Napakaira*: Tervehdyksiä väitöskirjatutkijan kuplasta – tai useammastakin

Folkloristiikan jatko-opiskelijat Viliina, Tuukka, Siria ja Oona ovat perustaneet Päivystävä folkloristi -blogin, joka tutkailee maailmaa folkloristin silmin. Saattaapi olla, että päivystävä folkloristi tulee tekemään ilmestymisiä myös tulevissa Napakairoissa!

**

SKVR I4 481

Eli mitä tämä tutkimus ja tutkijuus – folkloristina oleminen – oikein on? Noh, se on ihmettelyä, keskustelua, epätoivoa, oppimista, itkua, naurua, hajoamista, hajottamista, kokoamista, onnistumisen ja oivalluksen tunteita, elämää ja elämäntapa. Sekä ennen kaikkea tiedon kartuttamista ja jakamista.

Tie väitöskirjatutkijuuteen on jokaisella meistä ollut omanlainen. Eräät meistä ovat tienneet jo opintojen ensimmäisistä vuosista saakka, että tohtoriksihan tässä ollaan tähtäämässä. Toiset taas ovat yllättäneet itsensä leikkimässä ajatuksella väikkäriprojektista ja tutkimisesta työnä. Oli lähtökohta mikä tahansa, tänne on tultu. Ja täällä – folkloristiikassa – on hyvä.

No mikä meitä sitten kiinnostaa? Pintaa syvemmät, kätkeytyneet merkitykset ja niiden välittyminen, välittäminen ja ilmeneminen. Merkitysten kytkeytyminen ja kytkeminen erilaisiin elämän ilmiöihin. Meneen vaikutus nykyisyyteen ja nykyisyyden vaikutus menneeseen.

”Myytit ajattelevat meissä.” – Lévi-Strauss

 ”It is not possible to avoid rituals.” [Rituaaleja ei ole mahdollista välttää] – Pyysiäinen

”Itkuvirret ovat ikuisen eron runoutta.” – Honko

“Where do old ideas go to die? Tourism, a museum of the consciousness industry.”  – Kirshenblatt-Gimblett

**

Päivystävä folkloristi tuumailee maailmaa folkloristin silmin, puntaroi ajankohtaisia asioita sekä tarttuu sivuseikkoihin ja asioiden vieruksiin. Olitpa sitten kotonasi tieteellisen diskurssin kiemuroissa tai arjen ilmiöiden tunnokas tutkailija, olemme sinua varten. Tervetuloa matkaamme.

 

*Päivystävä folkloristi kirjoittaa myös NEFA-Helsinki ry:n (folkloristiikan ja kansatieteen ainejärjestön) palkittuun Napakaira-lehteen.  Kaikki Päivystävän folkloristin napakairailut julkaistaan myös blogissa.

 

Me folkloristit, muoto ja merkitys

”Kun te folkloristit olette niin vanhanaikaisia tuon formalisminne kanssa.” ”Teillä folkloristiikassa analysoidaan muotoa, mutta meillä ollaan eri tasoilla, syvemmällä.”

Olen muutamia kertoja törmännyt vastaavantyyppisiin muiden alojen piiristä lausuttuihin kommentteihin, joista kuultaa tietämättömyys siitä, mitä me folkloristit teemme. Tällaiset vähättelevän tuntuiset kommentit yllättävät minut joka kerta. Tunnen turhautumista, kun ulkopuolelta kommentoidaan, mitä ja miten teemme, kuitenkaan ymmärtämättä, mitä ja miten teemme.

Niinpä pyrin vastaamaan näihin kommentteihin; selventämään näkökulmastani muodon ja merkityksen (ilmaiuksen informaatiosisällön) liittoa ja yhteenkuuluvuutta.

