Erään suvun noidat – pääsiäisperinteen mukautuminen

Kulttuurit, yhteisöt ja ympäristöt ovat jatkuvassa muutoksessa. Myös perinteiden täytyy mukautua näihin muutoksiin, jotta ne säilyisivät. Korona-ajan kokoontumisrajoitukset muodostavat kuitenkin uhan monille yhteisöllisille tilaisuuksille ja siten perinteille myös erään suvun noitaperinteelle.

Kuva: Rene Rauschenberger @ Pixabay

Minun suvussani on pääsiäisperinne. Se on perinne, joka kokoaa sukuni yhteen, sitouttaa meitä toisiimme, sukumme historiaan ja kotipaikkaamme. Se on vaatinut kokoontumista yhteen, kerääntymistä tilaan, joka on alkanut käydä paisuvalle suvulle jopa liian ahtaaksi. Pääsiäisperinteemme on yhteinen kieroutemme, julkinen salaisuutemme, jotain vähän hassua ja vähän paheksuttavaakin.

Pääsiäislauantaina, illan pimennyttyä ja kuun noustua taivaalle me alamme noitimaan. Tekisi mieli kirjoittaa, että alamme leikkiä noitia, mutta en ole oikeastaan ihan varma, kuinka paljon kyse on leikistä: hauskanpitoahan se on mutta samalla myös jotain erittäin tärkeää.

Nyt korona estää meitä kokoontumasta jo toisena peräkkäisenä pääsiäisenä. Miten käy perinteelle?

Tihutöissä naapurissa

Äitini puolen suku tulee Savosta, Mäntyharjulta. 93-vuotias mummoni asuu edelleen pientilalla, joka on kuulunut suvulle siitä lähtien, kun isoisoisoisä passitettiin isolta tilalta torppariksi perimmäisille takamaille. Tämän mummolan lähistöllä ovat rantamökit, joista seikkailumme alkaa.

Kuuleman mukaan perinteen aloitti mummoni sisko vuosikymmeniä sitten. Hän innosti lapset mukaansa pukeutumaan noidiksi ja lähtemään illan pimettyä kiertämään naapuritalojen pihoja tihutyöt mielessä. Mistä isotäti oli saanut läntisemmät trulliperinteet mieleensä, ken tietää, mutta savolaisiin kieromieliin tämä on uponnut kuin hohtimet kaivoon.

Vanhan ajan kansanuskomuksissa pääsiäisyön trullit eivät toki olleet naurun asia. Kertomuksissa trullit vahingoittavat karjaeläimiä, tekevät taikoja sato-onnen pilaamiseksi tai aiheuttavat muutoin suoranaista vahinkoa tilalle ja tulevan vuoden elannolle. Näin pitkälle meidän noitaperinteemme ei kuitenkaan koskaan mennyt. Asiaan vaikutti varmaan se, että lähes kaikki kävelymatkan päässä olevat tilat olivat pitkään jonkinlaisten sukulaisten omistuksessa. Kaikki kyllä tiesivät, ketkä ovat olleet asialla, jos pääsiäisyönä tapahtuu kummia.

Tihutyöt pyrimme pitämään suhteellisen harmittomina. Toki joskus saatettiin huomata, että ei se puunlatvaan heitetty polkupyörä tulekaan sieltä niin helposti alas, tai että vaihteleva kevätyön ilma onkin ensin liisteröittänyt ja sitten jäädyttänyt kiinni kaikki ne kymmenen vessapaperirullaa, jotka on kääritty naapurin Mersun ympärille. Jokaisesta pihasta lähdimme kattilankansia kolistellen ja kauheaa melua pitäen, jotta talossa herättäisiin säikähdyksin. Mutta aina jätimme portaille suklaamunia ja muistimme karjua, että hyvää pääsiäistä!

