Toisteisuuden lumo: itkututkija upoksissa jazzklubilla

Toisteisella musiikilla on hypnoottista voimaa. Teoreettisesti ja tutkimuksellisesti olen tarkastellut tätä karjalaisten itkuvirsien puitteissa. Käytännössä koin voiman viimeksi keskiviikkoa Aki Rissanen Trion lumoavan äänimaailman äärellä.

Aki Rissanen Trio G Livelabin hämärässä. Aki Rissanen, piano; Antti Lötjönen, kontrabasso; Teppo Mäkynen, rummut. (kuva: Viliina Silvonen)

 

Havahdun musiikin keskeltä. Toistuva, loputon rytmi, alati varioiva sävelmä ja hitaahko harmonia ovat vieneet minut mukanaan jonnekin ei minnekään, irti kaikesta ympärilläni ja mielessäni. Elävä musiikki on vallannut minut. Näin on käynyt ennenkin, ja se on ihanaa.

Sen lisäksi että musiikin valtaavuus on jo itsessään ihanaa, ovat tällaiset musiikin psykologiset vaikutukset äärimmäisen kiinnostavia. Olen päätynyt aiheen pariin itkuvirsien tunneilmaisua tutkiessani. Samalla olen huomaamattani ruvennut katsomaan kaikenlaisia asioita arjessani näistä näkökulmista; eikä tällainen yhtymäkohtien löytäminen ole mitenkään tavatonta kulttuurintutkijalle.

Olen pitkään pyöritellyt mielessäni musiikin valtaavuutta. Samoissa ajatuskeloissa ovat pyörineet itkuvirret ja jazz. Mielessäni ne asettuvat lähekkäin. Esitys syntyy ja elää hetkessä. Muuntelu, virtaavuus ja jonkinlainen ennalta-arvaamattomuus ovat molemmissa läsnä. Ja ennen kaikkea ne ovat molemmat valtaavaa musiikkia, upottavaa.

Haltioituminen ja myyttiset merkitykset

Rituaalisessa kansanperinteessä erityisen tilan saavuttaminen esityksen myötä on ollut keskeistä, jotta myyttiset merkitykset ja rituaaliset tehtävät pääsevät toteutumaan. Esityksen voimasta šamaani on langennut loveen, itkijä apeutunut. Armas Otto Väisänen kirjoittaa runollisesti hiljaisesta haltioitumisesta kuvatessaan menneisyyden soittajien ja laulajien keskittyneisyyttä. Nykyisin jotakuinkin samaan tilaan viitataan flow’lla.

Tällaisen esityksen haltioittavan tehon tai sanan voiman on tulkittu kumpuavan jostakin erityisestä itse esityksessä. Performanssiteorian klassikot Dell Hymes ja Richard Bauman puhuvat molemmat esityksessä tekstin nousemisesta uudelle tasolle esimerkiksi erityisen puhetavan tai muiden esityksellisten piirteiden myötä. Myös John Miles Foley näkee sanan voima syntyvän esityksessä, mutta hän nostaa esittämisen rinnalle perinteiseen ilmaisuun kytkeytyvät assosiatiiviset kulttuuriset merkitykset.

Keskeistä kaikille on se, että esitettäessä tapahtuu jotakin erityistä, jokin muuttuu ja muuttaa maailmaa. Keinot, joilla erityinen tila saavutetaan vaihtelevat esitysten välillä, ja suullisen kansanperinteen yhteydessä mukana on lähes poikkeuksetta musiikki.

Šamaani laulaa ja rummuttaa itsensä transsiin. Äänellä itkijä lietsoo omia ja muiden läsnäolijoiden tunteita muun muassa itkun ääniä jäljitellen. Runonlaulaja tai kanteleensoittaja voi esittäessään vaipua erityiseen tilaan, vaikkei myyttisiä yhteyksiä tai rituaalisia tehtäviä olisikaan täytettävänä. Myös kuulijat voivat päästä osaksi esityksen voimaa ja haltioituneeseen tilaan. Kansanrunostokin kertoo, miten Väinämöisen kanteleensoitto hurmaa kaikki elävät olennot.

Väinämöisen soitto, Robert Ekman, 1866. (Wikimedia Commons)
Aeropeansin siivin välitilaan

Aki Rissanen Trion levynjulkaisukeikalla on menossa toinen tai olisiko kolmas kappale. Olen suloisesti upoksissa, joten ei väliä. Aeropeans vie mennessään, lennättää jonkinlaiseen välitilaan. Rissasen onnahtavaksi mainitsema spiikki kertoo nimen viittaavan vaikka siihen, miten me suomalaiset olemme täällä lentoyhteyksien takana muusta eurooppalaisuudesta.

Aeropeans-kappale on ensi kuulemalta asti kuulunut suosikkeihini uudelta levyltä. Siinä on tilaa ja jotakin tuttuutta, mutta kuitenkin yllättävää. Kappale on tavallaan näennäisen yksinkertainen mutta kuitenkin äärimmäisen mutkikas. Siitä on vaikea saada kiinni. Se liikkuu yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, ryöpsähtelee ja rauhoittuu. Kokonaisuus etenee toisteisin elementein, jotka punoutuvat toisiinsa – vähän niin kuin itkuvirretkin.

Karjalaiset itkuvirret ovat rituaalista surua ilmaisevaa kansanrunoutta. Itkuvirsin välitettiin viestejä tuonpuoleiseen ja jo edesmenneille läheisille. Niiden avulla varmistettiin muun muassa vainajan pääsy tuonpuoleiseen, mutta yhtä lailla pyydettiin suojelusta avioliittoon tai kevennettiin suuria huolia mielen päältä. Tavallaan voi ajatella itkijän esittäneen itkuvirttä kuin tämän- ja tuonilmaisen rajamailla.

Esittäessään itkua itkijä sepittää eli improvisoi kokonaisuuden perinteisiä malleja noudattaen. Tasainen rytmi ja kertaava mutta jatkuvasti muunteleva laskevalinjainen melodiasäe luovat loputtoman tuntuisen kuulokuvan.

Samantapainen jatkuvuuden tuntu ja liike ovat läsnä Aki Rissanen Trion Art in Motion -levyllä. Musiikki on kerroksellista. Toisteisuus, yllättävät kuviot ja maalailevat sävyt punoutuvat, poukkoilevat ja seisahtuvat. Mieli liikkuu edestakaisin musiikin äärellä mutta ei karkaa eikä takerru mihinkään.

Aki Rissanen Trio: Art In Motion. (Edition Records, 2019)
Toiston myötä upoksiin

Toisteisella musiikilla on tutkimuksissa havaittu olevan luomoavaa, jopa hypnoottista voimaa. Muun muassa Elisabeth Helmuth Margulis on kirjoittanut mielen ja toisteisen musiikin välisyydestä. Toisto tekee kuullusta tuttua. Tällainen toiston tuoma tuttuus keventää esittämisen ja kuuntelun kognitiivisia prosesseja. Mitä tutumpaa musiikki kuulijalle on, sitä automaattisempia kognitiiviset prosessit kuuntelukokemuksen taustalla ovat, ja näin musiikki on ikään kuin helppo vastaanottaa.

Lisäksi toiston myötä huomio suuntautuu usein itse toistetusta muualle. Rituaalisessa toiminnassa toisto avaa uusia, arkisesta toiminnasta poikkeavia merkityksiä. Myös musiikissa toisto ohjaa tai vapauttaa huomion muualle, joko pintaa syvemmälle tai kenties itse musiikista sivuun tai ei minnekään. Sen sijaan, että kuultua lähestyisi analyyttisesti, nousevat muut kokemuksen tasot pintaan. Musiikkiin voi jäädä kellumaan tai antaa sen viedä kokonaan mennessään.

Musiikkipsykologit ovat todenneet, että musiikki on helpommin elettyä ja koettua, kun se on jollakin tapaa tuttua. Eletty musiikki taas koetaan miellyttävämmäksi kuin analyyttisesti eritellen lähestytty.

Se, miten musiikkia eletään, vaihtelee genren ja tyylin mukaan. Aki Rissanen Trion keikalla G Livelabissa yleisö kuunteli hipihiljaa ja keskittyneesti tai kuten minä musiikista lumoutuneena. Toiseen äärilaitaan menevä esimerkki toisteisesta eletystä musiikista löytyy reiveistä ja teknoklubeilta.