– Vaikka avaukseni luo vastakkainasettelun meihin ja muihin, en halua rakentaa kuilua, vaan houkutella katsomaan avoimin mielin oman alan rajojen yli niin meiltä muille kuin muilta meille. Kiinnostusta ja ymmärrystä epäilyn ja ymmärtämättömyyden sijasta. –

Kansanrunoudentutkija, professori Kaarle Krohn.
Kansanrunoudentutkija, professori Kaarle Krohn, historiallis-maantieteellisen metodin isä. (Studio Alppila, Museovirasto – Musketti)

Yllä olevien sitaattien taustalla on oletettavasti vanhentunut käsitys alastamme: muinoin oppialaamme kutsuttiin vertailevaksi kansanrunoustieteeksi, jossa keskeisenä intressinä oli vertailla kansanrunojen eri versioita ja koettaa päästä oletetun alkumuodon jäljille. Tällaisesta alkumuotoajattelusta ollaan irtauduttu jo aikaa sitten, ja kaikkiaan näkökulmat ja tutkimusaiheet ovat laventuneet ajan ja kulttuurin muutoksen myötä.

Tutkimushistorian mittaan aiheita on lähestytty erilaisista näkökulmista, ja vallalla oleva oppisuuntauksemme ja ajattelutapamme, paradigmamme on matkan varrella käynyt läpi jo monta uudistusta – kuten millä tahansa tieteenalalla. Teoreettiset ja metodologiset ajattelutavat ovat koko aika liikkeessä; tulee uusia suuntauksia ja ajatuksia. Toiset niistä muuttavat alaa enemmän kuin toiset, mutta se on varmaa, että jatkuvassa liikkeessä ollaan.

Nykyisellään folkloristiikka kattaa alleen suuren kirjon erilaisia lähestymistapoja ja tutkittavia ilmiöitä, kuten blogimmekin osoittaa; kullakin meistä päivystäjistä on eri tutkimusaiheet, menetelmät ja intressit. Helsingin yliopiston verkkosivustolla folkloristiikkaa määritellään muun muassa kommunikaatiosta, omaehtoisesta ilmaisusta, menneen ja nykyisyyden välisyydestä ja historiallisesta jatkuvuudesta sekä maailmankuvan ja identiteetin muodostumisesta käsin.

Mutta niin, se muoto ja sen tutkiminen

Me folkloristit, tai paremminkin osa meistä, tarkastelemme rakenteita, kaavoja ja malleja, perinteisiä tapoja ilmaista, toistuvuuksia; sitä, miten mitäkin ilmaistaan. Emme kuitenkaan jää vain tähän muodon ja rakenteen tasoon, ”pinnalle”.

Sen lisäksi, että olemme selvittäneet, minkälainen muoto on, jatkamme tästä syvemmälle, ja selvitämme miksi muoto on tällainen ja miten se on merkityksellinen eli vaikuttaa välittyvään informaatiosisältöön. Tarkastelemme muotoa ymmärtääksemme, miten ilmaisun muoto ja rakenne ovat mukana merkityksenmuodostumisen kokonaisuudessa, osana prosessia; mikä muodossa on merkityksellistä.

Eli kun tutkin merkityksiä, niiden välittymistä ja välittämistä, lähestyn kokonaisuutta niin sanallisesta merkityssisällöstä kuin ilmaisutavasta, muodosta ja rakenteista, käsin. Itse sanallisen sisällön lisäksi muu ilmaisu ohjaa tulkintoja ja välittää viestiä eli merkitsee.

Sisältö + muoto = merkitys

Muoto ja merkitys kulkevat siis käsikädessä. Se, miten asia ilmaistaan, on aina tekemisissä viestin välittymisen kanssa. Meillä puhutaan muun muassa perinteenlajeista tai genreistä ja poeettisista piirteistä, jotka ohjaavat ilmaisua ja tulkintaa – kielitieteessä samantyyppisiä (tai jopa samoja) käsitteitä ovat esimerkiksi tekstilaji, tilanteinen vaihtelu ja puheen prosodiset piirteet.

Syvällinen ymmärtäminen – kokonaismerkityksen hahmottaminen nyansseineen – vaatii systeemien periaatteiden tuntemista. Näiden perusteiden tunteminen ehkäisee asioiden ohittamista itsestäänselvyyksinä ja siten estää virheellisiä, vinouttavia, yksinkertaistavia tai monimutkistavia tulkintoja.

