Nyky-Suomessa itkuvirsien luo löytää yhä useamman tie. Yksi etsii karjalaisia juuriaan, toinen keinoa käsitellä tunteitaan, kolmas on yleisesti kiinnostunut perinteistä, neljäs on innostunut muuten vain ja viides on viehtynyt itkuista taiteellisena ilmaisuna. Karjalaisten ja inkeriläisten itkuvirsien tenho tavoitti minut syksyllä 2007 folkloristiikan opinnoissa.
Itkuvirret piirtävät kuvaa maailmasta, joka oli minulle entuudestaan tuntematon, joka kerrottiin naisten näkökulmasta ja josta ei koulussa ollut hiiskuttukaan. Kai ne omat karjalaiset juuretkin itkuperinteeseen perehtymään innostivat. Suuren vaikutuksen minuun teki myös Ailin Nenolan Inkerin itkuvirret -kokoelman kansikuva.
Keskeistä perinteisissä karjalaisissa, samoin kuin inkeriläisissä, itkuissa on yhteisön ja yksilön välinen suhde, joka ulottuu tuonilmaisiin saakka. Teksti ja musiikki punoutuvat toisiinsa jonkinlaisena loppumattomana nauhana. Poeettisin keinoin rakentuva itkukieli hurmaa. Itkuissa on tilaa rauhalliselle surulle, jossa on myös rakkautta. Lauri Hongon sanoin ”itkuvirret ovat ikuisen eron runoutta”. Samalla ne ovat myös päättymättömän yhteyden perinnettä.
Itkuvirsi on tekstin, sävelmän ja tunteen esitystilanteessa syntyvä, perinteisiä malleja noudattava kokonaisuus. Perinteisesti karjalaiset ja niille läheiset inkerikkojen itkut ovat tunteita, etenkin surua ilmaisevaa, useimmiten rituaaleissa esitettyä suullisesti välittyvää, muistinvaraista perinnettä, jolla rituaalin kohdehenkilö – vainaja, morsian tai sotaan lähtevä nuorukainen – on valmisteltu tulevaa varten. Karjalassa ja Inkerissä tunnetaan myös muita kuin riitti-itkuja. Näillä alueilla itkut ovat säestyksettömiä sooloesityksiä. Vastaavantyyppisiä rituaalisen suremisen perinteitä tunnetaan ympäri maailmaa, mutta ilmaisu- ja esityskäytännöt sekä merkitykset vaihtelevat kulttuureittain.
Tunteet tutkimuksen ytimenä
Väitöstutkimuksessani syvennyin karjalaisten itkuvirsien tunteisiin ja affektiiviseen tehoon. Karjalaisessa kyläyhteisössä hyvänä itkijänä on pidetty sellaista, joka äänellä itkiessään apeutuu niin, että muut läsnäolijatkin liikuttuvat kyyneliin. Itkuvirsien ominainen tunne on apeus (karjalaksi apevus, apie). Apeuteen kietoutuu surua, kärsimystä ja ikävää, mutta samalla siinä on läheisyyden lämpöä ja rakkauden sävyjä. Apeus kumpuaa surusta, jota läheisistä tai tutusta ympäristöstä eroon joutuminen tai erossa oleminen aiheuttaa. Useimmiten itkijän tunnetila yltyy hänen äänellä itkiessään. Itkun alusta saakka äänenväri ja äänenmuodostustapa poikkeavat muusta ilmaisusta ja laulamisesta. Lisäksi tunne ilmenee nyyhkäyksinä, niiskauksina ja muutoksina äänessä. Apeutuminen voi kuulua myös hengityksessä.
Itkuvirsissä tunteet ovat koettuja, esitettyjä, jaettuja ja välittyviä. Ne syntyvät perinteen, tilanteen, itkijän ja läsnäolijoiden kokemusten, syntysten ja itse itkuvirsiesityksen summana. Itkijä ja muut läsnäolijat tuntevat perinteen ja ovat virittyneinä tunteille, ja esimerkiksi hautajaisrituaali itsessään herättää tunteita. Syntyset eli suvun vainajat ja suojelevat esivanhemmat, ovat perinteisesti itkujen yhtenä vastaanottajana. Itkuvirsi, sen tekstin ja kielen elementit, erityinen äänenväri ja ilmaisuun kuuluvat tunteen tunnukset, kumarainen asento ja kasvoja peittävä itkuliina ovat merkkejä, jotka liittyvät apeutumiseen ja voimistavat tunnetta.
