Arkistot tuovat yleensä ensin mieleen menneisyyden, mutta myös tästä hetkestä taltioidaan jatkuvasti erilaisia asioita. Esineiden ja ympäristön muokkaamisen lisäksi ihmisistä jää mittava digitaalinen jälki.
Kansalliskirjasto taltioi verkkoon tuuttaamaamme sisältöä keräyssuunnitelman mukaisesti. Verkosta avoimesti löytyvät .fi- ja .ax-päätteiset sivustot tallennetaan vuosittaisessa Suomi-keräyksessä, jota täydennetään teemakeräyksillä. Verkkoarkistoon on tehty teemakeräyksiä esimerkiksi vuoden 2011 miesten jääkiekon maailmanmestaruudesta, Kauhajoen ja Jokelan koulusurmista, saamen kielestä ja Suomi24-keskustelufoorumista.
Verkkosivukokoelmaa täydennetään sosiaalisen median aineistoilla. Miltäköhän aikamme some-kulttuuri mahtaa näyttää lukijalle viidenkymmenen, sadan tai vielä pidemmän ajan kuluttua?
Tulevaisuuden folkloristi voisi tarkastella ainakin kerronnan tapoja, jotka muovautuvat sosiaalisessa mediassa kanavakohtaisesti. Esitän seuraavassa muutamia huomioita ilmaisun tavoista joissakin sosiaalisen median kanavissa. Samalla tavalla kuin perinteen sisältöön vaikuttaa sen lajityyppi, voi kanavan ajatella määrittävän omakohtaista kerrontaa.
Twitterissä tyypillinen tapa esittää ja tuottaa verkkominäänsä on minä – myös minä -rakenne, jolla kuvataan kirjoittajan tilannetta, jossa suunnitelmat ja minäkuva eivät kohtaa käytännön toteutusta. Näissä twiiteissä kirjoittaja luo itsestään inhimillistä kuvaa: tilanne, jossa itselle tehty lupaus ei pitänytkään, on kaikille tuttu ja luo myös kirjoittajasta tunnun samanlaisena erehtyväisenä tallaajana kuin lukijakin.
Samalla rakenteella voidaan osoittaa myös tilanteita, joissa jonkun muun argumentoinnissa tai käyttäytymisessä huomataan epäjohdonmukaisuutta. Toimijana näissä on usein jokin laveasti määritelty ihmisryhmä, johon kirjoittaja ei miellä itsensä kuuluvansa (esim. miehet, naiset, oikeisto, vasemmisto, konservatiivit, liberaalit).
LinkedIn on uraihmisten some, jossa julkaistaan pitkiäkin päivityksiä. Kiireisellä, uraa luovalla somepedolla ei kuitenkaan ole aikaa tutkia tekstiä siltä varalta, että se olisi jotain itseä kiinnostavaa. Tekstin teema on tuotava esiin napakasti esiin yhden rivin koukulla, joka saa lukijan jatkamaan pidemmälle. Alkuun voidaan sijoittaa myös provokatiivinen väite tai kiinnostusta herättävä repliikki.
Instagramissa visuaalinen kerronta on tietenkin kaikki kaikessa ja teksti sille alisteista. Visuaalisen aineiston analyysi ei kuulu omaan asiantuntemukseeni, mutta viimeisen 20 vuoden esteettisen kulttuurin muutosta voi ihailla esimerkiksi vertaamalla Suomen suosituimpien Instagram-tilien listaa ja kuvia internetarkeologiaprojekti Irc-Galleria-blogissa.
Instassa kuvallisuus korostuu myös tekstirintamalla: emojeita vilisee, eikä niillä välttämättä ole kummoista informaatioarvoa. Matkalle lähtöä kuvaavaan päivitykseen voidaan laittaa lentokone, jäätelökuvaan liitetään mielikuvituksellisesti tötterö. Tulevaisuuden folkloristeilla onkin työtä näiden viestinnällisten tarkoitusten analysoinnissa.
Somemaailman dinosauruksessa Facebookissa tyylejä on yhtä monenlaisia kuin käyttäjiä. Joitain suuria kehityskulkuja voi kuitenkin havaita. Kanavan alkuaikoina kanava ohjasi kirjoittamaan kolmannessa persoonassa: “Matti Meikäläinen on matkalla töihin.” Jälkeemme tulevat internetarkeologit huomaavat siis ison kerronnallisen taitteen siinä, kun kerronta onkin vaihtunut ensimmäiseen persoonaan ja kertojia voivat yksityishenkilöiden lisäksi olla yritykset, urheiluseurat ja erilaiset kansalaisliikkeet.
Facebookin osalta on jo pitkään puhuttu nuorten ikäluokkien joukkopaosta. Osasyynä tähän on kanavan suosio vanhempien ikäluokkien keskuudessa. Erilaisia sisältöjä on aina varattu eri ikäryhmien käyttöön, ja siksi on ymmärrettävää, että samaa meemiä ei välttämättä haluta jakaa niin Sirkka-tädille kuin luokkakavereille. Saman ongelman kanssa painivat monet aikuiset, joilla on kavereina kollegoita, ystäviä tai vaikka oppilaita.
Sukupolvikuilu ei tietenkään rajoitu vain Facebookiin vaan liittyy kaikkeen verkossa tapahtuvaan kommunikaatioon. Vanhemmat sukupolvet eivät aina ole nuorten näkökulmasta kompetentteja verkkoviestijöitä. Emojien ja meemien käytöllä on omia koodistojaan, ja seinälle läväytetty kiusallinen viesti voi saattaa nuoren itsensäkin naurunalaiseksi. Siksi äidin ja vaarin kanssa voi olla mukavampi harjoitella emojeiden merkityksiä vaikka WhatsAppin kautta.
—
Kaikki some-kanavat vaativat omanlaistaan kerrontaa. Kun jollekin kanavalle ominaista tyyliä käyttää runsaasti, voi huomata tarkkailevansa ympäristöään tietynlaisten some-lasien läpi. Millaisen kuvan tai nasevan twiitin tästä tilanteesta saisi? Näin ilmaisun muoto vaikuttaa myös kokemukseemme: millaisia havaintoja teemme ja mitä hetkistä muistamme.
Lue lisää
Kansalliskirjaston verkkoarkisto: http://verkkoarkisto.kansalliskirjasto.fi/va/
Kansalliskirjaston verkkoaineistojen keräyssuunnitelma 2017-2021: https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/verkkoaineistojen-kerayssuunnitelma-2017-2020
Kirjoittaja
Oona Simolin