Loppuun vielä simppeli esimerkki, jottei jäisi epäselväksi: ”Ei oo kaikki inkkarit kanootissa / muumit laaksossa / beduiinit karavaanissa / kielet kitarassa…” *

Kaikki tiedämme, ettei tässä ole kyse siitä, onko jossakin jotakin (kirjaimellinen sisältö). Tunnistamme ilmauksen varsinaisen merkityksen nimenomaan muodon – toistettavan kaavan – kautta.


*Kristiina Kortelainen on tehnyt tästä muotista (idiomikonstruktiosta) oivallisen tutkimuksen suomen kielen alalla.

 

Pohjoisen perukoilla tuntematonta tapaamassa

Myös päivystäjä Siria on tänä syksynä ollut tutkimusmatkoilla ulkomailla. Millainen on Tromssa folkloristille, yliopistolla työskentelevälle tutkijalle ja luontoa rakastavalle vaeltajalle?

Tromssa Fløyalta kuvattuna, gondolihissin asemalta. Kaupunki sijoittuu Tromsdalenin rannalle (alhaalla kuvassa), Tromsøyan saarelle sekä hieman Kvaløyan saaren itärannalle. (kuva: Siria Kohonen)

Kun lähtee Kilpisjärveltä kävelemään kolmen maan rajalle, ja sieltä jatkaa vielä päivämatkan luoteeseen Norjan puolta, muuttuvat maiseman tunturit vuoriksi.

Tämän tiesin etukäteen, olen noilla seuduilla ennenkin vaeltanut. Vaan Tromssaan en ollut kuunaan mennyt. Siellä on Jäämeren portti, väittävät. Tämän syksyn olen nyt täällä tutkijavaihdossa viettänyt tutustuen näihin Jäämeren rantoihin.

Tromssa ja folkloristi

Vaikka Tromssa sijaitsee vain noin 100 kilometrin päässä Suomesta, on tämä silti oma kulttuurinsa, joka on varsinkin helsinkiläiselle folkloristille uusi. Monet asiat saavat minut toteamaan: mitä ihmettä! Kun katson vähän ympärilleni, katson kohoavia vuoria, lyhenevää päivää ja iltaisia revontulia, huomaan totisesti, että tämä paikka on minulle uusi ja tuntematon.

Folkloristihan ei kuitenkaan moista kavahda, vaan toteaa tässä olevan oivallinen tilaisuus hypätä kansanperinteenkerääjän nahkoihin. Mitä tekisi esimerkiksi Samuli Paulaharju, tunnettu perinteen kerääjä, joka kiersi muun muassa Lapissa ja Ruijassa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ja talletti perinnettä lukuisiin julkaisuihinsa?

Samuli Paulaharju menisi ihmisten pariin ja selvittäisi, mikä tämä tämmöinen kulttuuri oikein on. Ja erityisesti, mikä on tämä erityinen luonto, joka vyöryy vastaan jopa aamuisella työmatkallani, kun bussin ikkunasta näen viereisen saaren Kvaløyan huiput? Jo heti vierailuni alussa minulle alkoi muodostua oma erityinen suhteeni tähän ympäristöön, joten oli houkuttavaa ajatella, että sellainen on varmasti myös paikallisilla.

Innostunut folkloristi saattaa kuitenkin helposti astua “maisemadominanttiansaan”. Käytännössä kyse on siitä, että pitää kaikkia maisemaa dominoivia luonnonkohteita paikallisille pyhinä ja erityisinä ottamatta huomioon moniäänisiä tulkintoja.

Hyvänä esimerkkinä toimii suhtautuminen Tromsdalstindeniin, pohjoissaameksi Sálašoaiviin, Tromssan alueella mantereen puolella yli 1200 metriin kohoavaan vuoreen. Hyvin pian kuulin, että vuori olisi saamelaisille pyhä. Sitten kuulin, että vuori on myös suosittu urheilukohde. Viereisessä huoneessa työskentelevä tutkijakin aloitti lausahduksen sanoilla “joka kerta, kun kiipeän Tromsdalstindenille”. Ja sitten kuulin, että pyhyydestäkin on useampia tulkintoja: vuori on ollut pyhä menneisyydessä, mutta sen asema ei ole enää kristillistymisen jälkeen ollut sama kuin ennen, ja vasta viime vuosikymmeninä on pyhyyttä alettu jälleen korostaa. Asia nousi pinnalle, kun julkisuuteen tuli suunnitelmia rakentaa vuorelle laskettelurinteitä ja hiihtohissejä.

