Kalevalan jäljillä

Päivystävältä folkloristilta kysyttiin Twitterissä ”mistä hitosta siinä Kalevalassa oikein on kyse”. Nyt se selviää!

Suomea rakentamassa

Timo Kilpiäisen kysymys Kalevalan olemuksesta on hyvä. Itse en tutki Kalevalaa, vaan niin kutsuttua kalevalamittaista runoutta – kansanrunousaineistoa jonka pohjalta Kalevala on koottu. En siis ole varsinaisesti Kalevalan asiantuntija, mutta pyrin vastaamaan mahdollisimman kattavasti.

Mitä tulee itse kysymykseen, lyhyt vastaus on, että Kalevala on Elias Lönnrotin kokoama eepos. Pidempi vastaus taas on, noh, pitkä.

Kalevalan synty ja siihen johtaneet vaiheet kiinnittyvät oleellisesti eurooppalaisen nationalismin nousuvaiheeseen 1800-luvulla ja oikeastaan jo edeltävällä vuosisadalla. Suomi ei (silloinkaan) ollut irrallaan muusta Euroopasta tai maailmasta, vaikka eräissä piireissä tähän myyttiseen lintukodon aikaan haikaillaankin. Toki Suomea ei valtiona vielä tuolloin ollut olemassa kuin pilkkeenä joidenkin ylemmän luokan sivistyneistön edustajien silmäkulmissa, mutta tässä yhteydessä on helpompaa puhua Suomesta kuin ”maantieteellisestä alueesta ja väestöstä joka myöhemmin tunnettiin konstruktiona nimeltä Suomi”.

”Tehdäänpäs pojat eepos”

1800-luvun alkuvuosikymmeninä eräissä sivistyneistön all male panel -piireissä alkoi muotoutua haave kansallisen suomalaisen identiteetin luomisesta. Tässä päämäärässä homeerista esimerkkiä seuraava oma suomalainen eepos oli loistava keino nostaa rakenteilla oleva kansakunta muiden sivistysvaltioiden joukkoon ja korostaa sen omaa, muista erottuvaa identiteettiä. Kuten folkloristi Anna-Leena Siikala on todennut, vuonna 1835 ilmestynyt Kalevala oli kokonaisen sukupolven pyrkimysten tulos. (Vuonna 1835 ilmestyi niin sanottu Vanha Kalevala ja 1849 täydennetty uusi versio, jota useimmiten tarkoitetaan nykyään Kalevalasta puhuttaessa; yhteensä Lönnrot julkaisi viisi eri laajuista versiota Kalevalasta).

Materiaali Kalevalaan kertyi suurelta osin Elias Lönnrotin Venäjän Karjalaan suuntautuneilta kenttämatkoilta, tosin aineistoa tuli myös suuriruhtinaskunnan rajojen sisältä sekä Inkeristä. Kansanrunousmateriaalia käyttäen Lönnrot muokkasi jatkuvajuonisen eepoksen sekä lisäili hieman omiaan. Vaikka vain kolme prosenttia Kalevalasta on Lönnrotin itsensä sepittämää, hän yhdisteli ja muokkasi runoainesta saavuttaakseen yhtenäisen eepoksen tunnun.

Kalevalassa Ilman impi laskeutuu mereen, jossa tuuli tekee hänet raskaaksi. Tämän jälkeen sotka munii munia immen polvelle ja munien särkyessä ne muodostavat maan, taivaan ja taivaankappaleet. Kun impi on uinut alkumeressä kolmekymmentä vuotta, Väinämöinen syntyy.

Näin siis Kalevalan mukaan. Sen sijaan esimerkiksi Uhtualla Vienan Karjalassa tiedettiin varsin hyvin maailman syntyneen kotkan munasta, joka vieri mereen Väinämöisen polvelta. Uhtualaisten mielestä meressä siis ajelehti Väinämöinen, jonka Lappalainen Kyyttösilmä oli sinne ratsun selästä ampunut. Runolaulajasta riippuuen maailman luo särkyneistä kotkan munista joko Väinämöinen tai kotka itse. (Eräässä runossa Lappalainen lausuu luomissanat.)  Kyllä on Kalevalan Ilman impi jotain ihme hapatusta!

Myyttiä vai historiaa, vai kenties molempia?