P.S. Ei kaupallista yhteistyötä, mutta kuunnelkaa nyt ihmeessä tuo levy. Se on kaikkinensa hieno ja sopivasti valtaava, suosikkibiisejä täynnä.

Aki Rissanen Trio. Art in Motion. 2019. Edition Records.
Bauman, Richard. 1984. Verbal Art as Performance. Prospect Heights, Ill.: Waveland Press.
Foley, John M. 1995. The Singer of Tales in Performance. Bloomington: Indiana University Press.
Hymes, Dell. 1975. “Breakthrough into Performance.” – Folklore: Performance and Communication, toim. Dan Ben-Amos & Kenneth S. Goldstein. 11–74.
Margulis, Elizabeth Hellmuth. 2014. On Repeat: How Music Plays the Mind. Oxford University Press. New York.
Väisänen, Armas Otto. 1943. “Laulu ja soitto kansanelämässä.” – Musiikkitieto 8.

 

Kalevala pähkinänkuoressa. Tarkasta ja päivitä tietosi!

Kalevala on jokaiselle Suomessa peruskoulunsa käyneelle tuttu jo lapsuudesta, mutta siihen liittyy silti useita virheellisiä tai ainakin epätarkkoja käsityksiä. Koska nämä ajatukset toistuvat säännöllisesti ja elävät sitkeästi ihmisten mielissä, Päivystävä folkloristi kokosi usein toistettuja Kalevala-väitteitä yhteen nippuun.

Väite: On vain yksi Kalevala.

Lönnrot rakensi Kalevalaan vaiheittain, prosessina. Ensimmäinen versio Kalevalasta oli 1833 ilmestyneet pienoisrunokokoelmat Lemminkäinen, Väinämöinen ja Naimakansan virsiä. Seuraavana vuonna 1834 ilmestyi niin sanottu Alku-Kalevala eli Runokokous Väinämöisestä, jota seurasi taas 1835 ensimmäinen varsinainen Kalevala, Vanha Kalevala, joka koostuu noin 12000 säkeestä. Nykyisin tuntemamme Kalevala on 1849 ilmestynyt laajennettu laitos, Uusi Kalevala, jonka säemäärä kasvoi noin 23 000 säkeeseen. Lönnrotin viimeisin Kalevala-työ oli 1862 ilmestynyt Kalevalan lyhennetty laitos koulukäyttöä varten.

Väite on siis tarua.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Kalevala on suomalaisen kansankulttuurin tuotos.

Nykypäivänä Kalevala tosiaan usein kuvataan suomalaisuuden symboliksi, mutta se ei tarkoita, että runot olisivat alkujaan suomalaisia tai että tämä väite olisi historiallisesti tosi. Ensinnäkin, teoksen pohjana käytetyt runot kerättiin Suomen kaupungeista katsottuna periferisiltä alueilta, joiden asukkaat tuskin mielsivät itseään suomalaisiksi. Valtio ei ylipäätään ollut etenkään maaseudun asukkaiden parissa tuohon aikaan asia, jonka kautta identiteettiä pääsääntöisesti rakennettiin. Samastuminen ja erottuminen tapahtuivat ennemmin paikallisesti ja alueellisesti. Kansankulttuuri ei myöskään ollut yhtenäistä tai yksiarvoista runojen keruualueilla. Kalevalan pohjalla näkyvät runot olivat enimmäkseen karjalaisen kulttuurin tuotoksia ja tämä kulttuurialue levittyy niin Suomen kuin Venäjän alueelle, jos asiaa haluaa katsoa nykyisiä valtioiden rajoja vasten. 

Kalevalan lähteenä oli toki suullinen kansanrunous, eli kansan laulamat ei kirjalliset runomuotoiset kertomukset, mutta lopullisena tuotoksena Kalevala ei heijasta pelkästään kansankulttuuria. Idea Kalevalasta vallitsi yliopistopiireissä ja kansallisromantiikkaa haalivan sivistyneistön parissa jo pitkään ennen Lönnrotin keruutyön aloittamista. Folkloristi Lauri Honko onkin todennut: “Kalevalasta tiedettiin, mitä se oli, ennen kuin tiedettiin, mitä siinä oli.” Kerätessään Kalevalan lähderunoja ja kootessaan niistä eepoksen, Lönnrot toteutti sivistyneistön päämääriä ja tulkitsi runoja näistä lähtökohdista.

Väite on siis enemmän tarua kuin totta.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Lönnrot kokosi Kalevalan keräämistään runoista.

Nykykäsityksen mukaan kerääminen tai kokoaminen ei tuo tarpeeksi selvästi esiin Lönnrotin omaa tuottavaa toimintaa eepoksen luojana. Vaikka Kalevalan säkeistä vain 3 % on todettu olevan Lönnrotin omasta kynästä (eli niille ei ole osoitettavissa vastinetta kansanrunostoaineistossa), on Lönnrotin toimitustyö ollut varsin aktiivista tekstien muokkaamista. Yhtenäistä kertomusta muodostaessaan Lönnrot valitsi ja yhdisteli keräämiään säkeitä tavoilla, joilla niitä ei ollut suullisessa perinteessä esitetty.

Väinö Kaukosen laajan säeanalyysin mukaan Kalevalan säkeistä vain noin 33 % esiintyy alkuperäisten lähderunojen mukaisessa asussa ja yhteydessä. Näitä osioita on esimerkiksi samporunoissa. Jopa puolessa Kalevalan säkeistä kieliasua, runomittaa tai muita kielellisiä muotoja on muokattu alkuperäisestä, ja 14 %:lla säkeistä ei ole varsinaista vastinetta lähderunoissa ollenkaan. Kaikesta tästä huolimatta Lönnrot on rakentanut osiot soveltaen kansankertomusten aineksia. Esimerkiksi Aino-kertomusta ei sellaisenaan kansanrunoissa tunneta, vaan Kalevalan kertomuksessa Ainosta yhdistyvät kansanrunot kilpalaulannasta, Vellamon neidosta ja hirttäytyneestä neidosta. 

Suomalaisuutta ja suomalaisperäisyyttä korostaessaan Lönnrot myös “siivosi” lähderunoista pois esimerkiksi venäläisyyteen ja (ortodoksis-)kristillisyyteen viittaavia kerrostumia.

Toki itse suulliseen runolauluperinteeseen on olennaisesti kuulunut, että laulajat yhdistelevät säkeitä ja teemoja omilla tavoillaan. Omassa toimitustyössään Lönnrot rinnastikin itsensä tällaiseen runonlaulajaan, vaikka hänen tapansa yhdistellä aihelmia ja säkeitä olikin selvästi mittavampaa kuin lähderunojensa laulajilla.

Väite on siis totta ja tarua.

Kuva: Viliina Silvonen

Väite: Kalevalan runot ovat suomalaisia.

Kalevalan pohjalla olevaa runokulttuuria on esiintynyt niin nykyisen Itä- kuin Länsi-Suomenkin alueella, mutta Lönnrotin aikaan kalevalamittainen runous ja etenkin eeppinen runous eli vahvemmin idässä Savon ja Karjalan alueilla. Kalevalan materiaali on siis enimmäkseen idässä kerättyä. Myös inkeriläinen runokulttuuri on vaikuttanut Kalevalaan. Nykypäivänä on aiheellista pohtia, missä määrin runoja pitäisi määritellä pääasiassa karjalaisen kulttuurin kautta erillään kansallisista projekteista. Tähänkään väitteeseen ei ole tarjota yksiselitteistä vastausta, mutta runot eivät ainakaan ole pelkästään ja yksinomaan suomalaisia. 

Väitteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta.

Kuva: Andrew M. Butler (CC BY-NC 2.0)

Väite: Kalevalan runot ovat muinaista perua.

Kalevalamitta on nykykäsityksen mukaan saanut muotonsa noin 200–550 jaa., ja runoaiheita on vanhemmassa tutkimuksessa ajoitettu rautakaudelle asti. Nyky-ymmärryksen mukaan suullinen perinne ei kuitenkaan elä tyhjiössä, vaan se muuttuu ja elää ympäröivän maailman mukana sekä vaihtelee esityskerrasta toiseen. Käsitys ja ajatus kansanrunouden muinaisuudesta vallitsi jo 1800-luvulla kerääjien mielissä. Kansanrunojen keruukampanjointiin kuului idea siitä, että syrjäisiltä seuduilta on vielä löydettävissä parempaa ja aidompaa muinaisuutta kuin kaupungeista, koska syrjäseutujen ihmisten ajateltiin elävän pysähtyneemmässä ajassa. Kerääjien mielissä Karjala edusti juuri tällaista paikkaa. Ajatus oli romantisoiva ja idealistinen, mutta myös alentava ja alistava – toiseuttava.

On myös aiheellista miettiä, esitettiinkö akateemiselle vieraalle erilaista perinnettä kuin tutuille oman yhteisön piirissä. Lisäksi laajaan Lönnrotin kokoamaan aineistoon mahtuu hyvin eri-ikäisiä runoja. Näitä kutsutaan runouden kerrostumiksi. Ei ole siis syytä olettaa, että Lönnrotin hyppysiin päätynyt materiaali olisi toistunut aikojen alusta asti samanlaisena, vaikka aihelmilla ikää olisikin.

Väitettä voi siis pitää totena; muinaista perua on, mutta itse runomuistiinpanoihin tallentuneet eli keräystilanteessa esitetyt runot eivät ole muinaisia.

Kuva: Siria Kohonen

Väite: Runonlaulajat lauloivat Kalevalan runot ulkomuistista.

Kansanrunot eivät ole muodoltaan kiinteitä ja muuttumattomia eivätkä Kalevalan runot suoraan runonlaulajilta eepoksen kansien väliin koottuja, kuten jo edellä on tulut ilmi. Runonlaulaja tuottaa eli sepittää runoa esityshetkessä perinteisiä malleja seuraten. Kertomuksen perusjuoni ja tarinan vaiheet ovat samat ja toistuvat, mutta itse runo saa joka esityksessä uuden muodon. Esittäjä ei siis laula runoa ulkomuistista kokonaisuutena, vaan ikään kuin kertoo tutun kertomuksen omin sanoin uudelleen. Tällainen muistinvarainen, perinteisiä ilmaisuja käyttävä ja niiden varassa varioiva, tekstiä improvisoiden tilanteessa tuottavat esittäminen on jokseenkin kaiken suullisen perinteen tausta. Samaa runoilutapaa jatkaa nykyaikana esimerkiksi freestyle rap.

Väite ei ole totta.

 

Aarre Aaltosen veistämä patsas Ilmatar ja sotka Sibeliuksen puistossa Helsingissä. Kuva: Siria Kohonen

Totta taikka tarua – entä sitten?

Vaikka Kalevala ei olekaan muinaista karjalaista (saatikka suomalaista) runoutta, joka olisi vuosisatoja siirtynyt suusta suuhun muuttumattomana, on Kalevala – ja kalevalamittainen runous laajemminkin – saanut suomalaisessa kulttuurissa tiettyjä erityisiä kansallisia merkityksiä. Näiden kulttuurin kannalta tärkeiden merkitysten rinnalla on kuitenkin hyvä pitää esillä sitä tosiasiaa, että eepoksen maailma on yhdenlaisen ideologian seurauksena syntynyt monimerkityksinen ja rikas teos. Siitä riittää ammennettavaa aina tutkimuksesta taiteeseen ja se elää niin juhlapuheissa kuin sananparsissa.

Kirjoittaja: Päivystävä folkloristi (Tuukka Karlsson, Siria Kohonen, Viliina Silvonen, Oona Simolin)

Lisää Kalevalasta voit lukea esimerkiksi Tuukka Karlssonin tekstistä Kalevalan jäljillä. 

 

Päivystävän folkloristin huomioita kesäretkiltä 

Parikkalan Patsaspuiston joogaavat patsaat

Tänä kesänä somessa lietsottiin suomalaisia reissaamaan kotimaan upeisiin kohteisiin esimerkiksi 100 syytä matkailla Suomessa -kampanjan nimissä. Hyvä niin, sillä nähtävää ja koettavaa riittää. Kulttuuriperintökohteita, kansallismaisemia, luontoa, taidetapahtumia, ITE-taidetta… Päivystäviä folkloristeja vieraili muutamissa kohteissa, jotka herättivät liudan kysymyksiä ja veivät jälleen syvälle kulttuuristen merkitysten ja kerrostumien uumeniin.

Paikkojen kulttuuriset merkitykset ja merkitysten jatkumot

Paikat keräävät muistoja, niihin kiinnittyy kokemuksia ja kokemuksista syntyneitä muistoja. On helppoa ymmärtää, miksi sukumökin rannat tai perinteiset, jokavuotiset kesätapahtumat ovat meille tärkeitä. Mutta miksi meihin vetoaa myös isompiin yhteisöihin liitetyt paikat ja niiden merkityskerrostumat kuten Kolin kansallismaisema?

Ajatus Kolista kansallismaisemana liitetään 1800-luvun lopun karelianismiin ja niin sanottuun taiteen kultakauteen. Järnefelt, Gallen-Kallela ja Edelfelt etunenässä matkailivat tuonne syrjäiseen kolkkaan, jonka luonto käsitettiin “vielä” villiksi ja vapaaksi. Koskemattomuus ei aivan pitänyt paikkaansa: todellisuudessahan alueella kaskettiin metsää ja elettiin kuten missä muualla tahansa. Oleellista tässä villin luonnon ajatuksessa taisi olla ajatus ihmisen suorasta yhteydestä maisemaan – ja että tässä yhteydessä tiivistyisi jotain suomalaisuudesta.

Päivystävä folkloristi vieraili Pohjois-Karjalassa muun muassa Kolin kansallismaisemissa. (kuvat: Viliina Silvonen)

Karelianistien mielenkiinto kohdistui periferiaksi koettuun Itä-Suomeen ja Karjalaan. Koskemattoman luonnon lisäksi Helsingistä katsottuna syrjässä asuvien ihmisten ajateltiin olevan lähellä luontoa ja vailla ulkopuolisia vaikutteita, jonkinlaisessa (kulttuurisessa) viattomuuden tilassa suojassa eurooppalaisten ajatusten ja tapojen vaikutuksilta.

Näiden kansallisromantiikan ajan retkien ja aatteiden myötä kansallismaisemat ovat yhä osa jotakin yhteistä tai ainakin yhteisenä pidettyä. Ne ovat koettua ympäristöä, materiaalia ja muistoja, ja niitä uusinnetaan erilaisten kulttuurituotteiden kautta. Vierailemalla Ateneumissa ihastelemassa taiteen kultakauden maalauksia asetumme osaksi pitkää jatkumoa, jossa kansallismaisemien käsitettä on rakennettu. Vaikka emme olisikaan samaa mieltä maisemien ja maalausten arvosta tai niihin liitetyistä mielikuvista, voi niiden kiistäminenkin uusintaa niille annettuja kulttuurisia merkityksiä.

Omaehtoista luovaa ilmaisua

Kansalliskohteiden vastapainoksi päivystäjiä vieraili myös ITE-taidekohteissa, jotka ovat osittain somen voimalla nousseet kotimaan matkailusuosikeiksi. Näitä eriskummallisia, ilmaisuvoimaisia taidekohteita on pitkin poikin Suomea, ja nämä edustavat jotakin täysin muuta kuin kansallismaisemat tai kansallisesti arvokkaaksi kohotetut kulttuuriperintökohteet. Ne ovat luovien yksilöiden itseilmaisua, kommentteja ja pohdintoja maailmasta.

Folkloristiikkaa voi määritellä omaehtoisia aineettomia kulttuuri-ilmaisuja tutkivaksi alaksi ja tässä mielessä ITE-kenttä osuu hyvin lähelle tyypillisiä tutkimuskohteitamme – vaikka onkin myös aineellista. Folkloristiikassa tarkastelussa ei ole itseilmaisuun liittyvät laatukysymykset, eikä yhtä teosta pyritä arvottamaan toisen yli. ITE-taiteilijoiden kokoelmat ovatkin kiehtovia juuri siksi, että ne toimivat taidemaailman instituutioiden ulkopuolella ja jopa irvaillen taiteen laatuun liittyville kysymyksille – ja sille, miten laadun arviointi toimii myös statuksen pönkittämisenä.