Muuttuva, uudelleen määrittyvä perinne
Eri aikoina, eri alueilla ja vaihtelevissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa konteksteissa itkuperinne ilmenee eri tavoin, erilaisin ilmaisuin ja eri merkityksin – myös samassa ajassa ja paikassa tulkinnat ja käsitykset vaihtelevat. Alkujaan luonteeltaan rituaalinen, erityisiä myyttisiä käsityksiä kantava karjalainen itkuperinne on muovautunut nyky-Suomessa uudenlaisiin suuntiin muun muassa esittäväksi taiteeksi ja terapeuttiseksi itseilmaisuksi. Yhden kaikenkattavan määritelmän muodostaminen tuntuu mahdottomalta, eikä se olisi mielekästäkään.
Kaikkiaan perinteelle ominaista on varioivuus ja muutos niin yksilötasolla kuin yhteisöjen välillä, tilanteittain ja ajoittain. Perinne hahmottuu tulkintojen ja rekonstruktioiden prosesseina, joissa perinne merkityksellistyy ja siirtyy ihmiseltä toiselle. Tätä kokonaisuutta on kuvattu muun muassa interdiskurssiivisen ketjun ja kaksiaikaisuuden käsittein. Interdiskursiivinen ketju viittaa toisiinsa kytkeytyviin performanessiehin, eli esityksiin ja esitystilanteisiin, ja metadiskursseihin, eli perinnettä ympäröiviin keskusteluihin. Kaksiaikaisuus taas viittaa siihen, miten nykyhetken performansseissa on läsnä myös menneisyys, ajatus perinteisyydestä. Näin tarkasteltuna itkuvirsiperinne on siis kaikki ne erilaiset representaatiot, käytännöt, muodot ja merkitykset, joita itkuvirret ja itkuvirsiperinne eri konteksteissa saavat.
Nykyajan moni-ilmeisen ja hyvin varioivan itkuvirsikentän kanssa työskennellessäni, mutta yhtä lailla arkistoaineistossa kuuluvan kerroksellisuuden myötä, olen tullut siihen tulokseen, että tarvitsen eri termit kuvaamaan itkuperinteen eri vaiheita tai käytäntöjä. Tutkimuksessa viittaan luonteeltaan rituaalisia, perinteisiä myyttisiä käsityksiä kantaviin ja välittäviin itkuihin perinteisinä itkuvirsinä. Nykyitkuvirsi taas viittaa monenlaisiin uusiin tulkintoihin ja muotoihin, joita nyky-Suomessa tunnetaan. Tällainen jako on varsin karkea, eikä se tuo esiin itkuvirsiperinteen moninaisuutta, ja esimerkiksi nyky-Suomessa itkukentällä on myös perinteisiä itkuvirsiä. Minulle tämä käsitteellinen jaottelu on kuitenkin käypä työkalu ja tapa keskustella aiheesta eettisesti kestävästi ja välttää anakronistisia tulkintoja. Pohdin laajemmin erilaisia nimityksiä, joita itkuvirsistä nyky-Suomessa käytetään noin vuosi sitten tässä blogissa julkaistussa tekstissä.
Siitä, minkälaisia merkityksiä itkuvirsille nykyään annetaan tai mikä itkuissa houkuttelee, on varsin vähän tutkimusta, samoin siitä, miten moninaiset itkuperinteen nykyajassa ilmenevät muodot ja käytännöt suhteutuvat toisiinsa tai aiempaan itkuperinteeseen. Muun muassa näitä kysymyksiä pohdin paraikaa käynnissä olevassa Kyynelkanavat-hankkeessa yhdessä kolmen taiteilijan ja kahden muun tutkijan kanssa.
