puitteita, jotka tuottavat perinteeksi tai kulttuuriperinnöksi käsittämiämme ilmiöitä.”

Alaa vähemmän tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että tähän määritelmän mahtuu paljon muutakin kuin Kalevalan ja sananlaskujen penkomista.

Folkloristi voi tutkia esimerkiksi perheessä eteenpäin siirtyviä tietotaitoja, omaelämäkerrallista muistelua tai somessa esiintyviä meemejä. Folkloristi voi kysyä esimerkiksi, mitä samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia voidaan löytää kahden eri kylässä esitetyn uskomustarinan tai eri perheissä kerrottujen sotamuisteluiden välillä. Siis: mitä me siirrämme toisillemme eteenpäin, mikä muuttuu matkalla ja mitä asioita kerrotaan hämmästyttävän samankaltaisina eri aikoina ja eri paikoissa.

Päivystävän folkloristinkin kiinnostuksen kohde on siis, miten ihmiseläin käyttää ja muokkaa niitä pieniä palasia, jotka muodostavat kulttuureita alueille, kansallisvaltioihin tai harrastajaryhmiin. Näitä palasia voidaan nimittää perinteiksi.

Perinnettä vai perintöä?

Ensimmäisessä päivystäjän vuorossani haluan kuitenkin jatkaa sanojen halkomista vielä askelen mitan pidemmälle, tutkimuskohteeni kun on oikeastaan kulttuuriperintö ennemmin kuin perinne. Folkloristiikan alan ja kulttuuriperinnön tutkimuksen (joka siis on oma alansa) sekä oman pohdintani tuloksena olen päätynyt hahmottamaan eron karkeasti ottaen näin:

Kulttuuriperintö toimii perinnettä useammin virallisissa asiayhteyksissä. Kun kuulet sanan kulttuuriperintö, pysähdy miettimään, minkä puolesta ja mitä vastaan puhuja argumentoi.

Tähän on parasta ottaa potilasesimerkki.

Suomi ratifioi vuonna 2013 Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Käytönnössä sopimusta toteutetaan muun mualla kokoamalla Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloa, vastinetta maailmanperintöluettelolle, mutta tällä kertaa listaan etsitään paikkojen ja rakennusten sijaan esimerkiksi tapoja, taitoja, juhlia ja suullista perinnettä.

Yle uutisoi 30.9. Suomen Ladun kampanjoivan jokamiehenoikeuksien lisäämiseksi tähän Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Yle asettui tukemaan aloitetta parin viikon mittaisella Mennään metsään -kampanjalla, jossa muun muassa pyydettiin suomalaisia ilmoittamaan metsäkäyntejään. Kahdessa viikossa käyntejä kertyi Ylen laskurin mukaan komeat 775 996 kappaletta.

Perinteen ja kulttuuriperinnön erotusdiagnoosia voisi hahmotella tämän potilasesimerkin kautta esimerkiksi näin:

Perinne on sitä, kun merja tai matti lähtee keräämään sieniä Saarijärvellä. Hänen vanhempansa ovat ehkä opettaneet hänelle sienilajikkeista, kertoneet, miten mitäkin niistä tulisi käsitellä, ja jakaneet reseptejä. Ehkä sienestäjämme on kuullut myös tietoa hyvistä apajista joko vanhemmiltaan (tällöin perinne on siirtynyt vertikaalisti) tai muilta sienestäjiltä (tällöin perinne on siirtyy horisontaalisesti). Voisimme puhua merjamatin kohdalla perinteisistä tiedoista ja taidoista, jotka liittyvät sienestämiseen kulttuurisena käytäntönä ja laajemmin suomalaisen kulttuurin tapoihin käyttää metsää.