Pyhyyskään ei ole mustavalkoista.

Tromssa ja tutkija

En kuitenkaan saapunut Tromssaan tekemään kenttätöitä tai keräämään kansanperinnettä. Tulin tänne vaihtoon työstämään väitöskirjani teoriaosuutta paikallisen Raamatun tutkimuksen professorin ohjauksessa. Tutkin suomalaista historiallista kansanparannusta yhdistäen tutkimukseen sellaisia kognitiivisia teorioita, joita myös kyseinen professori on soveltanut varhaiskristillisten tekstien tutkimukseen.

Tromssan yliopistossa ei ole folkloristiikkaa oppiaineena. Sijoitukseni on Arkeologian, historian, uskontotieteen ja teologian laitoksella. Täällä minut niputetaan yhteen uskontotieteilijöiden kanssa, mikä tuntuu ikään kuin paluulta menneeseen: olenhan suorittanut maisterintutkintoni uskontotieteessä ja teologisessa tiedekunnassa.

Välillä täällä kuitenkin tuntuu siltä, että jonkun mystisen taustavaikuttajan mielestä olen valepukuinen Raamatun tutkija. Eräässä tutkijakouluseminaarissa päädyin olemaan kahden raamatuntutkimuksen esitelmän pääkommentoija, ja myöhemmin ajauduin pitämään luentoa magiasta Vanhan Testamentin maisteriopiskelijoille. Tällaisten ajautumisten myötä olen huomannut, kuinka paljon yhtäläisyyksiä on niissä keinoissa, joilla tutkitaan sekä Raamatun tekstejä että arkistoaineistoja. Molemmille historiallisen tekstin muodoille esitetään lopulta hyvin samanlaisia kysymyksiä: kuka tämän on kirjoittanut ja miksi, miten kirjoittaja (tai toimitustyö) vaikuttaa tekstiin, mistä näkökulmasta ja millä tavoin kirjoittaja peilaa kuvattuja tilanteita, millainen on perinne tekstin takana?

Tämä on pieni yliopisto. Täällä tällaiset eri oppiaineiden väliset kohtaamiset ovat helppoja. Samalla käytävällä minun kanssani työskentelevät niin teologit kuin historioitsijatkin, arkeologit taas seuraavalla, eivätkä kielitieteilijät ja sukupuolentutkijatkaan ole kaukana. Syömme yhdessä lounaita ja käymme kerran kuukaudessa laitoksen ”walk and talk” -ekskursioilla. Yksi monitieteellisyyden ja poikkitieteellisyyden haasteista on saada eri alojen edustajat tasa-arvoisesti saman pöydän ääreen tarpeeksi usein. Olen huomannut, että näitä haasteita helpottaa huomattavasti se, että eri alojen ihmiset ovat helpommin saatavilla.

Tromssa ja Siria

Palataan hetkeksi Tromsdalstindeniin. Vuori kutkutti uteliaisuuttani, joten päätin, että sinne on kiivettävä.

Lähdimme vierailulla olevan avopuolisoni kanssa matkaan eräänä syyskuisena aamupäivänä. Matkan kuljin iloisesti, kuljin hankalasti, olin innostunut, pelkäsin, itkin, kestin kipeytyviä jalkoja ja yritin torjua lähellä olevien äkkipudotusten aiheuttamaa korkean paikan kammoa. Pääsimme huipulle ja laskeuduimme myös onnistuneesti. Huipulla olin iloinen, ettei hiihtohissejä oltu rakennettu. Mikä uskomaton rauhan tunne! Tuulinen vuoren laki yhdistettynä siihen mahtavaan oivallukseen, että on omin jaloin jaksanut kiivetä paikalle, josta maisema näyttää kuin lentokoneesta katsoessa.

