Folklore arkistoissa – Miten kansanperinne päätyy tallennettavaksi ja jaettavaksi?

Päivystävälle folkloristille tuli tuossa taannoin Instagram-viestillä toive folkloreaineistojen arkistointia käsittelevästä postauksesta. Tähän artikkeliin on koottu perustiedot siitä, miten folklorea on Suomessa ja sen lähialueilla tallennettu ja tallennetaan edelleen.

Vanhoja, osin rikkinäisiä, kirjoja hyllyssä rivissä
Kuva: pxhere.com

Folkloren – kansanperinteen, omaehtoisen kulttuurisen ilmaisun, kansanomaisen henkisen kulttuurin – päätyminen tallennettavaksi ja uusien ihmisryhmien saataville vaatii sen arkistointia. Arkistoinnin edellytyksenä puolestaan on folkloren tunnistaminen sellaiseksi aineistoksi, jonka tallentamisella on arvoa. Folklorea tallentuu arkistoihin etnografisissa eli ihmisten parissa tehdyissä havainnoinneissa ja haastatteluissa sekä esimerkiksi arkistojen järjestämien kyselyjen kautta.

Folklorea on Suomessa tallennettu laajamittaisesti 1800-luvulta saakka. Arkistoissa on joitain tallennettuja tietoja folkloresta myös aiemmilta vuosisadoilta. Suomessa folkloren arkistointiin on keskittynyt erityisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), joka aloitti toimintansa 1831. SKS:n arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmiin (vuoteen 2015 asti Kansanrunousarkisto) on tallennettu folklorea pääasiassa Suomesta, Karjalasta ja Inkeristä sekä Saamenmaalta ja Länsipohjasta. Lisäksi arkistossa on kopioita myös muiden arkistojen aineistoista, muun muassa Virosta. SKS:n toiminta folkloren keruun parissa jatkuu yhä, ja nykyään arkistoon karttuu erityisesti muistitietoaineistoa. Muita perinne- ja folklorearkistoja ovat esimerkiksi Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkisto, Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen arkisto sekä Juminkeon arkisto Kuhmossa. Myös Kotimaisten kielten keskuksen Kotuksen arkistossa on paljon folkloreaineistoa.

Kuka tallensi ja keneltä?

Innostus kansanperinteen tallentamiseen alkoi 1800-luvun alussa, jolloin nationalismi ja kansallisromantiikka alkoivat saada suosiota eri puolilla Eurooppaa. Innostus levisi myös silloiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan, erityisesti Turun Akatemian piiriin ja ruotsinkielisen sivistyneistön pariin.

Aluksi kansanperinteen tallentajina toimivat pääasiassa koulutetut kaupunkilaiset, jotka matkustivat maakuntiin ja syrjäkylille tapaamaan rahvasväestöä – mieluiten mahdollisimman vanhoja ihmisiä, jotka muistivat perinteitä menneisyydestä. Tallentajia ohjeistettiin kirjoittamaan haastateltavien sanomat ylös täsmälleen niin kuin sen oli haastateltavalta kuullutkin, eikä muistiinpanoja saanut lyhentää, pidentää tai muutoin muokata. Käytännössä ylöskirjoitettuun tekstiin vaikutti kuitenkin paljon esimerkiksi tallentajan pikakirjoitustaito ja kyky translitteroida kieltä, jota tallentaja ei välttämättä osannut kovin hyvin. Folkloristi Jukka Saarinen (2013) onkin todennut, ettei kansanperinteen tallentaja Elias Lönnrot välttämättä osannut translitteroida karjalankielisen runolaulaja Arhippa Perttusen sanoja sillä tavalla kuin Perttunen ne lauloi, tai sitten hän ei edes pyrkinyt tarkkaan translitteraatioon.

1880-luvulta lähtien tallentajien joukkoon liittyi koulutetun sivistyneistön lisäksi tallennuksen kohteena olevien yhteisöjen jäseniä, rahvaankulttuurin sisäryhmäläisiä. Esimerkiksi kainuulainen Heikki Meriläinen oli yksi ensimmäisistä kansanperinteen talonpoikaiskerääjistä, jotka tallensivat perinteitä SKS:n arkistoon. Tutkijat ja SKS:n arkiston väki suhtautuivat välillä ristiriitaisesti kouluttamattomiin kerääjiin. Yhtäältä Meriläistä kiiteltiin siitä, että rahvasväestö kertoi hänelle herkemmin perinteitään kuin ulkopuolisille ”Helsingin herroille”; toisaalta taas kouluttamattomat perinteen tallentajat eivät aina osanneet noudattaa arkiston antamia tallennusohjeita. Arkistossa Meriläisen tallentamia kansaperinnemuistiinpanoja pidettiin joskus epäuskottavina ja hänen epäiltiin värittävän muistiinpanojaan ja lisäilevän omiaan; toisaalta Meriläinen kuitenkin tunsi rahvasluokan elämäntavat ja perinteet paremmin kuin kaupunkien sivistyneistö, joiden ennakkokäsitys rahvaasta oli useinkin hyvin kapea ja toiseuttava.