 

Parikkalan patsaspuisto on kansainvälisestikin tunnettu ITE-taidekohde, joka saa matkakohteena ehdottoman suosituksen Päivystävältä folkloristilta.

Patsaspuiston entistä sisäänkäyntiä reunustaa patsaiden jono. Yhteensä Veijo Rönkkösen (1944–2010) betonipatsaita on puistossa noin 560. (kuva: Viliina Silvonen)
Joogatarha-veistosryhmässä on 256 joogahahmoa eri asennoissa. (kuva: Viliina Silvonen)
Parikkalan Patsaspuiston patsas
Tuimakatseinen joogaaja kesäyössä. (kuva: Viliina Silvonen)
irvistävä patsas viinimarjapensaan seassa
Patsaspuisto huokuu satumetsän tuntua niittykukkineen ja marjapensaineen. (kuva: Viliina Silvonen)

**
Päivystävä folkloristi -blogissa neljän folkloristiikan väitöskirjatutkijaa tarkastelee perinne- ja kulttuuriperintökenttää viralliselta sekä anarkistiselta ja omaehtoiselta laidalta. Parhaiten pysyt kärryillä ajatuksenjuoksussamme seuraamalla tiliämme Twitterissä käyttäjätunnuksella @pfolkloristi. Päivystävältä saa myös kysyä mitä tahansa laveaan alaamme liittyvää!

Juttu on julkaistu NEFA-Helsinki ry:n (folkloristiikan ja kansatieteen ainejärjestön) Napakaira-lehdessä.

 

Tarinoiden voima – kertomuksista, uskomuksista ja tiedostamisesta

Toistuva tarina mahtavasta verenseisauttajasta sai päivystävän folkloristin pohtimaan kertomusten voimaa ja vaikutusta ihmisten uskomuksiin.

Kuva: Aaron Burden on Unsplash

 

Satuinpa kerran vanhoja suomalaista kansanlääkintää koskevia arkistoaineistoja tutkiessani törmäämään erääseen tarinanpätkään. Se kuuluu näin:

Kerran oli yksi mies leikannut kirveellä jalkaansa niin että valtimokin oli poikki. Ne tulliit siit kiireesti meille ja pyysit että ”tule sie Klementtilän Jaakko sulkemaa se veri”. Äijä sanoi ”Mänkää kottii ja pankaa kääre ei se ennää yhtään vuuva verta, mie käskin sen seisattummaa.” Ja kun männiit kottii, niin se ei vuotanutkaa, ei yhtää haastoi sen miehen emäntä siit perästäpäin.

(SKS Koivisto. U. Mannonen 3586. S. Kana. 1937)

Kyseinen tarina löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinne- ja nykykulttuurin arkistosta, jonne se on talletettu vuonna 1937. Kertoja S. Kana on Karjalankannaksen Koivistolla tarinoinut näin Ulla Mannoselle, joka on kirjeenä lähettänyt tämän tarinan muiden kansanperinnetietojen kanssa arkistolle. Kertoja muistelee isoisäänsä Klementtilän Jaakkoa, joka on kuollut jo paljon aikaisemmin kertojan ollessa vielä nuori.

Yli 80 vuotta myöhemmin Mäntyharjulla, vuonna 2019, eräs mummo kertoo lapsenlapselleen tarinaa verenseisauttajasta, joka asui noilla tienoilla 1950-luvulla. Tämä Puustisena tunnettu mies sulki myös verta vuotavia haavoja sanoillaan. Kerran oli mies saatu puhelimen päähän, ja soittaja oli pyytänyt miestä tulemaan verta seisauttamaan, mutta Puustinen oli sanonut, että kyllä se veri seisoo, kun hän täältä etäältäkin käskee. Ja niin oli verentulo lakannut.

Tämä mummo, minun isoäitini, ei tuntenut tarinoita muista verenseisauttajista. Silti tarina muistuttaa kovasti yllä esitettyä arkistosta löytynyttä verenseisautustarinaa, joka on peräisin täysin eri paikasta, eri kertojilta ja eri ajalta. Molemmat edustavat tietäjätarinoihin kuuluvaa tarinatyyppiä verenseisauttajista. Näitä tarinoita on lukuisia ympäri Suomea, ja niissä mahtavimpien verenseisauttajien ei tarvitse edes nähdä potilasta saadakseen verentulon loppumaan loitsuillaan.

Muistelu ja tyyppitarina

Verensulkijoista kertovat tietäjätarinat ovat tyypillisiä kansanperinteen uskomustarinoita, kuten ovat esimerkiksi kertomukset ennustajista, kummituksista tai muista yliluonnollisuuksistakin. Molemmat tarinat vaikuttavat kuitenkin myös henkilökohtaiselta muistelulta: arkistosta löydetyssä tarinassa kertoja muistelee isoisänsä toimia, oma isoäitini taas muisteli entistä naapuriaan. Yleiset tarinatyypit ovat muotoutuneet yksilölliseksi kerronnaksi.

Kertomuksista ei käy ilmi, mikä suhde kertojalla itsellään on ollut kerrottuihin tapahtumiin, mutta koska tarinat noudattelevat yleistä tyyppiä, on todennäköistä, että nämä tilanteet ovat muualta kuultuja eivätkä henkilökohtaisesti todistettuja. Yleinen tarinatyyppi yhdistyy kertojan mielessä tuttuun henkilöön, mikä on tällaisille tyyppitarinoille jopa tavallista. Kertojat varioivat tyyppitarinoita omien tiedostettujen ja tiedostamattomien valintojensa mukaan, ja näin tyyppitarinoihin heijastuu erilaisia variaatioita, arvostuksia ja tulkintoja. Esimerkiksi kertojan henkilökohtainen suhtautuminen verenseisauttajan persoonaan vaikuttaa siihen, kuinka uskottavana kertoja esittää tämän parannusvoimat.

Varioiduissakin kertomuksissa on vaikutusvaltaa. Henkilökohtaisuuden yhdistyminen tyypillisyyteen tekee jo yleisesti mielenkiintoiseksi koetusta kertomuksesta entistäkin mieleenpainuvamman ja merkittävämmän – niin kertojalle itselleen kuin mahdollisesti myös kuulijoille. Mieleenpainuvilla kertomuksilla ja niiden välittämillä arvoilla ja sanomilla on vaikutusta kerrontaympäristöissään ja -yhteisöissään. Hyvät, vaikutusvaltaiset kertomukset jäävät mieleen, leviävät ja elävät omaa elämäänsä niin kuin esimerkiksi urbaanilegendat (nykytarinat).

Kertomusten voima uskomuksissa

Mummoni kertomaa verenseisauttajatarinaa pohtiessani mietin, uskooko mummoni sanoilla parantamiseen. Tällä tavoin muotoiltuna kysymys kuitenkin yksinkertaistaa asiaa. Ehkä oli vain olemassa hyvä kertomus, jonka mummoni oli oppinut mielessään liittämään naapurissa toimineeseen parantajamieheen. Kun kyseinen mies tuli puheeksi, heitti mummoni anekdoottina esille tämän tarinan. Mielekkään keskustelun kannalta hyvä tarina oli ehkä helpompi esittää kuin täysin faktoihin pohjautuva muistelu.

Uskomukset elävät monesti kertomusten myötä. Toisinaan kyse on esimerkiksi poliittisista uskomuksista, toisinaan uskonnollisuuteen liittyvistä uskomuksista. Termillä uskomus ei välttämättä tarvitse viitata yliluonnollisiin asioihin, vaan eräänlaiset uskomukset vaikuttavat myös normaalissa arkielämässä ihmisten toimintaan: esimerkiksi stereotypiat ovat uskomuksia toisista ihmisistä, ja ne vaikuttavat sosiaalisiin tilanteisiin.

Uskomusten kentässä voidaan erottaa toisistaan tietoiset ja tiedostamattomat uskomukset. Ihminen voi sanoa, ettei usko kohtaloon, ja tämän toteaminen on hänelle tietoista. Silti sama ihminen saattaa päästää suustaan, että ehkä jonkun työntekijän olikin vain tarkoitus saada potkut, jotta hän lopulta löytäisi unelmatyönsä. Tällaisia saattaa kuka tahansa päästää suustaan sen kummempia miettimättä.