Minusta tuntui, että nyt olen sinut tämän erikoisen pyhän-tai-ehkä-pyhän vuoren kanssa, joka tuijottaa suoraan asuntoni ikkunaan. Ehkä alkaisin hiljalleen olla sinut myös tämän kulttuurin kanssa.

Kun sitten lokakuun lopussa palasin Tromssaan lyhyeltä Helsingin visiitiltä, havaitsin lentokoneen ikkunasta ensin vuorijonon keskellä yhden tutunmuotoisen valkonyppylän muiden huippujen yläpuolella. Sen takaa avautuivat Tromssan valot, ja tajusin, että tämä laskeutuminen on hyvin erilainen kuin silloin syyskuun alussa, kun tulin ensimmäistä kertaa tähän outoon kaupunkiin ja uuteen kulttuuriin.

Tuntematon, nyt me tunnemme.

Luminen Tromsdalstinden eli Sálašoaivi Tromssan keskustan satamasta kuvattuna. (kuva: Siria Kohonen)
Folkloristi jaksaa vielä kiivetä Tromsdalstindenin lakea. Huipulle ei ole enää pitkä matka. (kuva: Antti Nikolai Paukkonen)
Tromsdalstindenin huipun röykkiöltä katse itään. (kuva: Siria Kohonen)
Tromsøyan eteläkärki, ympäröivä vuono ja Kvaløya kuvattuna Fløyan huipulta. Gondolihissillä pääsee Fløyan laelle noin 400 metriin. (kuva: Siria Kohonen)
Jäämeren horisontti häämöttää Kvaløyalla. (kuva: Siria Kohonen)
Walk and talk -ekskursio Kvaløyalle. (kuva: Siria Kohonen)
Kvaløyan huiput kuvattuna eräänä aamuisena työmatkana bussin ikkunasta. (kuva: Siria Kohonen)
Etelän vuorenhuiput heijastuvat peilikirkkaan jäätyneen Prestvannetin pintaan Tromsøyalla. (kuva: Siria Kohonen)
Marraskuun aurinko sumun läpi Tromssan yliopistolta. (kuva: Siria Kohonen)

 

Kalevalan jäljillä

Päivystävältä folkloristilta kysyttiin Twitterissä ”mistä hitosta siinä Kalevalassa oikein on kyse”. Nyt se selviää!

Suomea rakentamassa

Timo Kilpiäisen kysymys Kalevalan olemuksesta on hyvä. Itse en tutki Kalevalaa, vaan niin kutsuttua kalevalamittaista runoutta – kansanrunousaineistoa jonka pohjalta Kalevala on koottu. En siis ole varsinaisesti Kalevalan asiantuntija, mutta pyrin vastaamaan mahdollisimman kattavasti.

Mitä tulee itse kysymykseen, lyhyt vastaus on, että Kalevala on Elias Lönnrotin kokoama eepos. Pidempi vastaus taas on, noh, pitkä.

Elias Lönnrot. Wikimedia Commons.

Kalevalan synty ja siihen johtaneet vaiheet kiinnittyvät oleellisesti eurooppalaisen nationalismin nousuvaiheeseen 1800-luvulla ja oikeastaan jo edeltävällä vuosisadalla. Suomi ei (silloinkaan) ollut irrallaan muusta Euroopasta tai maailmasta, vaikka eräissä piireissä tähän myyttiseen lintukodon aikaan haikaillaankin. Toki Suomea ei valtiona vielä tuolloin ollut olemassa kuin pilkkeenä joidenkin ylemmän luokan sivistyneistön edustajien silmäkulmissa, mutta tässä yhteydessä on helpompaa puhua Suomesta kuin ”maantieteellisestä alueesta ja väestöstä joka myöhemmin tunnettiin konstruktiona nimeltä Suomi”.