Seuraava suurempi muutos tapahtui 1930-luvulla. SKS järjesti Kalevalan riemuvuoden suurkeräyksen 1935, ja tähän keräykseen sai kuka tahansa osallistua lähettämällä kansanperinnetietoja arkistolle. SKS ohjeisti raamit sille, minkälaisia perinnetietoja ihmiset voisivat lähettää, ja keräykseen saattoi osallistua kertomalla itse tuntemistaan perinteistä tai haastattelemalla muita ihmisiä ja kertomalla heidän perinteistään. Näin kansanperinteen tallentajien joukko laajeni entisestään, ja mukaan tuli yhä enemmän tallentajia erilaisista yhteiskuntaluokista. Laajan ja julkisen keräyksen mahdollisti esimerkiksi se, että talonpoikais- ja työläisväestö oli jo selkeästi paremmin kirjoitustaitoista kuin aiemmilla vuosikymmenillä.

Riemuvuoden suurkeräyksen jälkeen monet vastaajat jatkoivat kansanperinteen tallentamista ja lähettämistä SKS:n arkistoon. Yksi 1930-luvulla aktivoitunut tuottelias kansanperinteen tallentaja oli esimerkiksi karjalankannakselainen opettaja Ulla Mannonen, joka lähetti arkistolle koti- ja naapuripitäjissään kuulemiaan perinnetietoja aina 1950-luvulle saakka. Myöhemmin 1960-luvulta lähtien julkiset perinnekeruut kohdistuivat kaupunkilaisten ja eri työläisammattien perinteisiin, ja näin perinteentallentajiksi päätyi myös sellaisia kouluttamattomia ihmisiä, jotka eivät edustaneet talonpoikaiskulttuuria. Pitkäaikaiseen perinteentallennustyöhön innostui esimerkiksi Johan K. Harju, sekatyömies ja omien sanojensa mukaan “sangen holtiton heppu” sekä “juoppo”.

Julkisten perinnekeruiden myötä arkistoon karttuva aineisto alkoi moniäänistyä ja monimuotoistua. Vaikka arkisto ohjeistikin raamit keräyksille, uudet perinteiden sisäryhmäläistallentajat pääsivät tuomaan voimakkaammin esiin sen, mitä he pitivät tallentamisen arvoisena. Julkiset perinnekeruut jatkuvat SKS:ssä yhä 2020-luvullakin. Viime vuosina SKS on julistanut muun muassa muistitietokeruita erilaisista ympäristöistä ja tilanteista, esimerkiksi Interrail-matkoilta, 2010-luvun häänviettotavoista ja arjesta koronaviruksen keskellä. Keruisiin voi vastata kuka vain joko Internetissä tai postitse.

Kuvassa kolme henkilöä istuu vanhassa pirtissä suuren leivinuunin tai takan edessä.
Heikki Meriläisen pirtti. Kuva: Finna, Museovirasto. Kansatieteen kuvakokoelma. 1906.

Mitä tallennettiin?

Folkloren tallentamiseen on aina vaikuttanut se, mitä ylipäätään on pidetty folklorena tai tallentamisen arvoisena folklorena. 1800-luvun alulla folklore määrittyi rahvasväestön suullisena perinteenä, mieluiten runomuotoisena. Kansanrunouden keruissa painotettiin eeppisten ja lyyristen runojen tallentamista mutta proosallisempi suullinen perinne, esimerkiksi uskomustarinat tai sananlaskut, eivät tallentajille vielä tuolloin kelvanneet. Tämä oli yksi syy siihen, miksi 1800-luvun kansanperinnekeruut keskittyivät hyvin paljon Itä- ja Pohjois-Suomen, Karjalan ja Inkerin alueille maalaispitäjiin, sillä näiltä alueilta toivotunlaista runoutta tunnettiin tuolloin paremmin kuin muualta. Tallentajien kiinnostus kohdistui erityisesti menneisyyteen ja kirjallisen kulttuurin ulkopuoliseen perinteeseen. Tuohon aikaan kansanrunouden ajateltiin heijastelevan myyttistä historiaa ja aiempia suuria aikoja, eivätkä tallentajat olleet kiinnustuneita tuolloisista nykyperinteistä tai vanhoihin perinteisiin tuolloin kohdistuneista tulkinnoista tai näiden konteksteista.

Se, että ulkopuolisten tallentajien lisäksi kulttuurin sisäryhmäläiset alkoivat tallentaa perinnettä 1880-luvulla, vaikutti jonkin verran siihen, mitä tallennetaan. Esimerkiksi jo mainittu Heikki Meriläinen ja muut talonpoikaiskerääjät alkoivat tallentaa folkloretietoja myös taioista ja rituaaleista, sananlaskuista, tarinoista, uskomuksista ja niin edelleen. Näitä perinteitä kerättiin yhä laajemmin myös läntisen ja eteläisen Suomen suuriruhtinaskunnan alueelta.

1930-luvun ja Kalevalan riemuvuoden keräyksen myötä käsitys folkloresta oli jälleen muutoksessa. Tässä vaiheessa esimerkiksi suhtautuminen lukutaitoon oli muuttunut. Aiemmin hyvänä folklorena oli pidetty pitkälti lukutaidottomien ihmisten perinteitä, jotta kirjalliset vaikutukset eivät olisi vahingossakaan vaikuttaneet perinteisiin. Kirjallisen kulttuurin vaikutusta perinnetiedonantoihin vahdittiin toki edelleen, ja joskus arkiston virkailijat huomauttivatkin tallentajille tämmöisistä epäilyistä. Enää ei kuitenkaan oltu niin vahvasti sitä mieltä, että vain lukutaidottomilla olisi tallentamisen arvoista folklorea.

1960-luvulla SKS:n arkistossa alettiin kiinnittää huomiota erilaisten sosiaalisten ryhmien ja yhteiskuntaluokkien perinteisiin. Arkistoon tallennettiin esimerkiksi jätkäperinnettä ja muiden ammattiryhmien perinteitä. Yksi mielenkiintoisena erottuva kokonaisuus on J.K. Harjun tallentama kokoelma Helsingin ”laitapuolen kulkijoilta”. Harjun kokoelmia tutkiva Heli Paakkonen (2022, 159) kuvailee, että aineisto sisältää muun muassa “kertomuksia korvikealkoholista ja asunnottoman alkoholistin kaupungista, yömajoista ja siltojen alustojen suojattomasta maailmasta”. Ymmärrys folkloresta oli alkanut kallistua siihen suuntaan, että arvokasta perinnetietoa saattoi olla myös ihmisten nykyisyydessä eikä vain menneisyydessä.

Nykyään folkloristiikan tutkimuksessa folklorena pidetään yleisesti ”ihmisten luovaa ja omaehtoista toimintaa kulttuurin epävirallisilla kentillä, instituutioiden ulkopuolella”. Toki eri tutkijat määrittelevät folklorea ja perinnettä eri tavoin, ja siksi käsitys folkloresta varioi alati. Folkloren ei odoteta olevan enää pelkästään suullista perinnettä, vaan esimerkiksi kirjoitettuja päiväkirjoja voidaan pitää muistitietofolklorena ja Internet-meemejä nykyajan tekniikan mahdollistamana folkloren muotona. Ihmisillä on tapana käyttää luovaan omaehtoiseen kulttuuriseen ilmaisuunsa kaikenlaisia sellaisia muotoja ja formaatteja, joita milloinkin on saatavilla.

Kuorma-auton kyydissä on korkea pino koivutukkeja. Yksi mies nostaa koneella tukkeja pinon päälle lisää ja toinen seisoo pinon päällä.
Jätkä-Nupe koivupaperipuun kuormauksessa. Kuva: Lasse Säteri. Finna, Lusto – Suomen Metsämuseo, Metsätehon kokoelma. 1969.

Kalevalan vaikutus arkistojen runoaineistoihin ja käsityksiin folkloresta

Elias Lönnrotin kokoama Kalevala innosti kerääjiä 1800-luvulla keruutyöhön. Kansallisromantiikan ja -aatteen hengessä teos oli nostettu suomalaisen myyttisen historian symboliksi, ja yhä uudet tallentajat halusivat osaksi tuon myyttisen menneisyyden selvittämistä ja suomalaisen kulttuurin jalustalle nostamista. Tallennustyötä motivoi myös ajatus siitä, että arkistoihin pitäisi tallentaa sellainen aineisto, joka oli jäänyt Kalevalasta puuttumaan.

Ajan eurooppalaisten kansallisromanttisten aatevirtausten ja Kalevalan vaikutuksen myötä rahvasväestön – paljolti karjalaisten – runomuotoisesta folkloresta tuli työkalu suomalaisuuden rakentamiseen. Tuolloin suomen lähisukukielet ja kulttuurit nähtiin osana suomalaisuutta, ja karjalainen ja inkeriläinen perinne päätyivät suomalaisuuden rakennusaineiksi. Yhä edelleenkin Kalevalaa pidetään yleisesti suomalaisen kansanrunouden kokoelmana, vaikka Kalevala on ennemminkin hybridi, johon Lönnrot sisällytti runoaineistoa eri kulttuureista Karjalan, Inkerin ja Suomen alueilta. Sen lisäksi, että Kalevala on Suomen kansalliseepos, se on karjalainen kansaneepos. Kalevalan syntyyn, sen rooliin suomalaisuuden materiaalina ja sen käyttöön suomalaisuuden kulmakivenä liittyy paljon kriittisiä keskusteluja, joita ei tässä artikkelissa mahdu käsittelemään. Näistä voi lukea tarkemmin esimerkiksi Tarkan, Haapoja-Mäkelän ja Stepanovan artikkelista (2019), Kalevalaseuran sivuilta ja aiemmasta postauksestamme Kalevala pähkinänkuoressa.

Kalevalan ilmestymisen jälkeen teosta alettiin käyttää muun muassa suomen kielen opetuksessa. Näin myös sellainen rahvas, joka ei kansanrunoja aiemmin tuntenut, saattoi niihin tutustua. Kalevalan ilmestymisen jälkeisessä folkloren tallennustyössä pyrittiin kuitenkin varmistamaan, ettei haastateltavilta kerätty runoja, joiden epäiltiin olevan Kalevalasta opittuja. Tallentajat saattoivat lukea Kalevalaa haastateltaville herätelläkseen heidän muististaan vastaavia runoja, mutta liian samankaltaisia runoja vierastettiin. Joskus haastateltavat saattoivatkin kommentoida, ettei Kalevalan versio jostakin tietystä runosta pitänyt paikkaansa vaan he tunsivat runon “oikean” muodon paremmin (ks. esim. Tarkka 2005, 59). Kansanperinteen tallennus painottui vielä ainakin 1930-luvulle asti sellaisiin haastateltaviin, joiden lukutaito oli heikkoa.

Kalevalan vaikutus siihen, miten ihmiset yleisesti ymmärtävät folkloren ja kansanperinteen, näkyy edelleen 2020-luvun Suomessa. Sukupolvilta toisille siirtyneitä, jollain lailla ikiaikaisina miellettyjä perinteitä, ideoita tai estetiikkaa pidetään usein ”kalevalaisina”: puhutaan muun muassa kalevalaisesta jäsenkorjauksesta ja kalevalaisesta mytologiasta. Kalevalassa esitetyt runoaiheet ovat myös nykysuomalaisille tutumpia kuin niiden lähteet. Esimerkiksi Väinämöisen hahmosta tunnetaan paremmin Kalevalassa esitetty ja karjalaiseen runouteen perustuva mielikuva mahtavasta tietäjästä kuin pohjanmaalaisissa kansanrunoissa esiintyvä kuva Väinämöisestä miekkasankarina. Samoin Kalevalaan pohjaa ajatus siitä, että folklore olisi pääasiassa tietynlaista mitallista runoutta, eikä muilla perinteen muodoilla olisi samaa painoarvoa. Esimerkiksi historiallisen suomalaisen, karjalaisen tai laajemman itämerensuomalaisen kansanuskon kulmakivenä nähdään helposti kansanrunous, vaikka muun muassa uskomustarinat, uskomukset, taiat, enteet ja lääkintätietous välittävät myös tietoa kansanuskosta. Lisäksi edelleen 2020-luvulla törmää ajatukseen, että kansanperinne olisi ollut jaloimmillaan joskus kaukana menneisyydessä. Esimerkiksi kansanperinnettä hyödyntävässä kaunokirjallisuudessa tai suomalaisen uuspakanuuden keskuudessa monikaan ei paljoa välitä nykyfolkloresta tai edes arkistoihin 1800-luvulla tallennetun folkloren ilmenemistavoista omassa kontekstissaan, vaan perinteen avulla pyritään tavoittamaan kaukaisempaa, esikristillistä menneisyyttä. Ajatus kaukaa menneisyydessä esiintyneestä jalommasta folkloresta elää yhä vahvana, vaikka folkloristiikan tutkimus onkin siitä jo irtisanoutunut.

