Erilaiset avioliittokäsitykset yhdistyvät nykyhäissä

Kesähäät Joutsenon emäntäkoululla. Kuva: Aarne A. Mikonsaari 1976 / Lappeenrannan museot (CC BY-NC-ND 4.0).

Keskikesällä moni pari toivoo viettävänsämeidän näköisiä häitä”. Perinteentutkijan silmin nykyiset hääjuhlat ovat kiinnostava sekoitus yksilökeskeistä romantiikkaa ja toisenlaisten avioliitto- ja sukupuolikäsitysten kaikuja.

Juhannushäät tuntuvat olevan nykyaikana melko harvinainen tapaus, suorastaan sitä kuuluisaa katoavaa kansanperinnettä. Koska iso osa pareista järjestää kuitenkin suuren päivänsä kesäkuukausina, on nyt erinomainen aika tarkastella suomalaisia häitä.

Kuten niin usein perinteiden kohdalla, joudumme toteamaan nykyään itsestäänselvältä tuntuvan käytännön iältään suhteellisen nuoreksi. Kansatieteilijä Ilmar Talven mukaan kesähäiden suosio alkoi kasvaa vasta 1800-luvulla ja esimerkiksi vuosina 1866–1910 suosituin hääkuukausi oli edelleen joulukuu. Häiden vieton ajankohdan valitsemiseen vaikuttaa muun muassa konkreettiset työn järjestämiseen liittyvät seikat: juhliminen lienee ennen ollut helpompi järjestää satokauden ulkopuolella, nykyään menojamme määrittää työpaikan lomakalenteri.

Folkloristin silmin häihin liittyviä valintoja ohjaa itse asiassa liuta tekijöitä. Jokaisella on mielikuvia siitä, millaisia elementtejä sisältyy hääriittiin. Nämä mielikuvat voivat pohjautua esimerkiksi edellisiltä sukupolvilta saatuun tietoon, omakohtaisiin kokemuksiin, viralliseen opetukseen sekä viihteen ja median kuvastoon. Häihin yhdistetyt elementit ovat myös eri-ikäisiä ja liittyvät itse asiassa hyvin erilaisiin aviokäsityksiin.

 

Sinua vain: romantiikka dominoi nykyhäitä

Nykyiset perhehäät ovat spektaakkeli, jonka suunnittelu voi olla usean vuoden harrastus. Juhlan halutaan ilmentävän hääparin mieltymyksiä ja yhteistä historiaa. Aino Maria Luotonen kuvailee sosiologian alan gradussaan, miten häiden suunnittelusta on tullut hääparin ohjaama prosessi, jossa konsultoidaan suvun lisäksi tai sijaan yhä laajemmin ystäviä ja kollegoita sekä turvaudutaan mediaan ja internetiin. Folkloristi voisi kutsua tätä vertikaalisten vertaisryhmien roolin kasvamiseksi.

Aikamme häissä on läsnä ajatus romantiikasta ja parin yhteen liimaavasta rakkaudesta. Folkloristi Mari Hatakka erittelee väitöskirjassaan elämäkerta-aineiston pohjalta heterosuhteisiin kuuluvaa romanttista diskurssia eli puhetapaa. Tällöin rakkaus nähdään elämää suurempana ja yksilön olemassaolon merkityksellistävänä kokemuksena.

Romanttiseen puhetapaan kuuluu myös ainutlaatuisuuden idea, joka erottaa juuri tämän ihmissuhteen muista ja toisaalta tukee kristillistä ajatusta avioliitosta kuolemaan asti kestävänä virallistettuna suhteena. Häissä ainutlaatuisuutta rakennetaan esimerkiksi puheissa: bestman ja kaaso saattavat kertoa, miten erityinen suhde hääparilla on. Sydänkoristeissa lukee forever. Avioliiton tunteellisten puolien korostuminen lienee seurausta siitä, että instituutio ei määritä enää yksilöä suhteessa yhteiskuntaan ja yhteisöön samalla tavalla kuin esiteollisessa Suomessa, jossa parinvalintaa ohjasivat romantiikan lisäksi käytännölliset seikat.

 

“Vaimoa ei pidä valita silmillä vaan korvilla“ – hivenen verran pragmatiikkaa

Romanttiseen diskurssiin kuuluu ajatus oikean ihmisen löytämisestä ja kahden aikuisen ihmisen vapaaehtoisesta sitoutumisesta. Toisaalta samaan aikaan nykyhäissä elää kerroksia, jotka heijastelevat toisenlaisia käsityksiä avioliitosta ja parisuhteesta.