Tiedostamattomat uskomukset tulevat usein esille nimenomaan puhetavoissa ja käyttäytymisessä. Toisinaan tiedostetut uskomukset noudattelevat tiedostamattomia, joskus eivät. Ja tiedostamattomia uskomuksia muokkaavat esimerkiksi juuri hyvät, mieleenpainuvat ja vaikutusvaltaiset kertomukset. Samaa voi toki tapahtua myös toisin päin.

Uskoako vai ei?

Palaan kuitenkin kysymykseen siitä, uskooko mummoni sanoilla parantamiseen. Voisin tietenkin kysyä häneltä suoraan. Se, mitä hän vastaisi suoraan kysymykseen, noudattaisi kuitenkin pääasiassa hänen tiedostamiaan uskomuksia ja totuttuja tapoja käydä tällaisia keskusteluja. Toki esimerkiksi äänenpainot ja sananvalinnat saattaisivat valottaa myös tiedostamattomia arvostuksia.

Tiedän kuitenkin mummoni esittäneen vakavahenkisessä keskustelussa kertomuksen, jonka vaikutusvallasta voi esimerkiksi sen yleisyyden vuoksi mennä takuuseen. Kertomus ei välttämättä muokkaa tiedostettuja uskomuksia, mutta se toimii silti kertojan mielessä – sillä on vähintäänkin tiedostamatonta vaikutusvaltaa, joka on edes hetken muokannut mummoni käsitystä entisestä naapuristaan, ja tällä tavalla tämä kertomus on vaikuttanut mummoni uskomuksiin. Esimerkiksi juorut toimivat samoin.

Kertomukset ja tarinat eivät ole ”vain” tarinoita. Kertomuksilla voidaan tehdä asioita, ja niillä voidaan käyttää vaikutusvaltaa kertojan ja kuulijan välillä – tahtomatta tai tahallisesti, onnistuen tai epäonnistuen. Ympäristöistään, yhteisöistään, kertojistaan ja kuulijoistaan riippuen kertomuksesta kuin kertomuksesta voi tulla yksi “parhaista kertomuksista”, jotka leviävät, muodostuvat varioituviksi tarinatyypeiksi tai muovaavat uskomuksia, joiden perusteella toimimme.

 

Erilaiset avioliittokäsitykset yhdistyvät nykyhäissä

Kesähäät Joutsenon emäntäkoululla. Kuva: Aarne A. Mikonsaari 1976 / Lappeenrannan museot (CC BY-NC-ND 4.0).

Keskikesällä moni pari toivoo viettävänsämeidän näköisiä häitä”. Perinteentutkijan silmin nykyiset hääjuhlat ovat kiinnostava sekoitus yksilökeskeistä romantiikkaa ja toisenlaisten avioliitto- ja sukupuolikäsitysten kaikuja.

Juhannushäät tuntuvat olevan nykyaikana melko harvinainen tapaus, suorastaan sitä kuuluisaa katoavaa kansanperinnettä. Koska iso osa pareista järjestää kuitenkin suuren päivänsä kesäkuukausina, on nyt erinomainen aika tarkastella suomalaisia häitä.

Kuten niin usein perinteiden kohdalla, joudumme toteamaan nykyään itsestäänselvältä tuntuvan käytännön iältään suhteellisen nuoreksi. Kansatieteilijä Ilmar Talven mukaan kesähäiden suosio alkoi kasvaa vasta 1800-luvulla ja esimerkiksi vuosina 1866–1910 suosituin hääkuukausi oli edelleen joulukuu. Häiden vieton ajankohdan valitsemiseen vaikuttaa muun muassa konkreettiset työn järjestämiseen liittyvät seikat: juhliminen lienee ennen ollut helpompi järjestää satokauden ulkopuolella, nykyään menojamme määrittää työpaikan lomakalenteri.

Folkloristin silmin häihin liittyviä valintoja ohjaa itse asiassa liuta tekijöitä. Jokaisella on mielikuvia siitä, millaisia elementtejä sisältyy hääriittiin. Nämä mielikuvat voivat pohjautua esimerkiksi edellisiltä sukupolvilta saatuun tietoon, omakohtaisiin kokemuksiin, viralliseen opetukseen sekä viihteen ja median kuvastoon. Häihin yhdistetyt elementit ovat myös eri-ikäisiä ja liittyvät itse asiassa hyvin erilaisiin aviokäsityksiin.

 

Sinua vain: romantiikka dominoi nykyhäitä

Nykyiset perhehäät ovat spektaakkeli, jonka suunnittelu voi olla usean vuoden harrastus. Juhlan halutaan ilmentävän hääparin mieltymyksiä ja yhteistä historiaa. Aino Maria Luotonen kuvailee sosiologian alan gradussaan, miten häiden suunnittelusta on tullut hääparin ohjaama prosessi, jossa konsultoidaan suvun lisäksi tai sijaan yhä laajemmin ystäviä ja kollegoita sekä turvaudutaan mediaan ja internetiin. Folkloristi voisi kutsua tätä vertikaalisten vertaisryhmien roolin kasvamiseksi.

Aikamme häissä on läsnä ajatus romantiikasta ja parin yhteen liimaavasta rakkaudesta. Folkloristi Mari Hatakka erittelee väitöskirjassaan elämäkerta-aineiston pohjalta heterosuhteisiin kuuluvaa romanttista diskurssia eli puhetapaa. Tällöin rakkaus nähdään elämää suurempana ja yksilön olemassaolon merkityksellistävänä kokemuksena.

Romanttiseen puhetapaan kuuluu myös ainutlaatuisuuden idea, joka erottaa juuri tämän ihmissuhteen muista ja toisaalta tukee kristillistä ajatusta avioliitosta kuolemaan asti kestävänä virallistettuna suhteena. Häissä ainutlaatuisuutta rakennetaan esimerkiksi puheissa: bestman ja kaaso saattavat kertoa, miten erityinen suhde hääparilla on. Sydänkoristeissa lukee forever. Avioliiton tunteellisten puolien korostuminen lienee seurausta siitä, että instituutio ei määritä enää yksilöä suhteessa yhteiskuntaan ja yhteisöön samalla tavalla kuin esiteollisessa Suomessa, jossa parinvalintaa ohjasivat romantiikan lisäksi käytännölliset seikat.

 

“Vaimoa ei pidä valita silmillä vaan korvilla“ – hivenen verran pragmatiikkaa

Romanttiseen diskurssiin kuuluu ajatus oikean ihmisen löytämisestä ja kahden aikuisen ihmisen vapaaehtoisesta sitoutumisesta. Toisaalta samaan aikaan nykyhäissä elää kerroksia, jotka heijastelevat toisenlaisia käsityksiä avioliitosta ja parisuhteesta.

Hatakka havaitsi väitöskirja-aineistossaan kansanperinteen diskurssin, jossa mies ja nainen muodostavat ensisijaisesti toimivan yksikön. Sen tehtävä on perustaa yhteinen toimiva koti tulevien sukupolvien kasvattamista varten. Hatakan mukaan tähän puhetapaan liittyvät oleellisesti ajatukset siitä, mitä ominaisuuksia on hyvällä aviomiehellä tai -vaimolla. Jos romanttisessa diskurssissa parinvalinnan perusta on henkinen yhteys, on kansanperinteen lähestymistapa pragmaattinen. Jotta kunnollinen perhe-elämä on mahdollista, on puolison tullut olla esimerkiksi raitis, työteliäs, rikas tai riuska. Standardeja on voitu asettaa perinteen kuten sananlaskujen sekä sukulaisten ja ystävien neuvojen kautta. Sielujen sympatiasta viis kun sopiva kandidaatti kerran löytyy, ei yrittämisestä pidä hevin luopua.

Myös Satu Apo kuvailee suomalaisten talonpoikien avioliiton solmintaa ekonomisena järkivalintana. Esimerkiksi 1700-luvulla papiston edustaja on todennut talonpojille olevan “kyllin että he saavat jongun ihmisen muotoisen luondokappalen, kellä olis lehmä ja lammas, leviä selkä, tukevat hartiat ja vahvat käsivarret” (Heikinmäki 1981). Samalla on toki muistettava, että romanttisilla tunteilla on ollut paikkansa parinvalinnassa aina, mutta niiden merkitystä ei ole pidetty samalla tavalla avioliiton perustana kuin tänä päivänä.

