Kirjaimista piirtyy tuttu nimi. Parin viikon päästä kuulokkeissani napakalla tempolla juttelee tuttu ääni, laulava puherytmi ja vivahteikkaat äänenpainot. Kasvoilleni leviää riemuisa hymy – olen kohdannut vanhan tutun!
Tämän syksyn olen ollut aineistonkeruumatkalla Petroskoissa – aivan tavanomainen kenttätyöreissu tämä ei kuitenkaan ole ollut, sillä tutkimusaineistoni ovat jo vuosikymmenet sitten kentällä tallennettuja arkistoäänitteitä. Minun kenttäni on siis arkisto. Ensin käyn läpi arkistolistat: etsin oikean alueen ja genreni eli itkuvirret. Seuraavaksi tilaan nauhat kuunneltavaksi ja aloitan urakan.
Nauhoilla kuulee itkuvirsien lisäksi jutustelua ja kerrontaa: useimmiten kenttähaastattelussa käydään läpi haastateltavan elämän vaiheita ja niiden myötä johdatellaan toivotun aiheen – itkuvirsien – pariin. Samalla ne tuovat nämä informantit lähemmäs minua. Haastattelutilanteen virittäminen ja luottamuksen rakentaminen ovat kenttähaastatteluissa aina tärkeitä ja erityisesti itkuvirsien kohdalla. Itkuvirret ovat erityinen genre siinä mielessä, että niiden esittäminen on ollut varsin raskasta niin henkisesti kuin fyysisesti, kun itkijä apeutuu ja toisinaan uppoaa syvälle suruunsa ja murheisiinsa. Itkuvirret ovat laulettua, muistinvaraista, osin improvisatorista runoutta, jota on esitetty muun muassa häissä ja hautajaisissa – erojaisriiteissä. Itkuvirsiin liittyy myös paljon myyttistä tietoa, ja genre on sekä kulttuurisesti että yksilökohtaisesti arkaluontoinen.
Toisinaan itkuja arkistonauhoiltakin kuunnellessa tulee varsin tungetteleva olo; olen jossakin kovin lähellä toisen ihmisen surullisimpia kokemuksia ja muistoja. Kuitenkin itkujen luoma kuva maailmasta ja sen järjestyksestä – itkujen välittämä myyttinen maailma – on lohdullinen ja lämminhenkinen: itkuvirsistä välittyy yhteisöllisyyden ja läheisten ihmissuhteiden valtava merkitys ja arvostus; päättymätön poeettinen yhteys tuonilmaisiin ja menneisiin sukupolviin.
Karjalaan vanhoja tuttuja tapaamaan
Suunnitellessani reissuani Petroskoin arkistoon mielessäni oli taustalla toive löytää lisää materiaalia itselleni läheisimmäksi käyneeltä itkijältä, Jeudokia Fedorovna Sofronovalta.
Toisena tai kolmantena päivänä arkistolistoja läpi käydessäni kyrillisistä kirjaimista hahmottuu tuttu paikannimi – ja kyllä, itkijä on Jeudokia Fedorovna. Ilahdun ja innostun, en malttaisi odottaa, että pääsen kuuntelemaan materiaalia ”omalta itkijältäni”. Lisäksi saan tietää, että hän on ollut elossa vielä 1983, jolloin tämä haastattelu on tehty.
Niin, hänestä on tullut ”minun itkijäni”. Hän on pro graduni pääinformantti – häneltä oli tuolloin saatavilla laajin aineisto – ja siten minulle tutuin. Mutta miten jostakusta täysin vieraasta, minua lähes 100 vuotta vanhemmasta karjalaisnaisesta on tullut minulle näin läheinen. Tiedän hänestä vain sen, mitä nämä pari tallennettua tuntia sisältävät: elämänhistoriaa, tietoja perheestä ja kuvauksia niistä surullisista tapahtumista ja elämän raskaudesta, joita itkuvirret käsittelevät.