Kulttuuriperintöä sienestäminen (tai jokamiehenoikeudet) on silloin, kun virallinen taho – kuten Yleisradio – puhuu siitä kulttuuriperintönä tai perinteenä. Silloin kulttuurissa jatkuneesta käytänteestä tulee itsetietoista ja tavoitteellista. Yle kirjoittaa Mennään metsään -kampanjansa tarkoituksesta näin: ”Suomen valtio on sitoutunut suojelemaan Unescon listalla olevia perinteitä. Jokamiehenoikeuksista ei ole yhtenäistä lainsäädäntöä, joten Unescon lista olisi vahva lisäsuoja jokamiehenoikeuksille.”

Vaikka näennäisesti puhutaan perinteestä, tulkitsevat folkloristin silmäni tämän kampanjan kulttuuriperinnön rakentamiseksi. Kulttuuriperintöä tehdessä muutetaan yksittäisten merjamattien metsäkäynnit numeroiksi, mielellään suuriksi sellaisiksi. Sitten on mahdollista esittää metsässä oleminen yhteisesti jaettuna tapana, joka voidaan linkittää suomalaisuuteen. Kun ilmiötä nimitetään kulttuuriperinnöksi, syntyy sen ympärille myös moraalinen velvollisuus suojeluun. Näin kulttuuriperintö voi toimia myös poliittisena käsitteenä ottamalla kantaa siihen, mitä pitää säästää (ja mitä ei).

Käsittele varoen

Tätä ei pidä ymmärtää väärin: päivystävä folkloristi toivoo myös jokamiehenoikeuksien säilyvän Suomessa! Perinteen ja kulttuuriperinteen käyttäminen omien tarkoitusperien edistämiseen ei myöskään ole automaattisesti negatiivista tai tuomittavaa, vaan sitä on tehty aina ja kaikkialla, muun muassa osana kansallisvaltioiden nikkarointia.

Suomessa kansalliseen heräämiseen kuului muun muassa yhteisestä kulttuurista ja menneisyydestä todistavan perinteen kerääminen – tästä tunnetuimpana esimerkkinä Kalevala. Kaikki perinne ei kuitenkaan kelpaa kulttuuriperinnöksi: esimerkiksi Lönnrötin keräämä aineisto sisältää paljon lempeen ja naimaonneen liittyvää materiaalia, jota ei kansakunnan rakentamiseen haluttu käyttää.

Tutkijana ja päivystäjänä kehotan lukijaa valppauteen aina, kun kuulet puhuttavan perinteestä, perinnöstä tai kulttuuriperinnöstä. Kysy ainakin, keiden perinteestä tai perinnöstä puhutaan ja kenen suulla. Pysähdy miettimään, mitä tällä puhunnolla tavoitellaan. Kriittisyyttä ei tarvita vain someajan valeuutisten tunnistamisessa, vaan myös vanhojen materiaalien ja historian perkaamisessa.

 

Tutut, oudot, ihanat myyttirunot

Mikä saa uppoutumaan kalevalamittaisen runouden maailmaan ja herättämään pysyvän kiinnostuksen outoihin runoteksteihin? Yritän valaista asiaa omasta näkökulmastani.

Ainahan se on mielessä. Myyttirunous. Olen pähkäillyt ja kärvistellyt tämän ensimmäisen blogipostaukseni parissa siitä lähtien kun päätimme Oonan, Sirian ja Viliinan kanssa perustaa Päivystävän folkloristin. Tai tarkemmin sanoen olen lähinnä aktiivisesti vältellyt sen ajattelemista, koska luultavasti monelle lukijallekin tuttu tyhjän paperin kammo on ollut vahva.