Edellä kuvattu pragmaattinen avioliittokäsitys heijastuu nähdäkseni esimerkiksi näihin kakunkoristeisiin, joissa sulhot ja morsiamet estävät toisiaan lähtemästä pitämällä kiinni nilkoista ja paidankauluksista käsin ja ongenkoukuin.

Jotkut häiden perinteiseksi mielletyt elementit kantavat mukanaan historiallisia kaikuja, jotka eivät istu kovinkaan hyvin nykyiseen maailmanmenoon. Otetaan esimerkiksi vaikka morsiamenryöstö, joka imitoi tosimaailman käytäntöä kaapata nainen morsiameksi vastoin tahtoaan. Vastaavia esimerkkejä ovat morsiamen luovuttaminen isältä sulhaselle, joka on merkinnyt naisen siirtymistä isältä sulhasen sukuun, tai kimpun heitto, joka tekee selväksi avioliiton haluttavuuden aviottomuuteen nähden.

Kun näitä käytäntöjä toistetaan, ne voidaan perustella perinteiksi, joita toistetaan vain jatkuvuutta tuovina elementteinä. Kun perinnettä jatketaan ihan sen itsensä vuoksi ja sivuutetaan siihen liittyvät arvot tietoisesti tai tiedostamatta, puhutaan arkikielessä usein symboliarvosta. Näin romanttinen narratiivi ei rikkoudu, mutta häiden tunnusomaisia piirteitä voidaan kuitenkin toistaa.

 

Persoonallinen ja perinteinen limittyvät

Naimisiinmeno on ollut aiemmin ennen kaikkea siirtymäriitti. Matti Sarmelan mukaan tämän tehtävä oli siirtää nuori aikuinen avioituneiden ja siis sosiaalisesti täysivaltaisten aikuisten ryhmään. Lisäksi hääjuhlat toimivat kahden suvun ja myös muun yhteisön lujittajina.

Nykyään avioliitto ei ole yhteiskunnallisesti ja yhteisön jäsenyyden kannalta yhtä tärkeää kuin ennen. Perusturvastakin huolehtivat paikallisyhteisön sijaan viralliset organisaatiot. Hääjuhlasta on tullut siis yhä enemmän paikka toteuttaa itseään ja ehkä myös rakentaa parisuhdetta “meidän jutun” luomisen kautta. Samaan aikaan häissä elää vahvasti perinnetietoinen taso, joka ammentaa romanttisen diskurssin ulkopuolelta ja menneistä pragmaattisemmista ajoista. Se on ehdottoman hyväksyttävää, siirtymäriittien kohdalla myös väistämätöntä. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan: jos kutsut häihisi vieraaksesi folkloristin, hän saattaa teidän näköisenne juhlan lisäksi nähdä myös jatkuvuuksia ja läikähdyksiä vähemmän romanttisista aviokäsityksistä.

Menneiden sukupolvien avioliitto-ohjeisiin voi tutustua myös kansainvälisessä Matti Kuusi (M6) -sananlaskutietokannassa, josta löytyy oma osionsa avioliittoa käsitteleville sananlaskuille (mm.:  “Avaa molemmat silmät ennen kuin menet naimisiin, sen jälkeen ummista toinen”) kohdasta G Yhteisöelämä – G5 Avioelämä.

 

Lähteet

Apo, Satu 1995: Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hatakka, Mari 2011: Nainen, mies, rakkaus, seksi: Heterosuhteen kulku, kulttuurinen malli ja sitä selittävät diskurssit kahden omaelämäkerta-aineiston valossa. Väitöskirja, folkloristiikka, Helsingin yliopisto. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/24373

Heikinmäki, Maija-Liisa 1981: Suomalaiset häätavat. Talonpoikaiset avioliiton solmintaperiaatteeet. Helsinki: Otava.

Luotonen, Aino Maria 2008: “Oikeat häät”. Yksilöllisten elämysten etsintä kollektiivisissa häärituaaleissa. Pro gradu -tutkielma, sosiologia, Helsingin yliopisto. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/18186/oikeatha.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Sarmela, Matti 2007: Suomen perinneatlas. Luettavissa: https://sarmela.net/_files/200000119-45fe446f8c/Suomen%20perinneatlas-2.pdf

Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Vihaan Kalevalaa – eli mitä?

”Mistä hitosta siinä Kalevalassa oikein on kyse?” Tämä kysymys heitettiin Päivystävälle folkloristille twitterissä viime syksynä. Tällä kertaa aihetta tarkastellaan nykylukijan näkökulmasta. Kalevala kalskahtaa kaukaiselta; se kaipaa tulkintoja, jotka resonoivat nykyajan kanssa.  

Viime viikolla päätin antaa vanhalle, vuosiksi unohdetulle, tutulle mahdollisuuden innostaa jälleen (lähestyvät festarikeikatkin mielessä) ja laitoin Ismo Alangon uutukaisen soimaan.

Ja sieltähän pärähti: Vihaan Kalevalaa.

Riemu tulvahti mieleeni ja hymy levahti kasvoilleni oitis; kunnollista punkasennetta Siekkareiden tapaan! Ja aihekin sopivasti provosoiva ja kansanrunoustieteilijän – joiksi meitä folkloristeja vielä muutama vuosikymmen sitten kutsuttiin – mieltä kiihdyttävä.

Kalevalasta ja sen merkityksestä, siihen suhtautumisesta ja sen tulkinnoista, jalustalle nostamisesta ja sieltä pudottamisesta on saatu viime aikoina lukea mediassa muun muassa Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion Kalevala-prokkiksen puitteissa. Otaksun, että päivystäjäkollegoideni kanssa olemme yhtä mieltä, että Kalevalasta pitää puhua monipuolisemmin: käsityksiä kansalliseepoksestamme on uudistettava ja laajennettava.

Tässä tekstissä en kuitenkaan kommentoimaan tätä keskustelua syvemmin, sen aika on toiste. Tämä teksti on punkrockille ja viha-rakkaussuhteelle Kalevalaan.

Ääneen lausuttuja vaiettuja totuuksia

Vihaan Kalevalaa -biisin nimeen samaistuu uskoakseni monet suomalaiset ainakin jossain määrin. Pakkolukemista koulussa. Tunkkasia pölyttyneitä sivuja kirjaston kirjassa. Viisisävelinen tylsä melodianpätkä musiikintunnilta. Käsittämätöntä kieltä. Massiivisia kultakauden mestareiden maalauksia. Sinfonista kansallisromantiikkaa. Kuviteltua menneisyyttä. Kuivakka, epämääräinen juhlapäivä helmikuussa. Jokakodin kirjahyllyntäyte siinä Raamatun vieressä.

Kaikki muistavat Väinämöisen olevan vanha ja viisas. Joku seppä takoi Sammon, joka oli jokin ihmekone, josta tapeltiin. Aino pakenee vanhaa miestä. Paidaton nuorukainen kiroaa metsässä. Joku noukittiin Tuonelan virrasta. Pohjolassa on julma vanha akka.

Sitä, mitä Kalevalan tarinoiden ytimissä on, mistä ne todella kertovat, ei välttämättä kovin moni koulukalevalanlukija ole tarkemmin tuumaillut. Eikä se haittaa; miksi olisi? Nykyaikana Kalevala ei houkuttele. Se tuntuu kaukaiselta.

Silti jonkinlainen mielipide aiheesta useimmilla varmaankin on, ja vihdoin myös vihaajat saavat sanoa omansa reilusti ääneen. Mielipiteet perustunevat juuri näihin koulun ja kulttuurimme luomiin mielikuviin, joita yllä hahmottelin ja joihin Alangonkin biisin viha tuntuisi liittyvän.

”Kalevala vituttaa”
”se on äidinmaidossa juotettu, koulussa päähän pakotettu”
”tuotettu sisään taiteena”
”Väinämöinen on perseestä”
”Sampo sekä Ilmarinen kusettavat kansaa”
”koko vitun Pohjolan väki on kaikki täysiä kusipäitä”

Mikä Kalevalassa vituttaa?
Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous tussipiirroksena
Akseli Gallen-Kallela – Kullervon kirous (Museovirasto)

”Raamatun ja Kalevalan sadut samaa sarjaa” – niinpä! Kertomuksia, jotka on kursittu kasaan monista lähteistä. Kertomuksia, jotka ovat aikojen saatossa kulloisessakin kerrontatilanteessa saaneet uusia tulkintoja ja joihin ihmiset ovat eri aikoina liittäneet erilaisia merkityksiä. Samalla tavalla nykyaika vaatii uusia tulkintoja ja merkityksiä, uusia tapoja käsitellä näitä kertomuksia.