Kalevalan (tai oikeammin sen pohjamateriaalin) historiallisuus tai myyttisyys on ollut kiihkeän keskustelun kohteena lähes viime päiviin saakka. Toisin sanoen kyse on ollut siitä, kuvaavatko kansanrunot ja niin ollen Kalevala todellisia historian tapahtumia, kuten esimerkiksi Lönnrot itse, Matti Klinge 1984 ja ilmeisesti Risto Pulkkinen 2014 katsoivat, vai onko kyse mytologiasta.

Klinge sijoitti Kalevalan tapahtumat Suomen länsirannikolle ja ruotsalaiseen viikinkimaailmaan, kun taas Pulkkinen spekuloi löytäneensä myyttisen Pohjolan Pohjois-Karjalasta siellä esiintyvien paikannimien pohjalta. Folkloristin näkökulmasta kumpaakaan väitettä ei voi pitää perusteltuna. Yhdistelemällä sopivia lähteitä ilman kontekstia voidaan toki löytää moniakin paikkoja kansanrunouden tapahtumille. Usein taustalla ovat kansalliset tai muut ideologiset syyt.

Se, että esimerkiksi joltakin alueelta löytyy runsaasti Louhi-elementin sisältäviä nimiä, ei kuitenkaan kerro kadonneesta naisten valtakunnasta tai Pohjolan paikasta – varsinkaan kun päätelmiä tehdään Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa historiallisena lähteenä käyttäen tai eriaikaisia ja toisiinsa liittymättömiä tekstejä yhdistellen, jättäen samalla sekä kielentutkimuksen että folkloristiikan tutkimustulokset huomioimatta. Toisaalta kuvatut näkemykset kertovat myyttien kerroksellisuudesta ja siitä kuinka ne herättävät yhä uusia näkemyksiä ja tunteita.

Kalevalan tapahtumia ja sankareita kannattaa lähestyä myyttisenä historiana: tapana yhdistää historiaa ja mytologiaa sekä luoda silta menneisyyden ja nykyisyyden välille. Suullisissa yhteisöissä, joissa kalevalamittainen runous oli käytössä, myytti ja historia olivat rinnasteisia, vaikkakin eri tavalla assosiaatioita luovia malleja – ne eivät asetu samalla tavalla vastakkain kuin usein nykyisessä länsimaisessa käsityksessä. Kuten Anna-Leena Siikala on asian muotoillut, historiallisista tapahtumista kertova materiaali muokataan sopimaan vanhoihin myyttisiin malleihin ja yhteisön vaiheita voidaan käsitellä myyttisten kuvien kautta.

Myyttinen historia yhdistää käsitykset maailman alkuajoista ja yhteisön historian tapahtumista. Kuten folkloristiikan professori Lotte Tarkka kuvaa, se on prosessi joka yhdistää historiallisen myyttiseen ajatteluun ja myös oikeuttaa toimintatapoja – kyse on ikiaikaisten myyttisten kuvien ja nykyhetken toisiinsa sulautumisesta. Myyttinen historia omaksuu paitsi uskomusmateriaalia, myös historiallista ja maantieteellistä todellisuutta. Myyttihistorian kannalta tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja ei ole kiveen hakattu – vienalaisessa kansanrunoudessa Pohjola oli samaan aikaan tuonpuoleinen ja yhteisön naapurissa sijainnut paikka.

Yhteisön tasolla esimerkkinä mainittakoon vienan karjalainen Vuokkiniemen pitäjä ja sen yhteisössä Sammolle annetut merkitykset. Lotte Tarkka näyttää, kuinka myyttinen Sampo-runo tarjosi yhteisölle selityksen vaurauden epätasaiselle jakautumiselle – syynä oli Sammon hajoaminen mereen myyttisessä menneisyydessä. Maanviljelykseen liittyvissä rituaaleissa Sampo-runon tapahtumia kerrattiin ja pyrittiin tuomaan aikojen alun tapahtumat nykyhetkeen. Näin elinkeinojen tuottavuus ja ihmisen osa kosmoksessa vahvistettiin.

Uusi sarja tulille

Kalevala ei ole muinaisista suuruuden ajoista kertova kadonnut ja uudelleen löydetty eepos. Sen sijaan se on hieno kaunokirjallinen teos, yksi esitys itämerensuomalaisesta mytologiasta. Seksiä, väkivaltaa, ihmissuhdedraamaa ja valtapelejä – minulla olisi ehdotus HBO:lle jahka Game of Thronesin viimeinen kausi on ilmestynyt!

Kirjoittaja
Tuukka Karlsson