Kun kollegani Viliina päätti äskettäisellä konferenssimatkallamme helpottaa ahdistustani ja ehdotti kalevalamittaisesta runoudesta kirjoittamista, totesin että vertaistuki on tässäkin asiassa korvaamatonta. Koska kyllähän oman navan ympärillä pyörivän asian, tässä tapauksessa väitöstutkimuksen, miettiminen vie suuren osan valveillaoloajasta. Ja tulee toisinaan myös uniin. Kiitos kysymästä, lääkitykseni on kyllä kunnossa, vaikka pätevälle tietäjälle olisikin toisinaan tarvetta…

Kuten lienee selvinnyt, tutkin Vienasta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kerättyä kalevalamittaista myyttirunoutta. Pidempiä virsiä sepustamatta kerron seuraavaksi mikä minut on vetänyt aiheen pariin: mikä näissä vanhoissa runoissa sitten niin kiehtoo, että niitä haluaa tutkia työkseen? Monikin asia, ja varmasti yhdellä jokin aivan toinen kuin toisella. Ymmärrän myös, jos jonkun mielestä pappa voi pysyä siellä arkistossa runojensa kanssa. Mutta koska pappa on päästetty irti arkiston uumenista (ja sitä paitsi suurin osa aineistosta on vapaasti saatavilla netistä), kerron miksi nämä vanhat runot ovat ehkä parasta ikinä.

Näitä runoja lukiessa tunnen samalla kertaa tuttuuden ja vierauden tunnetta. Myyttirunot ikään kuin raottavat ovea johonkin, jonka piirteitä tunnistan tai luulen tunnistavani, ja samaan aikaan pakenevat kaikkia tulkintoja; niiden ilmaisu vaihtelee herkän ja voimakkaan välillä. Juuri siinä piilee suuri osa niiden voimasta: kuten myytit itsessään, ne tulkitaan aina uudelleen, eri tilanteissa ja eri lähtökohdista. Niiden rikas metaforinen kieli kaikkine merkityksineen ei tyhjene yhteen tulkintaan, vaan mytologia on aina liikkeessä.

Annan D.E.D. Europaeuksen nimettömältä uhtualaiselta tietäjältä vuonna 1846 keräämän loitsun puhua puolestaan. Kun heikommat keinot eivät riitä, miksipä ei turvautua oman voimansa lisäksi käärmeiksi muuttuviin käsiin ja haudoista nostettujen vainajien apuun!

Runo alkaa tietäjän omakohtaisen luonnon nostamisella, joka mahdollistaa loitsun onnistuneen esittämisen. Jo alku meinaa saada ihon kananlihalle. Minulle sen ensimmäiset säkeet edustavat jotain ikiaikaista ja myyttistä, joka käy suoraan sisimpään – niissä on kaikuja jostain muinaisesta:

Nouse luontoni lovesta

Syntyni syvästä maasta

Ha’on alta haltiani

Vastuksia voittamah

Katehia kaatamah

Sotisia sortamahan

Koska omat voimat eivät välttämättä riitä, otetaan avuksi palavat käärmeet! Alla olevissa säkeissä tietäjä sekä aseistaa itsensä että suojautuu pahantahtoisilta voimilta:

Ei tässä sinä ikänä

Kyinä kynteni palavi

Käärmehinä omat käteni

Vasten näitä vastuxia

Kohtia näitä kohtuxia

Tinavöillä vyötelime

Kuollehilla käärmehillä

Elävillä moan maoilla

Lii’an voimat liitellytse

Huippukohdassa avuksi kutsutaan vielä Ukko ja vainajat…

Pahan tauit tartellutse

Hikeyty hivuksen latva

Asian päälle päästyäni

Oi Ukko utunen Ukko

Tuopa vanhoa väkeä

I’än kaiken istunutta

Kut’ on kauan maassa maannut

Viikon mullissa viruttu

Havusilla vuotehilla

Risusilla pääaloilla

…ja niin ongelma saa ratkaisun:

Niillä muinen lii’at liikku

Pahat tauit taantelihen

Ison saamilla sanoilla

Vanhemman varustimilla

(SKVR I:4, 16)[1]

Sisältö on kaukana leppoisasta tunnelmoinnista, mutta nimetön loitsun esittäjä on käyttänyt kieltä joka saa kauneudellaan kylmät väreet kulkemaan selkäpiihin. Siinäpä kontrasti! Tutkijana minussa herää palava halu päästä näiden tekstien ytimeen.

Yllä olevan kaltaisessa myyttirunossa yhdistyvät ikivanhat myyttiset mielikuvat ja niiden rituaalinen soveltaminen. Kun ne yhdistetään esteettisesti korkeatasoiseen runomittaan, ei itselläni ole muuta vaihtoehtoa kuin astua avatusta portista sisään kauneuden, outouden ja kiehtovuuden täyttämään valtakuntaan. Toivottavasti sinä, hyvä lukija, haluat seurata perässä.

[1] Osoitteesta skvr.fi löydät julkaistut kalevalamittaiset runot digitoituna.

 

Magiaa roolipelaajien noppakäsissä

Roolipelaajat eivät harjoita magiaa pelkästään pelien sisäisissä maailmoissa vaan myös pelipöydän ääressä.

Legend of the Five Rings -roolipelin hahmolomake, noppia ja hahmojen liikkumista havainnollistava kartta.

 

Tapahtui kerran pelisessiossa: Pelihahmoni on vähällä saada osumaa vastustajan miekasta. Jos heitän nopalla viisi tai kuusi, onnistun väistämään iskun. Ravistan noppaa molempien käsieni muodostamassa kotelossa hermostuneesti. Ja puhallan noppaan juuri ennen kuin heitän sen pöydälle. Saan kuutosen.

Tai no, totta puhuakseni huijasin äsken vähän. Kyseessä ei ollut vain kerta. Puhallan noppiini aika usein. Joskus tulos on tavoitteideni mukainen, toisinaan ei.

Yleisten käsitysten mukaan roolipeleissä vain pelinsisäiset hahmot voivat harjoittaa taikuutta mutta itse pelaajat pöydän ääressä eivät. Pötypuhetta, sanon minä.

Pöytäroolipelit ovat pelejä, joissa pelaajat eläytyvät yhteen tiettyyn hahmoon, jonka tiedot heillä on erikseen lomakkeella – kaikki fyysisistä ominaisuuksista hahmon historiaan ja suhteisiin – ja peli etenee ohjaamalla hahmon toimintaa. Tunnetuin roolipelisysteemi lienee Dungeons & Dragons -fantasiamaailma haltioineen, velhoineen ja kääpiöineen, mutta vaihtoehtoisten maailmojen lisäksi roolipelit voivat sijoittua esimerkiksi tunnettuun historiaan, nykypäivään tai tulevaisuuteen. Arvioiden mukaan aktiivisia peliharrastajia on Suomessa noin 80 000.

Peleissä spesifioituja toimintoja, kuten vaikkapa piilopaikkojen etsimistä, retorista vaikuttamista tai taisteluhyökkäyksiä, määritellään hahmolomakkeessa annetun potentiaalin ja nopanheiton suhteella. Hyvällä nopanheitolla jopa potentiaalisesti surkea hahmo voi onnistua tekemisissään. Pelin juoni muodostuu yhden ulkopuolisen pelaajan, pelinjohtajan, suunnitelmista, joihin pelaajahahmojen tekemät valinnat, onnistumiset ja epäonnistumiset vaikuttavat.

Yhdellä nopanheitolla voi pöytäroolipeleissä saada aikaan eeppisiä onnistumisia mutta myös kriittisiä epäonnistumisia, jotka voivat johtaa jopa hahmon kuolemaan.

Olen harrastanut tällaista roolipelausta, tuttavallisemmin ropetusta, jo useamman vuoden ajan. Näiden lukuisten pelikertojen aikana olen havainnut monenlaisia tapoja, miten pelaajat suhtautuvat noppiinsa. Eräitä havaitsemiani toimintamalleja ovat:

1) Pidä aina omat nopat mukana. Lainanopat eivät yleensä heitä yhtä hyvin kuin omat.