Perinne yhdistää

Lapsuudessani noitimaan lähteminen oli minulle jännittävä ja sukuun yhdistävä kokemus. Muistikuvieni mukaan olin monena pääsiäisenä innoissani lähdössä mukaan ja tälläydyin noitakuteisiin kuten kaikki muutkin, mutta kun rantamökin valot katosivat ja vastaan tuli metsäteiden pimeys, niin rohkeuteni petti. Olinkohan ehkä seitsemän vanha, kun ensimmäistä kertaa uskalsin kohdata pimeän pääsiäisyön.

Voi sitä seikkailujen määrää! Yhdessä talossa alkoi koira haukkua kesken kaiken! Toisessa isäntäväki tuli pihalle vastaan ja kaappasivat joukkomme johtajan taloon sisään (ja tarjosivat tälle kahvia, koska tämä jättäytyi kiinni niin nätisti, mokoma)! Paluumatkalla kotijoukot olivatkin piiloutuneet tien varteen ja säikyttelivät meitä!

Kun ensimmäistä kertaa olin ollut mukana noitimassa, olin päässyt osalliseksi suvun yhteisestä kokemuksesta. Nyt myös minä pystyin osallistumaan parhaiden noitimiskokemusten muisteluihin, joita olin pitkään vain kuunnellut sivusta. Kun serkku kertoi omaa tarinaansa, niin minä pystyin sanomaan vierestä, että ei se noin mennyt, vaan se meni ihan näin!

Pääsiäisen noitiminen ei suoraan ollut mikään initiaatio sukuyhteisön sisäpiiriin, mutta kyllä asiaa voi siitäkin näkökulmasta tarkastella. Oman pimeänpelon voittaminen, turvallisesta kotipiiristä poistuminen ja seikkailulle mukaan lähteminen oli portti yhteiseen kokemukseen – jaettuun rikostoveruuteen. Yhä edelleenkin olen huomattavan läheinen niiden serkkujeni ja äitini serkkujen kanssa, jotka olivat mukana noitimassa. Olisiko tätä sidettä ilman yhteistä perinnettä?

Kuva: Lairich Rig

Perinne sopeutuu

Folkloristi Lauri Honko on käsitellyt perinteitä analogisesti eräänlaisina evolutiivisesti toimivina olioina, jotka elävien organismien tavoin sopeutuvat ympäristöihinsä ja mukautuvat säilyäkseen. Ympäristönä toimii sekä luonnonympäristö olosuhteineen että kulttuurinen ja sosiaalinen tausta. Jos ympäristö muuttuu, täytyy olennon tai perinteenkin muuttua, mutta jos ne eivät kykene sopeutumaan ympäristön muutoksiin, joutuvat ne evolutiivisten häviäjien joukkoon ja katoavat.

Ajat Mäntyharjulla muuttuivat jo minun lapsuuteni aikana. Naapuritiloja myytiin tuntemattomille, joiden pihoilla emme enää kehdanneet vierailla. Taloon, jossa aiemmin oli joukkomme päänoita otettu kiinni, oli muodostunut perinteeksi yrittää väijyttää meidät, ja kerran tämä kohtaaminen eskaloitui murtuneisiin sormiin ja retkeen sairaalan päivystykseen. Meistä alkoi tuntua siltä, että aika oli ajanut ohi naapureihin kohdistuvasta pienestä kiusasta.

Pääsiäisyöt hiljenivät muutaman vuoden ajaksi. Kaipuu yhteisiin seikkailuihin jäi kuitenkin elämään. Sitten joku keksi, että eihän meidän tarvitse pelottelusta luopua, mutta jos pelottelisimme pelkästään itseämme emmekä enää naapureita. Vuorotellen joku serkuista sai sitten vastuulleen järjestää vuoden pääsiäisspektaakkelin – Suuren ja Kauhistuttavan Munajahdin. Samassa syssyssä pääsiäisperinteemme keveni lapsiystävällisempään muotoon, kun perinteen viettoon haluttiin osallistaa myös päiväkoti-ikäiset lapset, uusi sukupolvi. Enää ei pimeyteen liittynyt pihapiiristä poistuminen, vaan omien talojemme läheisyydessä pysyttiin tiiviimmin.