”Tehdäänpäs pojat eepos”

1800-luvun alkuvuosikymmeninä eräissä sivistyneistön all male panel -piireissä alkoi muotoutua haave kansallisen suomalaisen identiteetin luomisesta. Tässä päämäärässä homeerista esimerkkiä seuraava oma suomalainen eepos oli loistava keino nostaa rakenteilla oleva kansakunta muiden sivistysvaltioiden joukkoon ja korostaa sen omaa, muista erottuvaa identiteettiä. Kuten folkloristi Anna-Leena Siikala on todennut, vuonna 1835 ilmestynyt Kalevala oli kokonaisen sukupolven pyrkimysten tulos. (Vuonna 1835 ilmestyi niin sanottu Vanha Kalevala ja 1849 täydennetty uusi versio, jota useimmiten tarkoitetaan nykyään Kalevalasta puhuttaessa; yhteensä Lönnrot julkaisi viisi eri laajuista versiota Kalevalasta).

Materiaali Kalevalaan kertyi suurelta osin Elias Lönnrotin Venäjän Karjalaan suuntautuneilta kenttämatkoilta, tosin aineistoa tuli myös suuriruhtinaskunnan rajojen sisältä sekä Inkeristä. Kansanrunousmateriaalia käyttäen Lönnrot muokkasi jatkuvajuonisen eepoksen sekä lisäili hieman omiaan. Vaikka vain kolme prosenttia Kalevalasta on Lönnrotin itsensä sepittämää, hän yhdisteli ja muokkasi runoainesta saavuttaakseen yhtenäisen eepoksen tunnun.

Kalevalassa Ilman impi laskeutuu mereen, jossa tuuli tekee hänet raskaaksi. Tämän jälkeen sotka munii munia immen polvelle ja munien särkyessä ne muodostavat maan, taivaan ja taivaankappaleet. Kun impi on uinut alkumeressä kolmekymmentä vuotta, Väinämöinen syntyy.

Näin siis Kalevalan mukaan. Sen sijaan esimerkiksi Uhtualla Vienan Karjalassa tiedettiin varsin hyvin maailman syntyneen kotkan munasta, joka vieri mereen Väinämöisen polvelta. Uhtualaisten mielestä meressä siis ajelehti Väinämöinen, jonka Lappalainen Kyyttösilmä oli sinne ratsun selästä ampunut. Runolaulajasta riippuuen maailman luo särkyneistä kotkan munista joko Väinämöinen tai kotka itse. (Eräässä runossa Lappalainen lausuu luomissanat.)  Kyllä on Kalevalan Ilman impi jotain ihme hapatusta!

Myyttiä vai historiaa, vai kenties molempia?

Kalevalan (tai oikeammin sen pohjamateriaalin) historiallisuus tai myyttisyys on ollut kiihkeän keskustelun kohteena lähes viime päiviin saakka. Toisin sanoen kyse on ollut siitä, kuvaavatko kansanrunot ja niin ollen Kalevala todellisia historian tapahtumia, kuten esimerkiksi Lönnrot itse, Matti Klinge 1984 ja ilmeisesti Risto Pulkkinen 2014 katsoivat, vai onko kyse mytologiasta.

Klinge sijoitti Kalevalan tapahtumat Suomen länsirannikolle ja ruotsalaiseen viikinkimaailmaan, kun taas Pulkkinen spekuloi löytäneensä myyttisen Pohjolan Pohjois-Karjalasta siellä esiintyvien paikannimien pohjalta. Folkloristin näkökulmasta kumpaakaan väitettä ei voi pitää perusteltuna. Yhdistelemällä sopivia lähteitä ilman kontekstia voidaan toki löytää moniakin paikkoja kansanrunouden tapahtumille. Usein taustalla ovat kansalliset tai muut ideologiset syyt.

Se, että esimerkiksi joltakin alueelta löytyy runsaasti Louhi-elementin sisältäviä nimiä, ei kuitenkaan kerro kadonneesta naisten valtakunnasta tai Pohjolan paikasta – varsinkaan kun päätelmiä tehdään Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa historiallisena lähteenä käyttäen tai eriaikaisia ja toisiinsa liittymättömiä tekstejä yhdistellen, jättäen samalla sekä kielentutkimuksen että folkloristiikan tutkimustulokset huomioimatta. Toisaalta kuvatut näkemykset kertovat myyttien kerroksellisuudesta ja siitä kuinka ne herättävät yhä uusia näkemyksiä ja tunteita.