2) Älä anna muiden koskea noppiisi. Ainakaan tärkeimpiin niistä, eli sellaisiin, jotka heittävät tilastollisesti usein hyvin.

3) Noppatulokseen voi myös pyrkiä vaikuttamaan ennen heittoa. Noppia voi esimerkiksi pitää heittojen välissä pöydällä tietyssä asennossa, jotta ne ymmärtävät, mikä puoli ylöspäin kannattaa laskeutua. Tai niihin voi puhaltaa ennen heittoa. Nopille voi myös pitää hyvin selkeäsanaisen puhuttelun tavoitelluista tuloksista. Kirosanat auttavat.

4) Epäonnistuneita noppia voi rangaista. Esimerkiksi vasaralla. Muut nopat voivat katsella.

Pelitilanteissa minusta tällaiset toimintatavat eivät ole vieraita, vaan ne kuuluvat peliin. Pelien jälkeen pieni magiatutkija minussa nostaa kuitenkin päätään. Emmekö me pelaajat nimenomaan pyri vaikuttamaan sattumaan maagisilla menetelmillä?

Magiaa voi määritellä monin tavoin. Suhteellisen yleisessä määritelmässä pysytään, jos sanotaan, että magia on menettelytekniikka, jolla pyritään vaikuttamaan elämän ja ympäristön muutoksiin ja joka perustuu tiettyihin läpinäkymättömiin kausaalisuhteisiin ja lakeihin ennemmin kuin esimerkiksi fysiikan lakeihin.

Persoonattomiin noppiin vaikuttaminen sosiaalisen vuorovaikutuksen tavoin ei perustu mihinkään selkeään tai läpinäkyvään tietoon siitä, miten tämä vaikuttaminen toimii. Epäselvää on myöskin, miksi noppien omistajuus tai puhaltaminen ennen heittoa vaikuttaisi siihen, miten tämä fyysinen ja säännönmukainen kappale pyörii pöydällä.

Tällä nopealla premissien ketjulla päädyn johtopäätökseen, että yllä esitetyt tavat toimia noppien kanssa kuvastavat magian harjoittamista.

Jos kuitenkin kysyn pelitovereiltani, uskovatko he, että on olemassa sellaisia kausaalisuuden lakeja, joita ei voi tieteellisesti mitata ja jotka voidaan valjastaa noppatulokseen vaikuttamiseen, uskoisin monen vastaavan vähintään välttelevästi ellei suoraan kieltäen. Monet pelaajat kuitenkin toimivat noudattaen tällaisia uskomuksia. Jollain tasolla he kokevat nämä uskomukset velvoittaviksi tai edes potentiaalisesti hyödyllisiksi, ja siksi he toimivat niiden mukaan.

Kyllä se on minusta edelleen magian harjoittamista.

Tärkeämpää on ehkä kysyä, mitä merkitystä sillä lopulta on, jos kutsun noppiin puhaltamista magiaksi? Folkloristin näkökulmasta tunnistan pelikulttuurissa eläviä uskomuksia, ja nimeän niitä suhteuttaakseni sitä muuhun folkloreen. Tunnistan eräänlaista kansanperinnettä, jota voidaan tarkastella erilaisista folkloristisen tutkimuksen näkökulmista, ja josta voidaan saada näin lisää tietoa.

Tunnistan tässä kuitenkin myös sellaista ajattelua ja käyttäytymistä, joka on aiemmin leimattu ei-länsimaiseksi, ei-moderniksi ja ei-maalliseksi. Hauskaa kyllä, että se esiintyy nyt nimenomaan länsimaisessa, modernissa ympäristössä ja varsin maallisten ihmisten keskuudessa.  

Tunnistan tässä mahdollisuuksia purkaa jumiutuneita käsityksiä siitä, että (länsimainen) ihminen toimisi pelkästään paremman, reflektoidun tietonsa varassa.