Tulkitsen, että viha juontaa juurensa erityisesti tunteeseen tai ajatukseen, että Kalevala käsittelee vain menneisyyttä. Näin koko teos tuntuu vieraalta. Kalevala ja kalevalaisuus liitetään vanhaan, perinteiseen suomalaisuuteen yhä, vaikka varsinaisesti fennomaanien jalanjäljissä ei enää astellakaan. (Tähän väliin muistutuksena, että valtaosa Kalevalan taustalla olevasta runostosta on karjalaista perua, joten niiden suomalaisuudesta voi olla montaa mieltä – keskustelua kulttuurisesta omimisestakin on käyty). Kalevalaisuudessa nähdään jotakin ylevää menneisyyttämme. Sitä ei varsinaisesti koeta tärkeäksi nykyhetkelle. Osasyynä lie sekin, ettei tämä kalevalaisuus oikein avaudu kenellekään, mistään ei selviä, mitä se oikeastaan on.

Resonanssia nykyaikaan

Kansanrunous (jonka eräänlaiseksi osaksi Kalevalan tässä lasken, vaikka varsinaiset kansalta tallennetut runot ovatkin Suomen Kansan Vanhat Runot -julkaisussa) ja kansanperinne yleisemminkin elää liikkeestä – sisällön, muodon ja merkitysten muovautumisesta uudelleen ja uudelleen. Siksi on jo korkea aika tarttua etsimään nykymaailman kanssa resonoivaa Kalevalaa ja kalevalaisuutta. Tätä kohtauspintaa ja uusia tapoja käsittää ja nähdä Kalevala ovat etsimässä niin tutkijat kuin taiteilijat. Tavoitteena kaikilla tuntuu olevan lisätä ymmärrystä ja tietoa ”kalevalaisesta” kansanperinteestä, sen merkityksistä ja mahdollisuuksista.

Uudistaminen on hyvä aloittaa vihaamalla. Sen kautta puretaan ylevää menneisyyttä(mme), ja siten päästään itse asiaan. Mitä muuta kuin mänspleinaavia partasuita, machoilevia antisankareita, traagisia kohtaloita tai julmia vanhoja akkoja Kalevala voisi antaa?

Erikoisen kieliasun ja vertauskuvallisten ilmausten lomaan kätkeytyy paljon tietoa ja taitoa elämästä ja maailmanmenosta. Mitä kaikkea rikas ja monipuolinen kansanrunous voikaan antaa nykyajalle, nykykulttuurille ja ennen kaikkea tulevaisuudelle? Luulenpa, että vain taivas on rajana, kun tätä ruvetaan penkomaan!

 

Tutkimustuloksia ja syksyn KalevalaFestiä mediahuomioineen odotellessa suosittelen kuuntelemaan Ismo Alangon Vihaan Kalevalaa – mukana on sopivasti häivähdys sankariheviä ja reipasta polkkaa.

 

**
Tätä tekstiä luonnostelin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, Kalevalaa, poetiikkaa ja riimejä käsittelevien esitelmien lomassa, Lönnrotin ynnä muiden Seuran entisten esimiesten ja merkkihenkilöiden silmäin alla. Tuntuu oikein sopivalta paikalta.

(Ei markkinointiyhteistyötä kenenkään kanssa.)

Lisää aiheesta:

Kriittisesti Kalevalaa ja kalevalaisuutta tarkasteleva Omistajuus,  kieli ja kulttuuriperintö – Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla -hanke

Ka­le­va­la ja ka­le­va­lai­suus ovat yhä po­liit­ti­sia työ­ka­lu­ja

Kriittinen editio, kommentaarein ja sanaselityksin Kalevalan joistakin runoista: Avoin Kalevala

Juha Hurmeen ja Tuomari Nurmion KalevalaFest-hanke.

 

 

Laastaria myyteille

Havaintoni mukaan sanat ”myytti” ja ”murtua” kuuluvat yleisessä keskustelussa kiinteästi yhteen. Niin myös tässä kirjoituksessa, mutta nyt onkin aika murtaa myyttien murtamisen käytäntö!

Aina välillä lehteä lukiessa huomio kiinnittyy hyvässä tai pahassa johonkin toistuvaan ilmaisuun tai aiheeseen. Useimmiten verenpainetta (huonossa mielessä) nostavat asiatkin kuittaantuvat itsekseen suoritetulla mutinalla ja silmien pyörittelyllä – jäämättä kummittelemaan pidemmäksi aikaa mieleen. Mutta kun tietyn teeman tiheä toistuminen saa kuitenkin silmät verestämään liiallisen treenin takia ja kurkun käheäksi toistuvan ärähtelyn vuoksi, on aika tarttua näppäimistöön.

Myyttejä runnomassa…

Kuten ingressi paljasti, kyse on myyteistä. Tai ei itse asiassa niinkään myyteistä, vaan niiden kohtelusta. Ilman tilastollista analyysiakin voi huomata myyttien esiintyvän lehtikirjoituksissa lähes yksinomaan negatiivisessa valossa: myyttejä ”murretaan” kuin eräässä nimeltä mainitsemattomassa televisio-ohjelmassa konsanaan (ks. esim. Helsingin sanomat 22.12.2018, 21.3.2019 ja 21.4.2019).

Myyttien moniulotteisuudesta ja käsitteen määrittelyitä pakenevasta luonteesta kertoo se, kuinka monella eri tavalla myytit voidaan nähdä – myyttitutkija William G. Doty (2000) listaa yhdeksän yleisesti käytettyä määritelmää. Dotyn mukaan myytit voidaan nähdä ainakin

    • kirjallisina ja kerronnallisina välineinä
    • jumalista ja tuonpuoleisesta kertovina
    • ilmiöiden alkuperän selittäjinä
    • virheellisenä tai esitieteellisenä tietona
    • rituaalien sanallistettuina selityksinä
    • abstraktien ja yleisten asioiden konkretisoijana
    • yhteisöllisten kokemusten, uskomusten ja arvojen välittäjinä
    • henkisenä ilmaisuna
    • kulttuurin ideologisena viitekehyksenä

Kuten lista kertoo, näkemys myyteistä virheellisinä uskomuksina, jotka tulee murtaa ja korjata, on siis sinällään legitiimi. Protestini kohdistuukin kyseisen määritelmän ylivaltaan.

…ja niitä puolustamassa

Sen sijaan että myytit nähdään mediassa ja arkiajattelussa ainaisen nuijimisen kohteena, voisi olla hedelmällistä laajentaa näkökulmaa. Tähän avaimen tarjoaa muun muassa folkloristien Anna-Leena Siikalan ja Frogin omaksuma näkemys myyteistä symboleina. Teoriaa seuraten myytit ovat symboleita, jotka muodostavat, Siikalaa lainaten, kaleidoskooppisen verkoston. Frogin mukaan kyseiset symbolit ovat myös emotionaalisesti vaikuttavia – ne eivät ole ihmisille samantekeviä, vaan herättävät tunteita puoleen tai toiseen.

Wikimedia Commons, CC-BY-SA-3.0

Vertauskuva kaleidoskoopista johtuu myyttien luonteesta: verkoston muodostavat symbolit ovat samaan aikaan pohjimmiltaan sekä ikiaikaisen pysyviä että jatkuvassa liikkeessä olevia, saaden uusia määritelmiä sekä aika- että henkilötasolla. Toisin sanoen, se miten minä näen tätä kirjoittaessa jonkin myyttisen symbolin, voi erota huomattavasti siitä, miten sinä, arvon lukija, sitä tarkastelet.

Vaikka itsenäisyyspäivään on tätä kirjoittaessa vielä aikaa, esimerkin myyttisestä symbolista tarjotkoon tässä talvisota: historiallinen tapahtuma, jonka merkitykset ja tulkinnat elävät ja muuntuvat jaetussa kulttuurissamme. Toisaalta näkemyksemme voivat myös vaihtua ajan kuluessa. Voimme puhua myyttidiskursseista, eli myytteihin liittyvistä vuorovaikutuksen muodoista, joissa niitä käsitellään ja kiistetään tai vahvistetaan sosiaalisesti.

Kauas myytit karkaavat

Kun lehtiotsikko kertoo jälleen yhden myytin murtamisesta, se osallistuu myyttidiskurssiin eli tuottaa käsitystä myyteistä samalla kun puhuu niistä. Nähdäkseni lehtikirjoitus ei siis varsinaisesti murra myyttiä, vaan murtamisen sijaan ennemminkin osallistuu myyttien rakentamiseen ja niitä koskevaan ikuiseen yritykseen vangita myytit hallittavaan muotoon.

Myytit eivät elä ideoiden maailmassa, vaan saavat muotonsa ihmisten toiminnassa, jossa niitä määritellään. Ne ovat osa meitä, samalla ikiaikaisia ja muuntuvia.

Lukemista:

Doty, William G. 2000. Mythography. The Study of Myths and Rituals. Second Edition. Tuscaloosa ja London, The University of Alabama Press.

Frog. 2014. Mytologia on katsojan silmässä. Teoksessa Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.): Ympäristömytologia. Kalevalaseuran vuosikirja 93. Helsinki, SKS.

Siikala, Anna-Leena. 2004. Kalevalaisen runon myyttisyys. Teoksessa Anna-Leena Siikala, Lauri Harvilahti, Senni Timonen (toim.): Kalevala ja laulettu runo. Helsinki, SKS.

 

Ilmaisia taikakonsteja vaalijännittäjille!

Stressaavissa tilanteissa ihmisillä on usein taipumusta maagiseen ajatteluun ja käyttäytymiseen. Näiden avulla tyydytetään hallinnan ja ymmärtämisen tarvetta epävarmoissa olosuhteissa. Miten tämä näkyy vaalien alla?

Vaalikevät on kiihkeimmillään. Ensi sunnuntaina selviää tulevan eduskunnan kokoonpano, ja toukokuussa perässä seuraavat eurovaalit. Jännitys tiivistyy viimeistään ääntenlaskuiltana, mutta monien kädet tutisevat jo aikaisemmin. Miten äänestämäni puolue pärjää? Meneekö ehdokkaani läpi? Ei kai tuo toinen puolue saa kovin montaa paikkaa? Itse ehdokkaat taas pohtinevat, kuinka moni päättää äänestää juuri häntä. Onko se kuitenkaan tarpeeksi?

Kovimmat jännittäjät turvautuvat kenties jopa vaalitaikoihin – ihan vain varmuuden vuoksi. Miltä kuulostaisi esimerkiksi seuraavanlaiset konstit:

1. Jos ehdokas vaalipäivää edeltävänä yönä nukkuu eduskuntatalon/europarlamentin portailta haettu kivi tyynynsä alla, saa hän tarpeeksi ääniä tullakseen valituksi.

2. Jos juuri ennen äänestämistä kiertää valitsemansa puolueen puoluetoimiston kolme kertaa – ensin myötäpäivään, sitten vastapäivään ja lopuksi taas myötäpäivään – ja joka kierroksella sanoo yhdeksän kertaa: ”Hallitukseen!”, pääsee puolue seuraavaan hallitukseen.

3. Jos äänestyskopissa ehdokkaan numeroa lipukkeelle piirtäessä loitsii vimmatusti:

Ehdokkaani ehtamoinen

viisaan virren tuntevainen

mene mäelle mahtavalle

sopimusten solmijaksi

lakien lujittajaksi,

niin ehdokas tulee valituksi.

Maaginen ajattelu meissä

Edelliset vaalitaikaesimerkit ovat täysin hatusta vedettyjä, eikä Päivystävän folkloristin tiimillä ole tietoa tällaisten konstien käytöstä. (Jos sinulla on käytössä oma vaalitaikasi, ilmianna itsesi päivystäjille esimerkiksi Twitterissä!)

Tiedämme kuitenkin, että ihmiset ovat yleisesti taipuvaisia tietynlaiseen maagiseen ajatteluun. Maagista ajattelua voi yksinkertaistaen luonnehtia ajattelulogiikaksi, joka perustuu sellaisiin syy-seuraussuhteisiin, joita välitön arkikokemuksemme luonnonlaeista ei tue. Tällainen ajattelu tuntuu nostavan päätään erityisesti tilanteissa, jotka ihminen kokee uhkaavina tai erittäin stressaavina. Herkkyys tähän on kuitenkin yksilö- ja tilannekohtaista, ja toisinaan myös arkisemmat tilanteet herättelevät maagista ajattelua.

Ihmiset eivät siedä epävarmuutta kovinkaan hyvin. Ihmisillä on tarve elinpiirinsä, ympäristönsä ja niissä esiintyvien ilmiöiden ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Hyviä esimerkkejä nykypäivän maagisesta ajattelusta ja arjen ritualisoitumisesta saa helposti kilpaurheilun parista. Urheilija saattaa esimerkiksi pukea varusteensa päälle aina yhdessä ja samassa järjestyksessä, vaikka tälle ei varsinaisesti olisi tarvetta, tai pitää hyvän onnen alusvaatteita tai asusteita suorituksen aikana. Katsomossa taas faneista voi tuntua, että voittomahdollisuuksia ääneen epäilevä pilaa koko suorituksen, vaikka itse urheilija ei sitä kuulisikaan.

Maaginen ajattelu perustuu ajatusvinoumiin (bias), jotka nopeuttavat ja yksinkertaistavat ihmisten tiedonkäsittelyprosesseja ja päätöksentekoa. Epävarmoissa tilanteissa, joihin yksilö ei voi juurikaan vaikuttaa, voi olla houkuttelevaa ajatella, että esimerkiksi toistot, ääneen lausutut ilmaukset tai symbolien manipuloiminen voisivat kasvattaa yksilön vaikutusmahdollisuuksia. Joskus mielen analyyttinen/reflektiivinen ajattelu korjaa ajatusvinoumat, mutta toisinaan mieli ei jaksa lähteä näin pitkälle, ja maaginen ajattelu saattaa näkyä myös käyttäytymisessä. On pitkälti tilanteista ja yksilöstä riippuvaista, kuinka mielen ajatusmekanismit toimivat.

Vaalit ja uhkien hallinta

Useimmille ihmisille poliittiset vaalit tuskin ovat niin stressaavia tai elämää uhkaavia tilanteita, että ne aktivoisivat maagista ajattelua tai sen mukaista käyttäytymistä. Demokraattinen äänestäminen (toimiessaan) on ihmisten arkikokemuksissa varsin kaukana konkreettisista yksilön elämään ja elintasoon liittyvistä muutoksista – matka vaaliuurnalta vanhainkodin työvuorolistoihin on lopulta sangen pitkä. Kenties tilanne olisi eri, jos tietyllä tavalla äänestäminen uhkaisi tuoda isot miehet oven taakse kolkuttamaan. Toimivassa demokraattisessa äänestämisessä luontaiset stressireaktiot eivät syty niin herkästi kuin tilanteissa, joissa ihmisen oman toiminnan ja sen seurauksen suhde on välittömämpi.

Julkisessa keskustelussa vaaliteemoja kuitenkin käsitellään yksilönäkökulmasta ja vaaliteemoiksi nostetaan aiheita, jotka usein voidaan kokea stressaaviksi ja jollakin tapaa yksilön arkielämää koskettaviksi uhiksi. Esimerkiksi vanhustenhoidon, ilmastotoimien ja maahanmuuton ongelmia on ruodittu mediassa viime aikoina varsin paljon, ja huoli tulevaisuudesta painaa myös kotisohvilla. Äänestäminen itsessäänkin voi tyydyttää sitä olosuhteiden hallitsemisen tarvetta, joka stressiin liittyy.

Vaikka stressi ei oloa hallitsisikaan, kehotan Päivystävän folkloristin nimissä kaikkea kansaa uurnille, niin eduskuntavaaleissa kuin eurovaaleissakin. Ja jos jonkin vaalitaian siinä samalla suorittaakin, niin eipä siitä haittaakaan ole.

 

Lue myös Päivystävän folkloristin Kalevala-vinkit vaalikevääseen.

Maagisen ajattelun ja ritualisaation kognitiivisista teorioista lisää esimerkiksi katsausartikkelissani ”Suomalainen magiaperinne kognitiotieteellisestä näkökulmastaElore vol. 25 (1) / 2018. 130–143.