Toistuva tarina mahtavasta verenseisauttajasta sai päivystävän folkloristin pohtimaan kertomusten voimaa ja vaikutusta ihmisten uskomuksiin.
Satuinpa kerran vanhoja suomalaista kansanlääkintää koskevia arkistoaineistoja tutkiessani törmäämään erääseen tarinanpätkään. Se kuuluu näin:
Kerran oli yksi mies leikannut kirveellä jalkaansa niin että valtimokin oli poikki. Ne tulliit siit kiireesti meille ja pyysit että ”tule sie Klementtilän Jaakko sulkemaa se veri”. Äijä sanoi ”Mänkää kottii ja pankaa kääre ei se ennää yhtään vuuva verta, mie käskin sen seisattummaa.” Ja kun männiit kottii, niin se ei vuotanutkaa, ei yhtää haastoi sen miehen emäntä siit perästäpäin.
(SKS Koivisto. U. Mannonen 3586. S. Kana. 1937)
Kyseinen tarina löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinne- ja nykykulttuurin arkistosta, jonne se on talletettu vuonna 1937. Kertoja S. Kana on Karjalankannaksen Koivistolla tarinoinut näin Ulla Mannoselle, joka on kirjeenä lähettänyt tämän tarinan muiden kansanperinnetietojen kanssa arkistolle. Kertoja muistelee isoisäänsä Klementtilän Jaakkoa, joka on kuollut jo paljon aikaisemmin kertojan ollessa vielä nuori.
Yli 80 vuotta myöhemmin Mäntyharjulla, vuonna 2019, eräs mummo kertoo lapsenlapselleen tarinaa verenseisauttajasta, joka asui noilla tienoilla 1950-luvulla. Tämä Puustisena tunnettu mies sulki myös verta vuotavia haavoja sanoillaan. Kerran oli mies saatu puhelimen päähän, ja soittaja oli pyytänyt miestä tulemaan verta seisauttamaan, mutta Puustinen oli sanonut, että kyllä se veri seisoo, kun hän täältä etäältäkin käskee. Ja niin oli verentulo lakannut.
Tämä mummo, minun isoäitini, ei tuntenut tarinoita muista verenseisauttajista. Silti tarina muistuttaa kovasti yllä esitettyä arkistosta löytynyttä verenseisautustarinaa, joka on peräisin täysin eri paikasta, eri kertojilta ja eri ajalta. Molemmat edustavat tietäjätarinoihin kuuluvaa tarinatyyppiä verenseisauttajista. Näitä tarinoita on lukuisia ympäri Suomea, ja niissä mahtavimpien verenseisauttajien ei tarvitse edes nähdä potilasta saadakseen verentulon loppumaan loitsuillaan.
Muistelu ja tyyppitarina
Verensulkijoista kertovat tietäjätarinat ovat tyypillisiä kansanperinteen uskomustarinoita, kuten ovat esimerkiksi kertomukset ennustajista, kummituksista tai muista yliluonnollisuuksistakin. Molemmat tarinat vaikuttavat kuitenkin myös henkilökohtaiselta muistelulta: arkistosta löydetyssä tarinassa kertoja muistelee isoisänsä toimia, oma isoäitini taas muisteli entistä naapuriaan. Yleiset tarinatyypit ovat muotoutuneet yksilölliseksi kerronnaksi.
Kertomuksista ei käy ilmi, mikä suhde kertojalla itsellään on ollut kerrottuihin tapahtumiin, mutta koska tarinat noudattelevat yleistä tyyppiä, on todennäköistä, että nämä tilanteet ovat muualta kuultuja eivätkä henkilökohtaisesti todistettuja. Yleinen tarinatyyppi yhdistyy kertojan mielessä tuttuun henkilöön, mikä on tällaisille tyyppitarinoille jopa tavallista. Kertojat varioivat tyyppitarinoita omien tiedostettujen ja tiedostamattomien valintojensa mukaan, ja näin tyyppitarinoihin heijastuu erilaisia variaatioita, arvostuksia ja tulkintoja. Esimerkiksi kertojan henkilökohtainen suhtautuminen verenseisauttajan persoonaan vaikuttaa siihen, kuinka uskottavana kertoja esittää tämän parannusvoimat.
