Laastaria myyteille

Havaintoni mukaan sanat ”myytti” ja ”murtua” kuuluvat yleisessä keskustelussa kiinteästi yhteen. Niin myös tässä kirjoituksessa, mutta nyt onkin aika murtaa myyttien murtamisen käytäntö!

Aina välillä lehteä lukiessa huomio kiinnittyy hyvässä tai pahassa johonkin toistuvaan ilmaisuun tai aiheeseen. Useimmiten verenpainetta (huonossa mielessä) nostavat asiatkin kuittaantuvat itsekseen suoritetulla mutinalla ja silmien pyörittelyllä – jäämättä kummittelemaan pidemmäksi aikaa mieleen. Mutta kun tietyn teeman tiheä toistuminen saa kuitenkin silmät verestämään liiallisen treenin takia ja kurkun käheäksi toistuvan ärähtelyn vuoksi, on aika tarttua näppäimistöön.

Myyttejä runnomassa…

Kuten ingressi paljasti, kyse on myyteistä. Tai ei itse asiassa niinkään myyteistä, vaan niiden kohtelusta. Ilman tilastollista analyysiakin voi huomata myyttien esiintyvän lehtikirjoituksissa lähes yksinomaan negatiivisessa valossa: myyttejä ”murretaan” kuin eräässä nimeltä mainitsemattomassa televisio-ohjelmassa konsanaan (ks. esim. Helsingin sanomat 22.12.2018, 21.3.2019 ja 21.4.2019).

Myyttien moniulotteisuudesta ja käsitteen määrittelyitä pakenevasta luonteesta kertoo se, kuinka monella eri tavalla myytit voidaan nähdä – myyttitutkija William G. Doty (2000) listaa yhdeksän yleisesti käytettyä määritelmää. Dotyn mukaan myytit voidaan nähdä ainakin

    • kirjallisina ja kerronnallisina välineinä
    • jumalista ja tuonpuoleisesta kertovina
    • ilmiöiden alkuperän selittäjinä
    • virheellisenä tai esitieteellisenä tietona
    • rituaalien sanallistettuina selityksinä
    • abstraktien ja yleisten asioiden konkretisoijana
    • yhteisöllisten kokemusten, uskomusten ja arvojen välittäjinä
    • henkisenä ilmaisuna
    • kulttuurin ideologisena viitekehyksenä

Kuten lista kertoo, näkemys myyteistä virheellisinä uskomuksina, jotka tulee murtaa ja korjata, on siis sinällään legitiimi. Protestini kohdistuukin kyseisen määritelmän ylivaltaan.

…ja niitä puolustamassa

Sen sijaan että myytit nähdään mediassa ja arkiajattelussa ainaisen nuijimisen kohteena, voisi olla hedelmällistä laajentaa näkökulmaa. Tähän avaimen tarjoaa muun muassa folkloristien Anna-Leena Siikalan ja Frogin omaksuma näkemys myyteistä symboleina. Teoriaa seuraten myytit ovat symboleita, jotka muodostavat, Siikalaa lainaten, kaleidoskooppisen verkoston. Frogin mukaan kyseiset symbolit ovat myös emotionaalisesti vaikuttavia – ne eivät ole ihmisille samantekeviä, vaan herättävät tunteita puoleen tai toiseen.

Wikimedia Commons, CC-BY-SA-3.0

Vertauskuva kaleidoskoopista johtuu myyttien luonteesta: verkoston muodostavat symbolit ovat samaan aikaan pohjimmiltaan sekä ikiaikaisen pysyviä että jatkuvassa liikkeessä olevia, saaden uusia määritelmiä sekä aika- että henkilötasolla. Toisin sanoen, se miten minä näen tätä kirjoittaessa jonkin myyttisen symbolin, voi erota huomattavasti siitä, miten sinä, arvon lukija, sitä tarkastelet.

Vaikka itsenäisyyspäivään on tätä kirjoittaessa vielä aikaa, esimerkin myyttisestä symbolista tarjotkoon tässä talvisota: historiallinen tapahtuma, jonka merkitykset ja tulkinnat elävät ja muuntuvat jaetussa kulttuurissamme. Toisaalta näkemyksemme voivat myös vaihtua ajan kuluessa. Voimme puhua myyttidiskursseista, eli myytteihin liittyvistä vuorovaikutuksen muodoista, joissa niitä käsitellään ja kiistetään tai vahvistetaan sosiaalisesti.

Kauas myytit karkaavat

Kun lehtiotsikko kertoo jälleen yhden myytin murtamisesta, se osallistuu myyttidiskurssiin eli tuottaa käsitystä myyteistä samalla kun puhuu niistä. Nähdäkseni lehtikirjoitus ei siis varsinaisesti murra myyttiä, vaan murtamisen sijaan ennemminkin osallistuu myyttien rakentamiseen ja niitä koskevaan ikuiseen yritykseen vangita myytit hallittavaan muotoon.

Myytit eivät elä ideoiden maailmassa, vaan saavat muotonsa ihmisten toiminnassa, jossa niitä määritellään. Ne ovat osa meitä, samalla ikiaikaisia ja muuntuvia.

Lukemista:

Doty, William G. 2000. Mythography. The Study of Myths and Rituals. Second Edition. Tuscaloosa ja London, The University of Alabama Press.

Frog. 2014. Mytologia on katsojan silmässä. Teoksessa Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.): Ympäristömytologia. Kalevalaseuran vuosikirja 93. Helsinki, SKS.

Siikala, Anna-Leena. 2004. Kalevalaisen runon myyttisyys. Teoksessa Anna-Leena Siikala, Lauri Harvilahti, Senni Timonen (toim.): Kalevala ja laulettu runo. Helsinki, SKS.