Painan playtä. Kelanauhalta digitoitu tallenne mutruaa ja surisee, mutta onnekseni ääni tasaantuu pian. Haastattelu alkaa samalla kuviolla kuin aiemmin kuuntelemani: haastattelija kangertaa haastateltavan ”vaikean” sukunimen kanssa, johon kuuluu kipakka turhautumisen ja tuohtumuksen sekainen nimen korjaava vastaus. Jo tämä saa aikaan lämpimän tunteen sisälläni: ”Tervehdys vain, vanha tuttu. Ihanaa, ettet ole muuttunut juuri lainkaan!” Tallennustilanteiden välillä on kuitenkin 15 vuotta. Myös itse itkuissa on sama tuttu musiikillinen tyyli ja kiteytyneitä, perinteisiä tekstisäkitä, joista osa toistuu tismalleen samoina. Haastattelun loppupuolella Jeudokia Fedorovnan päättäväisyys ja temperamenttisuus tulevat taas ilmi: haastattelijat koettavat suostutella häntä itkemään vielä pari (tämä on tavallinen tapa), mutta saavat kärkkään, itsepintaisen vastauksen: ”Enembi en rubia.” ”En rubia, en rubia.” ”Äijäl tiiän, äijäl jo sanoin.” (Paljon tiedän, paljon jo sanoin.)
Mielikuvista muodostuva merkityksellisyys
Kaiken tämän myötä rupesin miettimään, miten jostakusta tuiki tuntemattomasta on tullut minulle jotenkin henkilökohtaisesti tuttu ja tärkeä, merkityksellinen. Kenties se on se tunne ja luottamus, se avoin tunteiden näyttäminen, joka välittyy äänitteeltä. Myös ne naurut ja kiivastumiset, joita jutustelun lomassa kuuluu. Mielikuvissani hän on nauravainen, itsevarma ja suhtautuu elämään positiivisesti; jollakin tapaa kuulen (tai haluan kuulla) hänen äänessään pienen pilkkeen silmäkulmassa.
Entä merkitseekö se, että tästä itkijästä on tullut minulle tärkeä ja merkityksellinen, jotakin hänelle? Tähän ei varsinaisesti vastausta voi saada, mutta se varmuus ja jonkinlainen ylpeys, jolla hän – kuten moni muukin – itkunsa tallenteelle esittää, viestii siitä, että hän kokee itkuperinteen, sen tallentamisen ja siten myöhemmille ajoille muistettavaksi jättämisen tärkeäksi (tai niin sen ainakin tulkitsen).
Mitäs muuta, Petroskoi?
(Varoitus: sisältää matkailumainontaa ja kritiikkiä historian kouluopetusta kohtaan)
Vanhan tutun kohtaamisen lisäksi Petroskoi toi monta uutta tuttavuutta: arkistonauhojen itkijöiden lisäksi toki paikallisia kollegoita ja naapureita.
Petroskoi on ollut oikein hyvä kotikaupunki tämän syksyn, ja tuntuu hieman haikealtakin palata Helsinkiin. Erityisesti tulee ikävä tätä vakkarikaffelaa – täytynee ryhtyä etsimään korvaavaa Helsingistä (vinkkejä otetaan vastaan: ei saa olla liian iso ja pitää olla sopivaa musiikkia, plussaa erikoissisustuselementeistä kuten sarvikuonon päästä tai mallinuken raajoista). Ääninen on suuri, keskusta viehättävä ja näppärä, jalkakäytävät kuoppaisia. Puistoalueita on aika paljon. Ja historian suomalaisyhteydet näkyvät.
Vierailu täällä on valaissut Karjalan ja Suomen yhteistä historiaa ja avannut silmäni sille, miten vähän Suomessa siitä puhutaan – ja ylipäätään Karjalasta tiedetään. Ei tätä – kuten ei montaa muutakaan – koulussa opetettu.
Kaikkiaan oivallinen reissu niin tutkimuksen, yleissivistyksen kuin uusien näkökulmienkin kannalta. Ja ihan matkakohteenakin voin suositella. Itseltänikin jäi vielä lähistön upeat patikointimaastot käymättä – täytynee siis palata.
Kirjoittaja
Viliina Silvonen