Varioiduissakin kertomuksissa on vaikutusvaltaa. Henkilökohtaisuuden yhdistyminen tyypillisyyteen tekee jo yleisesti mielenkiintoiseksi koetusta kertomuksesta entistäkin mieleenpainuvamman ja merkittävämmän – niin kertojalle itselleen kuin mahdollisesti myös kuulijoille. Mieleenpainuvilla kertomuksilla ja niiden välittämillä arvoilla ja sanomilla on vaikutusta kerrontaympäristöissään ja -yhteisöissään. Hyvät, vaikutusvaltaiset kertomukset jäävät mieleen, leviävät ja elävät omaa elämäänsä niin kuin esimerkiksi urbaanilegendat (nykytarinat).
Kertomusten voima uskomuksissa
Mummoni kertomaa verenseisauttajatarinaa pohtiessani mietin, uskooko mummoni sanoilla parantamiseen. Tällä tavoin muotoiltuna kysymys kuitenkin yksinkertaistaa asiaa. Ehkä oli vain olemassa hyvä kertomus, jonka mummoni oli oppinut mielessään liittämään naapurissa toimineeseen parantajamieheen. Kun kyseinen mies tuli puheeksi, heitti mummoni anekdoottina esille tämän tarinan. Mielekkään keskustelun kannalta hyvä tarina oli ehkä helpompi esittää kuin täysin faktoihin pohjautuva muistelu.
Uskomukset elävät monesti kertomusten myötä. Toisinaan kyse on esimerkiksi poliittisista uskomuksista, toisinaan uskonnollisuuteen liittyvistä uskomuksista. Termillä uskomus ei välttämättä tarvitse viitata yliluonnollisiin asioihin, vaan eräänlaiset uskomukset vaikuttavat myös normaalissa arkielämässä ihmisten toimintaan: esimerkiksi stereotypiat ovat uskomuksia toisista ihmisistä, ja ne vaikuttavat sosiaalisiin tilanteisiin.
Uskomusten kentässä voidaan erottaa toisistaan tietoiset ja tiedostamattomat uskomukset. Ihminen voi sanoa, ettei usko kohtaloon, ja tämän toteaminen on hänelle tietoista. Silti sama ihminen saattaa päästää suustaan, että ehkä jonkun työntekijän olikin vain tarkoitus saada potkut, jotta hän lopulta löytäisi unelmatyönsä. Tällaisia saattaa kuka tahansa päästää suustaan sen kummempia miettimättä.
Tiedostamattomat uskomukset tulevat usein esille nimenomaan puhetavoissa ja käyttäytymisessä. Toisinaan tiedostetut uskomukset noudattelevat tiedostamattomia, joskus eivät. Ja tiedostamattomia uskomuksia muokkaavat esimerkiksi juuri hyvät, mieleenpainuvat ja vaikutusvaltaiset kertomukset. Samaa voi toki tapahtua myös toisin päin.
Uskoako vai ei?
Palaan kuitenkin kysymykseen siitä, uskooko mummoni sanoilla parantamiseen. Voisin tietenkin kysyä häneltä suoraan. Se, mitä hän vastaisi suoraan kysymykseen, noudattaisi kuitenkin pääasiassa hänen tiedostamiaan uskomuksia ja totuttuja tapoja käydä tällaisia keskusteluja. Toki esimerkiksi äänenpainot ja sananvalinnat saattaisivat valottaa myös tiedostamattomia arvostuksia.
Tiedän kuitenkin mummoni esittäneen vakavahenkisessä keskustelussa kertomuksen, jonka vaikutusvallasta voi esimerkiksi sen yleisyyden vuoksi mennä takuuseen. Kertomus ei välttämättä muokkaa tiedostettuja uskomuksia, mutta se toimii silti kertojan mielessä – sillä on vähintäänkin tiedostamatonta vaikutusvaltaa, joka on edes hetken muokannut mummoni käsitystä entisestä naapuristaan, ja tällä tavalla tämä kertomus on vaikuttanut mummoni uskomuksiin. Esimerkiksi juorut toimivat samoin.
Kertomukset ja tarinat eivät ole ”vain” tarinoita. Kertomuksilla voidaan tehdä asioita, ja niillä voidaan käyttää vaikutusvaltaa kertojan ja kuulijan välillä – tahtomatta tai tahallisesti, onnistuen tai epäonnistuen. Ympäristöistään, yhteisöistään, kertojistaan ja kuulijoistaan riippuen kertomuksesta kuin kertomuksesta voi tulla yksi “parhaista kertomuksista”, jotka leviävät, muodostuvat varioituviksi tarinatyypeiksi tai muovaavat uskomuksia, joiden perusteella toimimme.