Kenen ääni kuuluu
Viime vuosina itkuperinteen kentälle on noussut kysymykset kulttuurisesta omimisesta. Kulttuurinen omiminen viittaa etenkin vähemmistökulttuurin symboleiden ja elementtien käyttämiseen ja esittämiseen toisen kulttuurin piirissä. Niin Kyynelkanavat-hanke kuin muut nykyitkukentän toimijat ovat saaneet osakseen kritiikkiä kulttuurin omimisesta, karjalaisen kulttuurin loukkaamisesta ja (tutkimus)historian kolonialististen käytäntöjen jatkamisesta etenkin karjalaisten nuorten aktivistien suunnalta.
Kritiikin taustalla on karjalankielisten kipeät kokemukset suomalaistamisesta, sorrosta ja syrjinnästä, joista Suomessa ei ole totuttu kuulemaan eikä puhumaan. Aihetta on tutkimuksessakin ryhdytty käsittelemään vasta hiljan. Suomalaista kansallisidentiteettiä rakennettaessa ja myöhemminkin suomalaisessa tutkimuksessa ja taiteessa karjalaista kulttuuria on omittu, romantisoitu, mystifioitu ja ihannoitu. Sama toiseuttava ote on tuttu myös nykyajassa, mikä voi olla karjalaisia loukkaavaa, vaikka tavoite ja tarkoitus olisi kunnioittaa ja ylistää. Kritiikistä nousee esiin muun muassa kysymykset: ”Kenen ehdoilla ja mitä tarkoitusta varten itkuperinnettä uudistetaan ja muokataan?”
Tutkimusta tehdessäni ja seuratessani kulttuurisen omimisen keskusteluita ymmärrän aina vain selvemmin sen, miten tärkeää on kuulla ja kuunnella niitä monia eri ääniä, joita itkuvirsiin liittyy, sekä tarkastella, mitkä äänistä kuuluvat ja kenen näkökulmasta kuuluvat äänet puhuvat. Vaikka kulttuurisen omimisen käsitteessä on ongelmansa, on nyt meneillään oleva keskustelu välttämätön askel matkalla kohti tasavertaisempaa, vähemmistöjä kunnioittavaa maailmaa. Oli kyseessä sitten tiede, taide tai jokin muu toiminta, jossa ollaan jollakin tavalla vieraana toisessa kulttuurissa – olipa se lähialueen perinne, kaukainen kulttuuri tai oman kulttuurin menneisyys – on hyvä pohtia omaa toimintaa ja sen vaikutuksia tähän toiseen kulttuuriin ja käsityksiin tästä toisesta kulttuurista.
Karjalaiset itkuvirret
Kokosin tätä tekstiä laatiessani erillisen tiiviihkön tietopaketin karjalaisista itkuvirsistä.
Kirjallisuutta
Haapoja, Heidi. 2017a. Ennen saatuja sanoja. Menneisyys, nykyisyys ja kalevalamittainen runolaulu nykykansanmusiikin kentällä. Helsinki, Helsingin yliopisto ja Suomen Etnomusikologinen Seura.
Haapoja, Heidi. 2017b. Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa? Kulttuurisen appropriaation käsite, suomalainen kansanmusiikki ja kalevalamittainen runolaulu. Musiikin suunta 1/2017.
Kallio, Kati. 2022. Itkuvirret, nykyitkijät ja karjalaisuus -blogiteksti.
Sarhimaa, Anneli. 2017. Vaietut ja vaiennetut. Karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Silvonen, Viliina. 2022. Apeus arkistoäänitteellä. Äänellä itkeminen performanssina ja affektiivisena käytäntönä Aunuksen Karjalassa. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Silvonen, Viliina & Emmi Kuittinen. 2022. Mielikuvien, ruumiillisuuden ja perinteen kohtaamispisteessä: Tapaustutkimus tunteista nykyajan muusikko-itkijän itkuvirsiperformansseissa. Elore 29(2), 81–102.
Stepanova, Eila. 2014. Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit: Tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä. Helsinki: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.
Stepanova, Eila. 2020. Karelian Cultural Heritage in Finland’s Folklife Sphere. Western Folklore 79(4), 377–400.
Tenhunen, Anna-Liisa. 2006. Itkuvirren kolme elämää. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kirjoittaja
Viliina Silvonen
Teksti on laajennettu versio Pirta-lehden numerossa 3/2022 julkaistusta artikkelista.