Pääsiäisperinteemme on avautunut suhteellisen sisäänpäin kääntyneestä noitimisperinteestä avoimemmaksi seikkailuohjelmaksi, jossa osallistumista ei rajaa enää rohkeus astua yön pimeällä metsätielle. Vanhan perinnemuodon jännittävä kaiku häilyy kuitenkin edelleen uusien pääsiäisseikkailujemme takana, ja tämä yhdistettynä avoimempaan yhteisöllisyyteen on osoittautunut menestykseksi. Mäntyharjulle kokoontuminen pääsiäisen aikaan on minulle edelleen yksi vuoden kohokohtia.

Poikkeusaikojen uhka

Korona-aika on tuonut uusia haasteita pääsiäisperinteellemme. Vuosi sitten pääkaupunkiseudun sulku esti minua ja osaa muista sukulaisista pääsemästä Mäntyharjulle, ja huoli vanhan isoäidin tartuttamisesta piti loputkin serkut poissa mummolan mailta. Kokoontumisrajoitukset estävät perinteen vieton tänäkin vuonna. Kuten lähes kaikki muutkin tapahtumat, on meidänkin pääsiäiskokoontumisemme nyt etäyhteyksien varassa. Viime vuonna saimme netin välityksellä vastailla erilaisiin arvoituksiin. Tänä vuonna tiedossa on ainakin virtuaaliset pilkkikisat, joissa selvitetään vuoden pilkkimestari.

Tällä kertaa ympäristön muutos on kuitenkin paljon radikaalimpi kuin se, että naapurit muuttuvat tuntemattomiksi. Pelkään, että kokoontumisrajoituksien maailmaan perinteemme ei enää sopeudu. Pääsiäisperinteen ydin – yhteisön läsnäolo ja yhteiset jännittävät kokemukset – eivät välity etänä.

Palmusunnuntain koittaessa huomasin toivovani korona-ajan loppumista taas uusista syistä. Ikävöin sitä, että saisin taas pakkautua ahtaisiin rantamökkeihin ahdistavan läheisesti lörppäsuisten sukulaisteni kanssa ja tehdä hölmöyksiä pääsiäisyössä. Yhtenä vuonna ennen koronaa jätin pääsiäisperinteen tietoisesti väliin, koska ajattelin, että tarvitsen omaa rauhaa enemmän kuin liian tiivistä pakettia sukulaisia. Tänä vuonna taas koen raastavaa pääsiäisperinteen ja sukuyhteisön kaipuuta.

Joskus, kun perinne katkeaa liian pitkäksi aikaa, se ei elvy enää helposti itsekseen. Monelle maatalousyhteiskunnan vanhalle perinteelle on käynyt näin. Kun vanhalle perinteelle ei ole enää sijaa tai tarvetta, se unohtuu. Myöhemmin perinteitä saatetaan kuitenkin alkaa elvyttää ja sopeuttaa uusiin konteksteihin. Suomessa tällaista työtä tekee esimerkiksi Taivaannaula ry ja Äänellä itkijät ry.

Toivon, että poikkeusaikojen jälkeen suvussani riittää tarpeeksi intoa jatkaa perinnettämme. Jos pääsiäismuistot vain ovat serkuilleni yhtä merkityksellisiä kuin minulle, niin uskon kyllä perinteen olevan turvattu – ei lapsuuden noitahommat noin vain unohdu.

Luettavaa

Honko, Lauri 1972. Perinne-ekologiaa – miten ja miksi? Sananjalka 14(1), 95–104. https://doi.org/10.30673/sja.86368

Honko, Lauri 1979. Perinteen sopeutumisesta. Sananjalka 21(1), 57–76. https://doi.org/10.30673/sja.86430

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *