Vihaan Kalevalaa – eli mitä?

”Mistä hitosta siinä Kalevalassa oikein on kyse?” Tämä kysymys heitettiin Päivystävälle folkloristille twitterissä viime syksynä. Tällä kertaa aihetta tarkastellaan nykylukijan näkökulmasta. Kalevala kalskahtaa kaukaiselta; se kaipaa tulkintoja, jotka resonoivat nykyajan kanssa.  

Viime viikolla päätin antaa vanhalle, vuosiksi unohdetulle, tutulle mahdollisuuden innostaa jälleen (lähestyvät festarikeikatkin mielessä) ja laitoin Ismo Alangon uutukaisen soimaan.

Ja sieltähän pärähti: Vihaan Kalevalaa.

Riemu tulvahti mieleeni ja hymy levahti kasvoilleni oitis; kunnollista punkasennetta Siekkareiden tapaan! Ja aihekin sopivasti provosoiva ja kansanrunoustieteilijän – joiksi meitä folkloristeja vielä muutama vuosikymmen sitten kutsuttiin – mieltä kiihdyttävä.

Kalevalasta ja sen merkityksestä, siihen suhtautumisesta ja sen tulkinnoista, jalustalle nostamisesta ja sieltä pudottamisesta on saatu viime aikoina lukea mediassa muun muassa Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion Kalevala-prokkiksen puitteissa. Otaksun, että päivystäjäkollegoideni kanssa olemme yhtä mieltä, että Kalevalasta pitää puhua monipuolisemmin: käsityksiä kansalliseepoksestamme on uudistettava ja laajennettava.

Tässä tekstissä en kuitenkaan kommentoimaan tätä keskustelua syvemmin, sen aika on toiste. Tämä teksti on punkrockille ja viha-rakkaussuhteelle Kalevalaan.

Ääneen lausuttuja vaiettuja totuuksia

Vihaan Kalevalaa -biisin nimeen samaistuu uskoakseni monet suomalaiset ainakin jossain määrin. Pakkolukemista koulussa. Tunkkasia pölyttyneitä sivuja kirjaston kirjassa. Viisisävelinen tylsä melodianpätkä musiikintunnilta. Käsittämätöntä kieltä. Massiivisia kultakauden mestareiden maalauksia. Sinfonista kansallisromantiikkaa. Kuviteltua menneisyyttä. Kuivakka, epämääräinen juhlapäivä helmikuussa. Jokakodin kirjahyllyntäyte siinä Raamatun vieressä.

Kaikki muistavat Väinämöisen olevan vanha ja viisas. Joku seppä takoi Sammon, joka oli jokin ihmekone, josta tapeltiin. Aino pakenee vanhaa miestä. Paidaton nuorukainen kiroaa metsässä. Joku noukittiin Tuonelan virrasta. Pohjolassa on julma vanha akka.

Sitä, mitä Kalevalan tarinoiden ytimissä on, mistä ne todella kertovat, ei välttämättä kovin moni koulukalevalanlukija ole tarkemmin tuumaillut. Eikä se haittaa; miksi olisi? Nykyaikana Kalevala ei houkuttele. Se tuntuu kaukaiselta.

Silti jonkinlainen mielipide aiheesta useimmilla varmaankin on, ja vihdoin myös vihaajat saavat sanoa omansa reilusti ääneen. Mielipiteet perustunevat juuri näihin koulun ja kulttuurimme luomiin mielikuviin, joita yllä hahmottelin ja joihin Alangonkin biisin viha tuntuisi liittyvän.

”Kalevala vituttaa”
”se on äidinmaidossa juotettu, koulussa päähän pakotettu”
”tuotettu sisään taiteena”
”Väinämöinen on perseestä”
”Sampo sekä Ilmarinen kusettavat kansaa”
”koko vitun Pohjolan väki on kaikki täysiä kusipäitä”

Mikä Kalevalassa vituttaa?
Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous tussipiirroksena
Akseli Gallen-Kallela – Kullervon kirous (Museovirasto)

”Raamatun ja Kalevalan sadut samaa sarjaa” – niinpä! Kertomuksia, jotka on kursittu kasaan monista lähteistä. Kertomuksia, jotka ovat aikojen saatossa kulloisessakin kerrontatilanteessa saaneet uusia tulkintoja ja joihin ihmiset ovat eri aikoina liittäneet erilaisia merkityksiä. Samalla tavalla nykyaika vaatii uusia tulkintoja ja merkityksiä, uusia tapoja käsitellä näitä kertomuksia.