Kalevalan tapahtumia ja sankareita kannattaa lähestyä myyttisenä historiana: tapana yhdistää historiaa ja mytologiaa sekä luoda silta menneisyyden ja nykyisyyden välille. Suullisissa yhteisöissä, joissa kalevalamittainen runous oli käytössä, myytti ja historia olivat rinnasteisia, vaikkakin eri tavalla assosiaatioita luovia malleja – ne eivät asetu samalla tavalla vastakkain kuin usein nykyisessä länsimaisessa käsityksessä. Kuten Anna-Leena Siikala on asian muotoillut, historiallisista tapahtumista kertova materiaali muokataan sopimaan vanhoihin myyttisiin malleihin ja yhteisön vaiheita voidaan käsitellä myyttisten kuvien kautta.

Myyttinen historia yhdistää käsitykset maailman alkuajoista ja yhteisön historian tapahtumista. Kuten folkloristiikan professori Lotte Tarkka kuvaa, se on prosessi joka yhdistää historiallisen myyttiseen ajatteluun ja myös oikeuttaa toimintatapoja – kyse on ikiaikaisten myyttisten kuvien ja nykyhetken toisiinsa sulautumisesta. Myyttinen historia omaksuu paitsi uskomusmateriaalia, myös historiallista ja maantieteellistä todellisuutta. Myyttihistorian kannalta tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja ei ole kiveen hakattu – vienalaisessa kansanrunoudessa Pohjola oli samaan aikaan tuonpuoleinen ja yhteisön naapurissa sijainnut paikka.

Yhteisön tasolla esimerkkinä mainittakoon vienan karjalainen Vuokkiniemen pitäjä ja sen yhteisössä Sammolle annetut merkitykset. Lotte Tarkka näyttää, kuinka myyttinen Sampo-runo tarjosi yhteisölle selityksen vaurauden epätasaiselle jakautumiselle – syynä oli Sammon hajoaminen mereen myyttisessä menneisyydessä. Maanviljelykseen liittyvissä rituaaleissa Sampo-runon tapahtumia kerrattiin ja pyrittiin tuomaan aikojen alun tapahtumat nykyhetkeen. Näin elinkeinojen tuottavuus ja ihmisen osa kosmoksessa vahvistettiin.

Uusi sarja tulille

Kalevala ei ole muinaisista suuruuden ajoista kertova kadonnut ja uudelleen löydetty eepos. Sen sijaan se on hieno kaunokirjallinen teos, yksi esitys itämerensuomalaisesta mytologiasta. Seksiä, väkivaltaa, ihmissuhdedraamaa ja valtapelejä – minulla olisi ehdotus HBO:lle jahka Game of Thronesin viimeinen kausi on ilmestynyt!

 

Kekri, halloween, pyhäinpäivä – mikä kumma?

Hyvää kekriä, halloweeniä ja pyhäinpäivää! Suomessa omanlaiseksi perinteekseen on muodostunut näiden loka- ja marraskuun vaihteeseen sijoittuvien juhlien välisen suhteen ihmettely: miten ja milloin kutakin juhlaa vietetään? Päivystävä folkloristi ei tartu sen syvemmin tähän problematiikkaan, sillä tietoa aiheesta on olemassa oivallinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran verkkosivusto.

Sen sijaan folkloristisessa tarkastelussa on muutamat usein toistuvat väitteet, joita näihin juhliin liittyen tavataan toistella. Otsikkojen lainaukset ovat peräisin Vauva.fi-sivun keskustelufoorumilla käytävästä keskustelusta.

“Halloween ei kuulu Suomen alakouluihin”

Usein kuulee, että halloween ei kuulu Suomeen. Vastaavia kiistoja käydään toki milloin minkäkin perinteen kohdalla. Usein tähän kuulumiseen yhdistetään tulkintoja siitä, mikä on suomalaista kulttuuria, ja samalla puhutaan väistämättä siitä, ketkä ovat tai eivät ole suomalaisia.

Etenkin koulussa kulttuuriperinnöstä tulee herkästi poliittinen kysymys – yhtenä esimerkkinä perinteeksi muodostunut (sic) keskustelu Suvivirrestä. Tämä osoittaa, miten näennäisesti menneisyyteen liittyvä puhe onkin oikeasti tulevaisuuden tekemistä. Mikä on eteenpäin siirtämisen arvoista, mitä meidän tulisi unohtaa? Nämä ovat isoja kysymyksiä, joten ei ihmekään että ne herättävät keskustelua. Argumentointi ei saisi kuitenkaan jäädä sen varaan, että jonkin ilmoitetaan ykskantaan kuuluvan tai olevan vierasta “suomalaisuudelle”.

“Mun mielestä tänne ei tarvita enää yhtään kaupallista juhlaa lisää”

Kaupallisuus asetetaan usein vastakohdaksi aitoudelle. Sharon Macdonald on kirjoittanut teokessaan Memorylands (2013), että kaupallisuuden asettaminen vastakohdaksi aidolle kulttuuriperinnölle on ominaista nimenomaan länsimaiselle käsitykselle kulttuuriperinnöstä. Ajattelemme hanakasti, että aitoja asioita ei voi ostaa rahalla. Samoin koetaan herkästi, että kaupalliset vuotuisjuhlat ovat väljähtäneitä ja menettäneet aidon olemuksensa, perimmäisen viestinsä. Folkloristille tämä on itsessään tärkeä huomio. Kiinnostavaa on myös se, miten kaupallisuus lopulta muuttaa juhlaperinteitä.

“Kekriä pitäisi juhlia. Tietävätkö nykylapset edes mikä on kekri?”

Halloweenin kohdalla siirrytään usein myös keskustelemaan kekristä. Perinteestä, jolla oli suuri merkitys agraariajan Suomessa – alkoihan kekristä lomaviikko ja se sijoittui symbolisesti sadonkorjuun jälkeiseen aikaan, jolloin suuri työurakka oli saatu päätökseen. Huolehtiminen kekrin asemasta tuontijuhlien rinnalla heijastaa yhtä perinteelle ominaista ulottuvuutta. Perinne on aina vaarassa kadota, loppua ja unohtua, mikäli sitä ei vaalita.

Kekri on toisaalta näyttänyt viime vuosina myös henkiin heräämisen merkkejä, joskaan kekrin merkitys ei ehkä aukea helposti nykyaikana. Vuoden työurakan saaminen päätökseen oli itsessään toki iloinen asia, mutta samalla sadon onnistuminen oli elinehto. Kekriin liittyvä vapaa-aika ja siihen liittyvät karnevaalihenkiset kekripukit voidaan ajatella myös varaventtiilinä, jonka kautta etenkin palvelusväki ja nuoret pystyivät paitsi huvittelemaan, myös kääntämään arjen hierarkkista työjärjestystä uuteen uskoon.

Kekritapahtumia järjestetään nykyään mitä erilaisimmilla ohjelmanumeroilla varustettuna. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kekrisivustolla kuvaillaan osuvasti näin: “Nykyaikainen kekrin vietto ei kuitenkaan ole voinut välttää ottamasta vaikutteita pyhäinpäivästä ja halloweenista, ja joissakin tapauksissa ovat kaikki kolme sekoittuneet yhdeksi juhlaksi, jossa nousevat esiin sulassa sovussa sadonkorjuu, naamioituminen ja vainajien muistaminen.”

Nykyisen muotoinen pyhäinpäivän, kekrin ja halloweenin sekoituksen voi oikeastaan nähdä käsittelevän kaikkia elämän osa-alueita. Silloin voi muistaa edesmenneitä, irtautua arjen normeista naamiaisissa ja pysähtyä miettimään elämän ja kuoleman jatkuvaa vuoropuhelua luonnossa. Päivystävä folkloristi neuvookin seuraajiaan nauttimaan loppusyksyn juhlarikkaasta sesongista juuri itselle sopivimmalla tavalla!