Hatakka havaitsi väitöskirja-aineistossaan kansanperinteen diskurssin, jossa mies ja nainen muodostavat ensisijaisesti toimivan yksikön. Sen tehtävä on perustaa yhteinen toimiva koti tulevien sukupolvien kasvattamista varten. Hatakan mukaan tähän puhetapaan liittyvät oleellisesti ajatukset siitä, mitä ominaisuuksia on hyvällä aviomiehellä tai -vaimolla. Jos romanttisessa diskurssissa parinvalinnan perusta on henkinen yhteys, on kansanperinteen lähestymistapa pragmaattinen. Jotta kunnollinen perhe-elämä on mahdollista, on puolison tullut olla esimerkiksi raitis, työteliäs, rikas tai riuska. Standardeja on voitu asettaa perinteen kuten sananlaskujen sekä sukulaisten ja ystävien neuvojen kautta. Sielujen sympatiasta viis kun sopiva kandidaatti kerran löytyy, ei yrittämisestä pidä hevin luopua.

Myös Satu Apo kuvailee suomalaisten talonpoikien avioliiton solmintaa ekonomisena järkivalintana. Esimerkiksi 1700-luvulla papiston edustaja on todennut talonpojille olevan “kyllin että he saavat jongun ihmisen muotoisen luondokappalen, kellä olis lehmä ja lammas, leviä selkä, tukevat hartiat ja vahvat käsivarret” (Heikinmäki 1981). Samalla on toki muistettava, että romanttisilla tunteilla on ollut paikkansa parinvalinnassa aina, mutta niiden merkitystä ei ole pidetty samalla tavalla avioliiton perustana kuin tänä päivänä.

Edellä kuvattu pragmaattinen avioliittokäsitys heijastuu nähdäkseni esimerkiksi näihin kakunkoristeisiin, joissa sulhot ja morsiamet estävät toisiaan lähtemästä pitämällä kiinni nilkoista ja paidankauluksista käsin ja ongenkoukuin.

Jotkut häiden perinteiseksi mielletyt elementit kantavat mukanaan historiallisia kaikuja, jotka eivät istu kovinkaan hyvin nykyiseen maailmanmenoon. Otetaan esimerkiksi vaikka morsiamenryöstö, joka imitoi tosimaailman käytäntöä kaapata nainen morsiameksi vastoin tahtoaan. Vastaavia esimerkkejä ovat morsiamen luovuttaminen isältä sulhaselle, joka on merkinnyt naisen siirtymistä isältä sulhasen sukuun, tai kimpun heitto, joka tekee selväksi avioliiton haluttavuuden aviottomuuteen nähden.

Kun näitä käytäntöjä toistetaan, ne voidaan perustella perinteiksi, joita toistetaan vain jatkuvuutta tuovina elementteinä. Kun perinnettä jatketaan ihan sen itsensä vuoksi ja sivuutetaan siihen liittyvät arvot tietoisesti tai tiedostamatta, puhutaan arkikielessä usein symboliarvosta. Näin romanttinen narratiivi ei rikkoudu, mutta häiden tunnusomaisia piirteitä voidaan kuitenkin toistaa.

 

Persoonallinen ja perinteinen limittyvät

Naimisiinmeno on ollut aiemmin ennen kaikkea siirtymäriitti. Matti Sarmelan mukaan tämän tehtävä oli siirtää nuori aikuinen avioituneiden ja siis sosiaalisesti täysivaltaisten aikuisten ryhmään. Lisäksi hääjuhlat toimivat kahden suvun ja myös muun yhteisön lujittajina.

Nykyään avioliitto ei ole yhteiskunnallisesti ja yhteisön jäsenyyden kannalta yhtä tärkeää kuin ennen. Perusturvastakin huolehtivat paikallisyhteisön sijaan viralliset organisaatiot. Hääjuhlasta on tullut siis yhä enemmän paikka toteuttaa itseään ja ehkä myös rakentaa parisuhdetta “meidän jutun” luomisen kautta. Samaan aikaan häissä elää vahvasti perinnetietoinen taso, joka ammentaa romanttisen diskurssin ulkopuolelta ja menneistä pragmaattisemmista ajoista. Se on ehdottoman hyväksyttävää, siirtymäriittien kohdalla myös väistämätöntä. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan: jos kutsut häihisi vieraaksesi folkloristin, hän saattaa teidän näköisenne juhlan lisäksi nähdä myös jatkuvuuksia ja läikähdyksiä vähemmän romanttisista aviokäsityksistä.

Menneiden sukupolvien avioliitto-ohjeisiin voi tutustua myös kansainvälisessä Matti Kuusi (M6) -sananlaskutietokannassa, josta löytyy oma osionsa avioliittoa käsitteleville sananlaskuille (mm.:  “Avaa molemmat silmät ennen kuin menet naimisiin, sen jälkeen ummista toinen”) kohdasta G Yhteisöelämä – G5 Avioelämä.

 

Lähteet

Apo, Satu 1995: Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hatakka, Mari 2011: Nainen, mies, rakkaus, seksi: Heterosuhteen kulku, kulttuurinen malli ja sitä selittävät diskurssit kahden omaelämäkerta-aineiston valossa. Väitöskirja, folkloristiikka, Helsingin yliopisto. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/24373

Heikinmäki, Maija-Liisa 1981: Suomalaiset häätavat. Talonpoikaiset avioliiton solmintaperiaatteeet. Helsinki: Otava.

Luotonen, Aino Maria 2008: “Oikeat häät”. Yksilöllisten elämysten etsintä kollektiivisissa häärituaaleissa. Pro gradu -tutkielma, sosiologia, Helsingin yliopisto. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/18186/oikeatha.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Sarmela, Matti 2007: Suomen perinneatlas. Luettavissa: https://sarmela.net/_files/200000119-45fe446f8c/Suomen%20perinneatlas-2.pdf

Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Vihaan Kalevalaa – eli mitä?

”Mistä hitosta siinä Kalevalassa oikein on kyse?” Tämä kysymys heitettiin Päivystävälle folkloristille twitterissä viime syksynä. Tällä kertaa aihetta tarkastellaan nykylukijan näkökulmasta. Kalevala kalskahtaa kaukaiselta; se kaipaa tulkintoja, jotka resonoivat nykyajan kanssa.  

Viime viikolla päätin antaa vanhalle, vuosiksi unohdetulle, tutulle mahdollisuuden innostaa jälleen (lähestyvät festarikeikatkin mielessä) ja laitoin Ismo Alangon uutukaisen soimaan.

Ja sieltähän pärähti: Vihaan Kalevalaa.

Riemu tulvahti mieleeni ja hymy levahti kasvoilleni oitis; kunnollista punkasennetta Siekkareiden tapaan! Ja aihekin sopivasti provosoiva ja kansanrunoustieteilijän – joiksi meitä folkloristeja vielä muutama vuosikymmen sitten kutsuttiin – mieltä kiihdyttävä.

Kalevalasta ja sen merkityksestä, siihen suhtautumisesta ja sen tulkinnoista, jalustalle nostamisesta ja sieltä pudottamisesta on saatu viime aikoina lukea mediassa muun muassa Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion Kalevala-prokkiksen puitteissa. Otaksun, että päivystäjäkollegoideni kanssa olemme yhtä mieltä, että Kalevalasta pitää puhua monipuolisemmin: käsityksiä kansalliseepoksestamme on uudistettava ja laajennettava.

Tässä tekstissä en kuitenkaan kommentoimaan tätä keskustelua syvemmin, sen aika on toiste. Tämä teksti on punkrockille ja viha-rakkaussuhteelle Kalevalaan.

Ääneen lausuttuja vaiettuja totuuksia

Vihaan Kalevalaa -biisin nimeen samaistuu uskoakseni monet suomalaiset ainakin jossain määrin. Pakkolukemista koulussa. Tunkkasia pölyttyneitä sivuja kirjaston kirjassa. Viisisävelinen tylsä melodianpätkä musiikintunnilta. Käsittämätöntä kieltä. Massiivisia kultakauden mestareiden maalauksia. Sinfonista kansallisromantiikkaa. Kuviteltua menneisyyttä. Kuivakka, epämääräinen juhlapäivä helmikuussa. Jokakodin kirjahyllyntäyte siinä Raamatun vieressä.

Kaikki muistavat Väinämöisen olevan vanha ja viisas. Joku seppä takoi Sammon, joka oli jokin ihmekone, josta tapeltiin. Aino pakenee vanhaa miestä. Paidaton nuorukainen kiroaa metsässä. Joku noukittiin Tuonelan virrasta. Pohjolassa on julma vanha akka.

Sitä, mitä Kalevalan tarinoiden ytimissä on, mistä ne todella kertovat, ei välttämättä kovin moni koulukalevalanlukija ole tarkemmin tuumaillut. Eikä se haittaa; miksi olisi? Nykyaikana Kalevala ei houkuttele. Se tuntuu kaukaiselta.

Silti jonkinlainen mielipide aiheesta useimmilla varmaankin on, ja vihdoin myös vihaajat saavat sanoa omansa reilusti ääneen. Mielipiteet perustunevat juuri näihin koulun ja kulttuurimme luomiin mielikuviin, joita yllä hahmottelin ja joihin Alangonkin biisin viha tuntuisi liittyvän.

”Kalevala vituttaa”
”se on äidinmaidossa juotettu, koulussa päähän pakotettu”
”tuotettu sisään taiteena”
”Väinämöinen on perseestä”
”Sampo sekä Ilmarinen kusettavat kansaa”
”koko vitun Pohjolan väki on kaikki täysiä kusipäitä”

Mikä Kalevalassa vituttaa?
Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous tussipiirroksena
Akseli Gallen-Kallela – Kullervon kirous (Museovirasto)

”Raamatun ja Kalevalan sadut samaa sarjaa” – niinpä! Kertomuksia, jotka on kursittu kasaan monista lähteistä. Kertomuksia, jotka ovat aikojen saatossa kulloisessakin kerrontatilanteessa saaneet uusia tulkintoja ja joihin ihmiset ovat eri aikoina liittäneet erilaisia merkityksiä. Samalla tavalla nykyaika vaatii uusia tulkintoja ja merkityksiä, uusia tapoja käsitellä näitä kertomuksia.

Tulkitsen, että viha juontaa juurensa erityisesti tunteeseen tai ajatukseen, että Kalevala käsittelee vain menneisyyttä. Näin koko teos tuntuu vieraalta. Kalevala ja kalevalaisuus liitetään vanhaan, perinteiseen suomalaisuuteen yhä, vaikka varsinaisesti fennomaanien jalanjäljissä ei enää astellakaan. (Tähän väliin muistutuksena, että valtaosa Kalevalan taustalla olevasta runostosta on karjalaista perua, joten niiden suomalaisuudesta voi olla montaa mieltä – keskustelua kulttuurisesta omimisestakin on käyty). Kalevalaisuudessa nähdään jotakin ylevää menneisyyttämme. Sitä ei varsinaisesti koeta tärkeäksi nykyhetkelle. Osasyynä lie sekin, ettei tämä kalevalaisuus oikein avaudu kenellekään, mistään ei selviä, mitä se oikeastaan on.

Resonanssia nykyaikaan

Kansanrunous (jonka eräänlaiseksi osaksi Kalevalan tässä lasken, vaikka varsinaiset kansalta tallennetut runot ovatkin Suomen Kansan Vanhat Runot -julkaisussa) ja kansanperinne yleisemminkin elää liikkeestä – sisällön, muodon ja merkitysten muovautumisesta uudelleen ja uudelleen. Siksi on jo korkea aika tarttua etsimään nykymaailman kanssa resonoivaa Kalevalaa ja kalevalaisuutta. Tätä kohtauspintaa ja uusia tapoja käsittää ja nähdä Kalevala ovat etsimässä niin tutkijat kuin taiteilijat. Tavoitteena kaikilla tuntuu olevan lisätä ymmärrystä ja tietoa ”kalevalaisesta” kansanperinteestä, sen merkityksistä ja mahdollisuuksista.

Uudistaminen on hyvä aloittaa vihaamalla. Sen kautta puretaan ylevää menneisyyttä(mme), ja siten päästään itse asiaan. Mitä muuta kuin mänspleinaavia partasuita, machoilevia antisankareita, traagisia kohtaloita tai julmia vanhoja akkoja Kalevala voisi antaa?

Erikoisen kieliasun ja vertauskuvallisten ilmausten lomaan kätkeytyy paljon tietoa ja taitoa elämästä ja maailmanmenosta. Mitä kaikkea rikas ja monipuolinen kansanrunous voikaan antaa nykyajalle, nykykulttuurille ja ennen kaikkea tulevaisuudelle? Luulenpa, että vain taivas on rajana, kun tätä ruvetaan penkomaan!

 

Tutkimustuloksia ja syksyn KalevalaFestiä mediahuomioineen odotellessa suosittelen kuuntelemaan Ismo Alangon Vihaan Kalevalaa – mukana on sopivasti häivähdys sankariheviä ja reipasta polkkaa.

 

**
Tätä tekstiä luonnostelin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, Kalevalaa, poetiikkaa ja riimejä käsittelevien esitelmien lomassa, Lönnrotin ynnä muiden Seuran entisten esimiesten ja merkkihenkilöiden silmäin alla. Tuntuu oikein sopivalta paikalta.

(Ei markkinointiyhteistyötä kenenkään kanssa.)

Lisää aiheesta:

Kriittisesti Kalevalaa ja kalevalaisuutta tarkasteleva Omistajuus,  kieli ja kulttuuriperintö – Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla -hanke

Ka­le­va­la ja ka­le­va­lai­suus ovat yhä po­liit­ti­sia työ­ka­lu­ja

Kriittinen editio, kommentaarein ja sanaselityksin Kalevalan joistakin runoista: Avoin Kalevala

Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion KalevalaFest-hanke.