Tulkitsen, että viha juontaa juurensa erityisesti tunteeseen tai ajatukseen, että Kalevala käsittelee vain menneisyyttä. Näin koko teos tuntuu vieraalta. Kalevala ja kalevalaisuus liitetään vanhaan, perinteiseen suomalaisuuteen yhä, vaikka varsinaisesti fennomaanien jalanjäljissä ei enää astellakaan. (Tähän väliin muistutuksena, että valtaosa Kalevalan taustalla olevasta runostosta on karjalaista perua, joten niiden suomalaisuudesta voi olla montaa mieltä – keskustelua kulttuurisesta omimisestakin on käyty). Kalevalaisuudessa nähdään jotakin ylevää menneisyyttämme. Sitä ei varsinaisesti koeta tärkeäksi nykyhetkelle. Osasyynä lie sekin, ettei tämä kalevalaisuus oikein avaudu kenellekään, mistään ei selviä, mitä se oikeastaan on.

Resonanssia nykyaikaan

Kansanrunous (jonka eräänlaiseksi osaksi Kalevalan tässä lasken, vaikka varsinaiset kansalta tallennetut runot ovatkin Suomen Kansan Vanhat Runot -julkaisussa) ja kansanperinne yleisemminkin elää liikkeestä – sisällön, muodon ja merkitysten muovautumisesta uudelleen ja uudelleen. Siksi on jo korkea aika tarttua etsimään nykymaailman kanssa resonoivaa Kalevalaa ja kalevalaisuutta. Tätä kohtauspintaa ja uusia tapoja käsittää ja nähdä Kalevala ovat etsimässä niin tutkijat kuin taiteilijat. Tavoitteena kaikilla tuntuu olevan lisätä ymmärrystä ja tietoa ”kalevalaisesta” kansanperinteestä, sen merkityksistä ja mahdollisuuksista.

Uudistaminen on hyvä aloittaa vihaamalla. Sen kautta puretaan ylevää menneisyyttä(mme), ja siten päästään itse asiaan. Mitä muuta kuin mänspleinaavia partasuita, machoilevia antisankareita, traagisia kohtaloita tai julmia vanhoja akkoja Kalevala voisi antaa?

Erikoisen kieliasun ja vertauskuvallisten ilmausten lomaan kätkeytyy paljon tietoa ja taitoa elämästä ja maailmanmenosta. Mitä kaikkea rikas ja monipuolinen kansanrunous voikaan antaa nykyajalle, nykykulttuurille ja ennen kaikkea tulevaisuudelle? Luulenpa, että vain taivas on rajana, kun tätä ruvetaan penkomaan!

 

Tutkimustuloksia ja syksyn KalevalaFestiä mediahuomioineen odotellessa suosittelen kuuntelemaan Ismo Alangon Vihaan Kalevalaa – mukana on sopivasti häivähdys sankariheviä ja reipasta polkkaa.

 

**
Tätä tekstiä luonnostelin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, Kalevalaa, poetiikkaa ja riimejä käsittelevien esitelmien lomassa, Lönnrotin ynnä muiden Seuran entisten esimiesten ja merkkihenkilöiden silmäin alla. Tuntuu oikein sopivalta paikalta.

(Ei markkinointiyhteistyötä kenenkään kanssa.)

Lisää aiheesta:

Kriittisesti Kalevalaa ja kalevalaisuutta tarkasteleva Omistajuus,  kieli ja kulttuuriperintö – Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla -hanke

Ka­le­va­la ja ka­le­va­lai­suus ovat yhä po­liit­ti­sia työ­ka­lu­ja

Kriittinen editio, kommentaarein ja sanaselityksin Kalevalan joistakin runoista: Avoin Kalevala

Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion KalevalaFest-hanke.

 

 

3 vastausta artikkeliin “Vihaan Kalevalaa – eli mitä?”

  1. Ei muuta lisättävää, kuin tämä: ”Jos joku suomalainen ei viitsi lukea Kalevalaa, niin se todistaa, että hän ei viitsi vilkaista oman kohtalonsa kirjan sivuillekaan, jos joku suomalainen ei pidä Kalevalasta, niin se todistaa, että hän ei pidä mistään, eikä kenestään, sillä ainoastaan se, joka rakastaa omaa ijäisintä itseään, voi säteillä rakkautta ympärilleen. Mutta jos joku suomalainen pilkkaa Kalevalaa, niin se on synti Pyhää Henkeä vastaan.” Eino Leino 1917.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *