Räätälöity vaihtoehtojoulu ja muita ratkaisuja jouluahdistukseen

Tarvitseeko tehdä rosollia? Imelletty vai imeltämätön perunalaatikko? Onko joulukinkulla sellaisia arvoja, joita seitan ei voi korvata? Entä pahoittaako mummo mielensä, jos joku lapsenlapsista ei pkakaudukaan täyteen junaan ja meneekin jouluksi muualle? Pitäisikö joulukuusi jättää hankkimatta ilmastotekona?

Perinnejoulu. Perhejoulu. Mitä nämä tarkoittavat? Yleisesti perinteiseen ”oikeaan” jouluun tuntuu kuuluvan esimerkiksi perheen kokoontuminen yhteen, joulurauhan julistus, jouluevankeliumi, kuusi, tietyt jouluruoat, lahjat ja laulut sekä joulusauna.

Joulu perinteineen herättää tunteita. Joulun perinteet ja tavat voivat olla hyvin henkilökohtainen asia, sillä monet kokevat, että niiden noudattaminen synnyttää ”oikean joulun”. Toisille taas on merkityksellistä jättää noudattamatta näitä perinteitä.

Joulun viettoon liittyy paljon yleisesti tunnistettuja perinteitä, minkä myötä juhla kirvoittaa runsaasti myös refleksiivistä eli perinnettä itseään pohtivaa puhetta. Joulua, perinteitä ja merkityksiä pohditaan niin yksilöiden, perheiden kuin koko kulttuurin tasolla muun muassa mediassa. Tehdäänkö ne samat ruoat kuin aina ennen? Järkyttyykö mummo, jos kaikki lapsenlapset eivät ole paikalla joulupöydässä? Onko joulukinkulla sellaisia arvoja, joita seitan ei voi korvata? Entä joulukuusi – pitäisikö moisesta puiden kaatamisesta luopua näinä ilmastotietoisuuden aikoina? 

Joulu on juhlapyhä, joka tuo hetkeksi sosiaaliset, perinteitä rakentavat ja uusintavat prosessit pinnalle. Refleksiivinen puhe joulusta ja sen viettämiseen liittyvistä tavoista ja käytänteistä valaisee perinteellistämistä (traditilization). Perinteellistäminen sitoo tavat ja käytännöt menneeseen, joka nähdään arvokkaana. Perhejoulun tapauksessa juhlan osatekijät saavat merkityksensä yksilöllisten ja yhteisten arvioiden ja arvottamisten myötä, kun ne tunnistetaan perinteellisiksi ja vanhoiksi: “näin on aina joulua vietetty”. Tapojen toisteisuus ja ankkuroituminen johonkin vanhaksi ja alkuperäiseksi koettuun antaa niille arvovaltaa ja vaikuttavuutta. (Bauman 2004.)    

Räätälöity perinnejoulu 

Olipa kerran perhe, jonka jouluruokailuun kuului oleellisena osana lipeäkala. Viime vuosien aikana perheen jouluruokailun yhdeksi perinteeksi oli myös muodostunut lipeäkalan maun kauhistelu. Kerran eräs perheenjäsen otti ja kyseenalaisti ruoan paikan pöydässä. Miksi ihmeessä tätä laitetaan pöytään, kun kukaan ei lipeäkalasta välitä? Vanhempi sukupolvi vastasi, että lipeäkala oli ollut perheen isoäidille tärkeä osa joulupöytää, ja hän oli opettanut lipeäkalan valmistuksen jälkipolvilleenkin. Isoäidin kuoltua ei perheen joulupöydän ääreen tämän herkun ystäviä jäänyt, mutta lipeäkalaa valmistettiin tavan vuoksi, tottumuksesta. Seuraavana jouluna ei lipeäkalaa ollut enää tarjolla.

Perinteen kummastelu, refleksiivinen pohdinta, sai tradition näyttämään ontolta ja kaikessa hiljaisuudessa siitä luovuttiin. Perheen jouluperinne muuttui.

Räätälöidyissä perinnejouluissa totutuista käytännöistä säilytetään ne, jotka tuntuvat yhä tärkeiltä, ja häivytetään ne, joita ei koeta mielekkäiksi. Joulupöydän antimet muuttuvat ruoiksi, joista kaikki nauttivat eikä kaikkea ole pakko maistaa. Joululahjapaljouden sijasta joulumieltä halutaan jakaa ilman fyysisiä lahjapaketteja, materian tilalla on ajatus ja muistaminen. Ateistin joulussa evankeliumin ja enkeleiden rooli ei ole keskeinen, vaan tärkeämpää voi olla esimerkiksi läheisten kanssa yhdessä oleminen, saunominen ja hyvä ruoka.

Perinne elää ja uusiutuu sosiaalisessa toiminnassa, merkitykset siirtyvät ja mukautuvat ajan ja ympäristön muutoksiin. Joskus tradition edustamat arvot menettävät merkityksensä yhteisössä kokonaan, jolloin traditio katoaa – tai se muuttaa muotoaan, liittyy ja liitetään uusiin yhteyksiin ja merkityksiin.

Perinteet voivat saada myös uusia merkityksiä. Eräänkin päivystäjän perhejoulussa vieraili pitkään joulupukki, vaikka perhepiirissä ei lapsia ollutkaan. Joulupukin merkitys lahjoja tuovana jouluikonina ei ollut enää tärkeä, mutta jonkun perheenjäsenen pukeutuminen punanuttuun ja tekopartaan oli yksinkertaisesti omiaan herättämään sellaista naurua ja hilpeyttä, josta haluttiin pitää kiinni.

Muuttuvana tekijänä voi olla myös seurue, jossa joulua vietetään. Käsitykset perheestä ja siitä, ketkä perheeseen mielletään kuuluviksi, ovat muuttuneet ja muutoksessa. Ydinperhe ei enää ole itsestään selvä perusmalli, ja usein läheiset ystävät koetaan osaksi perhettä, niiksi itselleen läheisimmiksi ihmisiski vanhempien ja sisarusten rinnalla tai sijasta. Perinteinen perhejouluun voikin vanhempien, sisarusten ja sukulaisten sijasta kuulua ystävät.

Jouluntorjuntaa ja muita ratkaisuja vaikeaan jouluperinnesuhteeseen

”Ahdistaako juhla joka asettuu välille 24–26.12? Tarvitsetko pakopaikan? Antijoulu palvelee [paikassa] kyseisenä aikana. Olit sitten läheinen ystävä tai puolituttu, tervetuloa. – – Mihinkään ei ole pakko osallistua eli on ok nököttää kirjan parissa vierashuoneessa, vaikka varmasti jotain tehdäänkin (vaikka se olisi vain leffojen tuijottamista). Sauna lämpenee. – – Vaikka Joulu on kuinka Ovela, emme päästä sitä sisään, turvapaikalla on 20v kokemus jouluntorjunnassa.”

Tämä viesti kulki erään päivystäjän somessa tässä taannoin.*

Syyt ja motivaatio jouluntorjuntaan tai vaihtoehtoisiin jouluratkaisuihin vaihtelevat. Ne voivat olla kulttuurisia – jouluhan on pitkälti kristillisten länsimaisen kulttuurien juhla – tai henkilökohtaisia. Yhteiskunta ei pysähdy jouluksi, ja useat viettävätkin joulun työn parissa, joulupukki etunenässä. Perheen sosioekonominen asema voi pakottaa luopumaan perinteisestä jouluidyllistä, mutta yhtä lailla vaikeat joulumuistot saavat joulun tuntumaan vieraalta ja haluamaan irrottautua siitä. Toisaalta viikon loma vuoden pimeimpänä aikana houkuttelee monia ulkomaille aurinkoon.

Joulusta pakenemisesta ja vaihtoehtojoulusta varsin tunnettu esimerkki päivystäjien ikäpolvelle on Harry Potterin joulut Tylypahkassa. Päähenkilö Harry päättää jo ensimmäisenä lukuvuonnaan jäädä jouluksi Tylypahkaan, sillä joulumuistot kasvattiperheen luona ovat traumaattisia.

”Harry ei tosiaankaan ollut menossa Likusteritielle jouluksi. Professori McGarmiwa oli tullut edellisellä viikolla tekemään luetteloa oppilaista, jotka jäisivät lomaksi kouluun, ja Harry oli ilmoittautunut empimättä. Hän ei säälitellyt itseään ollenkaan: joulusta tulisi mitä todennäköisimmin hänen elämänsä siihen mennessä paras.” (Harry Potter ja viisasten kivi, s. 213)

Tylypahkassahan sitten käynnistyykin varsinainen joulularppi. Koulun henkilökunta haluaa varmistaa, että lapset, jotka eivät syystä tai toisesta pääse perhejoulun pariin, saavat mahdollisimman perinteisen joulun tästä huolimatta. Perinteitä noudattamalla tästä vaihtoehtoisesta joulusta pyritään tekemään mahdollisimman lämmin ja turvallinen – ”tavallinen” – joulukokemus lapsille.

Myös jouluntorjujien viestissä näkyy perinteitä: kokoonnutaan yhteen, luetaan, katsotaan leffoja ja saunotaan. Kuitenkaan mihinkään näistä ei haluta muodostuvan suorituspaineita, joita jouluperinteisiin helposti liitetään. 

Vaikeisiin joulumuistoihin samastuu varmasti moni. Joillekin perinteinen perhejoulu lahjoineen, kuusineen, herkkuruokineen ja turvallisine läheisineen ei ole koskaan ollut mahdollista, saati edes vaihtoehto. Joulu ja siihen liittyvät perinteet voivat ahdistaa, koska niiden näkyminen esimerkiksi mediassa muistuttavat niiden puutteesta. Myös tätä puolta joulusta voi käsitellä monin tavoin: oli se sitten vaihtoehtojoulu, täyskieltäytymistä joulusta tai tietoista perinteiden korostamista.

Perinteet ovat sosiaalisissa prosesseissa rakentuvia ja eläviä ilmiöitä, jotka luovat samalla sekä yhteenkuuluvuutta että ulkopuolisuutta; on meidän perinteet ja tavat, joita tehdään näkyviksi rajanvedoin ja erottumalla muista. Tässä mielessä joulu ei ole poikkeus: ihmisten näkemykset oikeasta tavasta viettää joulua eroavat toisistaan paljonkin. Perinne tarjoaa viitekehyksen, keinoja ja symboleja, joista voi ammentaa ja joita voi omaksua. Toisaalta samat resurssit mahdollistavat myös perinteen vastustamisen ja kiistämisen. 

Miten ikinä vietättekään tai olette viettämättä joulua, hyvät lukijamme, olkoon vuoden pimein aika ja pesäpäivät** teille levon, lämpimien ajatusten ja uusien unelmien täyttämää! – Joulupipareista jäi siirappi puuttumaan, joten päätimme lisätä sen tähän loppuun.

 

*Päivystäjillä on lupa viestin julkaisemiseen. Viesti on anonymisoitu.
**Kansanperinteessä pesäpäiviksi on kutsuttu vuoden pimeimpiä päiviä, jolloin aurinko on mennyt hetkeksi pesäänsä. 

Bauman, Richard. 2004. The World of Others’ Words: Cross-Cultural Perspectives on Intertextuality. Blackwell Publishing: Malden, MA.
Rowling, J. K. 1997. Harry Potter ja viisasten kivi (suom. Jaana Kapari). Tammi: Helsinki.

 

 

 

 

Toisteisuuden lumo: itkututkija upoksissa jazzklubilla

Toisteisella musiikilla on hypnoottista voimaa. Teoreettisesti ja tutkimuksellisesti olen tarkastellut tätä karjalaisten itkuvirsien puitteissa. Käytännössä koin voiman viimeksi keskiviikkoa Aki Rissanen Trion lumoavan äänimaailman äärellä.

Aki Rissanen Trio G Livelabin hämärässä. Aki Rissanen, piano; Antti Lötjönen, kontrabasso; Teppo Mäkynen, rummut. (kuva: Viliina Silvonen)

 

Havahdun musiikin keskeltä. Toistuva, loputon rytmi, alati varioiva sävelmä ja hitaahko harmonia ovat vieneet minut mukanaan jonnekin ei minnekään, irti kaikesta ympärilläni ja mielessäni. Elävä musiikki on vallannut minut. Näin on käynyt ennenkin, ja se on ihanaa.

Sen lisäksi että musiikin valtaavuus on jo itsessään ihanaa, ovat tällaiset musiikin psykologiset vaikutukset äärimmäisen kiinnostavia. Olen päätynyt aiheen pariin itkuvirsien tunneilmaisua tutkiessani. Samalla olen huomaamattani ruvennut katsomaan kaikenlaisia asioita arjessani näistä näkökulmista; eikä tällainen yhtymäkohtien löytäminen ole mitenkään tavatonta kulttuurintutkijalle.

Olen pitkään pyöritellyt mielessäni musiikin valtaavuutta. Samoissa ajatuskeloissa ovat pyörineet itkuvirret ja jazz. Mielessäni ne asettuvat lähekkäin. Esitys syntyy ja elää hetkessä. Muuntelu, virtaavuus ja jonkinlainen ennalta-arvaamattomuus ovat molemmissa läsnä. Ja ennen kaikkea ne ovat molemmat valtaavaa musiikkia, upottavaa.

Haltioituminen ja myyttiset merkitykset

Rituaalisessa kansanperinteessä erityisen tilan saavuttaminen esityksen myötä on ollut keskeistä, jotta myyttiset merkitykset ja rituaaliset tehtävät pääsevät toteutumaan. Esityksen voimasta šamaani on langennut loveen, itkijä apeutunut. Armas Otto Väisänen kirjoittaa runollisesti hiljaisesta haltioitumisesta kuvatessaan menneisyyden soittajien ja laulajien keskittyneisyyttä. Nykyisin jotakuinkin samaan tilaan viitataan flow’lla.

Tällaisen esityksen haltioittavan tehon tai sanan voiman on tulkittu kumpuavan jostakin erityisestä itse esityksessä. Performanssiteorian klassikot Dell Hymes ja Richard Bauman puhuvat molemmat esityksessä tekstin nousemisesta uudelle tasolle esimerkiksi erityisen puhetavan tai muiden esityksellisten piirteiden myötä. Myös John Miles Foley näkee sanan voima syntyvän esityksessä, mutta hän nostaa esittämisen rinnalle perinteiseen ilmaisuun kytkeytyvät assosiatiiviset kulttuuriset merkitykset.

Keskeistä kaikille on se, että esitettäessä tapahtuu jotakin erityistä, jokin muuttuu ja muuttaa maailmaa. Keinot, joilla erityinen tila saavutetaan vaihtelevat esitysten välillä, ja suullisen kansanperinteen yhteydessä mukana on lähes poikkeuksetta musiikki.

Šamaani laulaa ja rummuttaa itsensä transsiin. Äänellä itkijä lietsoo omia ja muiden läsnäolijoiden tunteita muun muassa itkun ääniä jäljitellen. Runonlaulaja tai kanteleensoittaja voi esittäessään vaipua erityiseen tilaan, vaikkei myyttisiä yhteyksiä tai rituaalisia tehtäviä olisikaan täytettävänä. Myös kuulijat voivat päästä osaksi esityksen voimaa ja haltioituneeseen tilaan. Kansanrunostokin kertoo, miten Väinämöisen kanteleensoitto hurmaa kaikki elävät olennot.

Väinämöisen soitto, Robert Ekman, 1866. (Wikimedia Commons)
Aeropeansin siivin välitilaan

Aki Rissanen Trion levynjulkaisukeikalla on menossa toinen tai olisiko kolmas kappale. Olen suloisesti upoksissa, joten ei väliä. Aeropeans vie mennessään, lennättää jonkinlaiseen välitilaan. Rissasen onnahtavaksi mainitsema spiikki kertoo nimen viittaavan vaikka siihen, miten me suomalaiset olemme täällä lentoyhteyksien takana muusta eurooppalaisuudesta.

Aeropeans-kappale on ensi kuulemalta asti kuulunut suosikkeihini uudelta levyltä. Siinä on tilaa ja jotakin tuttuutta, mutta kuitenkin yllättävää. Kappale on tavallaan näennäisen yksinkertainen mutta kuitenkin äärimmäisen mutkikas. Siitä on vaikea saada kiinni. Se liikkuu yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, ryöpsähtelee ja rauhoittuu. Kokonaisuus etenee toisteisin elementein, jotka punoutuvat toisiinsa – vähän niin kuin itkuvirretkin.

Karjalaiset itkuvirret ovat rituaalista surua ilmaisevaa kansanrunoutta. Itkuvirsin välitettiin viestejä tuonpuoleiseen ja jo edesmenneille läheisille. Niiden avulla varmistettiin muun muassa vainajan pääsy tuonpuoleiseen, mutta yhtä lailla pyydettiin suojelusta avioliittoon tai kevennettiin suuria huolia mielen päältä. Tavallaan voi ajatella itkijän esittäneen itkuvirttä kuin tämän- ja tuonilmaisen rajamailla.

Esittäessään itkua itkijä sepittää eli improvisoi kokonaisuuden perinteisiä malleja noudattaen. Tasainen rytmi ja kertaava mutta jatkuvasti muunteleva laskevalinjainen melodiasäe luovat loputtoman tuntuisen kuulokuvan.

Samantapainen jatkuvuuden tuntu ja liike ovat läsnä Aki Rissanen Trion Art in Motion -levyllä. Musiikki on kerroksellista. Toisteisuus, yllättävät kuviot ja maalailevat sävyt punoutuvat, poukkoilevat ja seisahtuvat. Mieli liikkuu edestakaisin musiikin äärellä mutta ei karkaa eikä takerru mihinkään.

Aki Rissanen Trio: Art In Motion. (Edition Records, 2019)
Toiston myötä upoksiin

Toisteisella musiikilla on tutkimuksissa havaittu olevan luomoavaa, jopa hypnoottista voimaa. Muun muassa Elisabeth Helmuth Margulis on kirjoittanut mielen ja toisteisen musiikin välisyydestä. Toisto tekee kuullusta tuttua. Tällainen toiston tuoma tuttuus keventää esittämisen ja kuuntelun kognitiivisia prosesseja. Mitä tutumpaa musiikki kuulijalle on, sitä automaattisempia kognitiiviset prosessit kuuntelukokemuksen taustalla ovat, ja näin musiikki on ikään kuin helppo vastaanottaa.

Lisäksi toiston myötä huomio suuntautuu usein itse toistetusta muualle. Rituaalisessa toiminnassa toisto avaa uusia, arkisesta toiminnasta poikkeavia merkityksiä. Myös musiikissa toisto ohjaa tai vapauttaa huomion muualle, joko pintaa syvemmälle tai kenties itse musiikista sivuun tai ei minnekään. Sen sijaan, että kuultua lähestyisi analyyttisesti, nousevat muut kokemuksen tasot pintaan. Musiikkiin voi jäädä kellumaan tai antaa sen viedä kokonaan mennessään.

Musiikkipsykologit ovat todenneet, että musiikki on helpommin elettyä ja koettua, kun se on jollakin tapaa tuttua. Eletty musiikki taas koetaan miellyttävämmäksi kuin analyyttisesti eritellen lähestytty.

Se, miten musiikkia eletään, vaihtelee genren ja tyylin mukaan. Aki Rissanen Trion keikalla G Livelabissa yleisö kuunteli hipihiljaa ja keskittyneesti tai kuten minä musiikista lumoutuneena. Toiseen äärilaitaan menevä esimerkki toisteisesta eletystä musiikista löytyy reiveistä ja teknoklubeilta.

P.S. Ei kaupallista yhteistyötä, mutta kuunnelkaa nyt ihmeessä tuo levy. Se on kaikkinensa hieno ja sopivasti valtaava, suosikkibiisejä täynnä.

Aki Rissanen Trio. Art in Motion. 2019. Edition Records.
Bauman, Richard. 1984. Verbal Art as Performance. Prospect Heights, Ill.: Waveland Press.
Foley, John M. 1995. The Singer of Tales in Performance. Bloomington: Indiana University Press.
Hymes, Dell. 1975. “Breakthrough into Performance.” – Folklore: Performance and Communication, toim. Dan Ben-Amos & Kenneth S. Goldstein. 11–74.
Margulis, Elizabeth Hellmuth. 2014. On Repeat: How Music Plays the Mind. Oxford University Press. New York.
Väisänen, Armas Otto. 1943. “Laulu ja soitto kansanelämässä.” – Musiikkitieto 8.