Arkistoituun perinneaineistoon, sen karttumiseen, tallentamiseen, luokitteluun ja käyttämiseen tutkimuksessa, taiteessa tai henkisessä työskentelyssä liittyy monia vaikeita kysymyksiä. Nämä käsittelevät esimerkiksi aineiston kertojien, tallentajien ja lukijoiden välisiä valtasuhteita, kontekstualisointia ja tulkintojen tekemistä sekä aineistojen käsittelyä nykyisten tutkimuksen eettisten ohjeiden mukaisesti. Arkistoitu folklore on kuitenkin valtava aarreaitta – kunhan sitä malttaa lähestyä nöyrästi ja uteliaasti. 2020-luvulla arkistoaineistojen käyttäjän olisi tärkeää tiedostaa aineistojen tallennuksen historia ja pohtia kriittisesti sitä, mitä aineisto ylipäätään voi kertoa nyky-yleisölle. Arkistoitu folklore ei aina kerro sitä, mitä sen haluaisi kertovan.

Vanha nainen istuu puutalon ulkoportaalla ja heiluttaa päänsä päällä kangaspalaa.
Myös taiat ja uskomustarinat välittävät tietoa kansanuskosta. Kuva: Valter W. Forsblom. SLS Finna. 1917.

Folkloreaineistoja kokoelmateoksissa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston perinteen ja nykykulttuurin aineistoista on tehty lukuisia kokoomateoksia. Alla on lueteltu muutamia. Useista teoksista on otettu uusintapainoksia ja niitä on nykyäänkin hyvin saatavilla kirjakaupoissa.

Hako, Matti (toim.). 1957. Kansanomainen lääkintätietous. Helsinki: SKS.

Hautala, Jouko (toim.). 1948. Vanhat merkkipäivät. Helsinki: SKS.

Kaivola-Bregenhøj, Annikki. 2014. Vanhoja arvoituksia. Helsinki: SKS.

Klemettinen, Pasi (toim.). 2019. Hätäkös tässä matalassa kaivossa! Sutkauksia ja sananparsia. Helsinki: SKS.

Nenola, Aili. 2002. Inkerin itkuvirret. Ingrian Laments. Helsinki: SKS.

Nirkko, Juha (toim.). 1991. Lykyn avain – 999 vanhaa taikaa ja uskomusta. Helsinki: SKS.

Simonsuuri, Lauri (toim.). 1947. Myytillisiä tarinoita. Helsinki: SKS.

Suomen Kansan Vanhat Runot. 1908–1948. Helsinki: SKS.
(Kokoelma SKS:n arkistoon tallennetusta kansanrunoudesta. SKVR:n osat on jaettu perinnealueittain. Nimestä huolimatta kokoelma sisältää myös ainakin karjalaista ja inkeriläistä kansanrunoutta. Teos on digitoitu verkkotietokannaksi SKVR.fi.)

Kirjallisuutta

Bendix, Regina. 1997. In Search of Authenticity: the Formation of Folklore Studies. University of Wisconsin Press.

Haapoja-Mäkelä, Heidi. 2020. Silencing the Other’s Voice? On Cultural appropriation and the Alleged Finnishness of Kalevalaic Runo Singing. Ethnologia Fennica 47(1). 6–32.

Hämäläinen, Niina, Kati Mikkola, Ilona Pikkanen ja Eija Stark. 2020. Miten kansasta tulee vernakulaari? Kansanrunoudentutkimuksen, kirjallisuushistorian ja kansankirjoittajien tutkimuksen kansakuva 1820-luvulta 2010-luvulle. Elore 27(1). 37–59.

Kurki, Tuulikki. 2002. Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä. Helsinki: SKS.

Kurki, Tuulikki. 2004. Tekstit kansanrunousarkiston liepeillä. Teoksessa Kansanrunousarkisto, lukijat ja tulkinnat (toim. Tuulikki Kurki). Helsinki: SKS. 65–90.

Leppälahti, Merja. 2014. Karjala sydämessä. Ulla Mannonen Kannakselta. Turku: Apatura.

Mikkola, Kati. 2021. Vähemmistöjen roolit muuttuvassa arkistopolitiikassa. Perinnekokoelmien etnisiä ja kielellisiä rajanvetoja Suomessa ja Virossa. Teoksessa Arkistot ja kulttuuriperintö (toim. Outi Hupaniittu ja Ulla-Maija Peltonen). Helsinki: SKS. 166–210.

Mäkelä, Heidi H. 2021. The Desired Darkness of the Ancient. Kalevalaicity, Medievalism, and Cultural Memory in the Books Niemi and Viiden meren kansa. Mirator 21. 24–49.

Paakkonen, Heli. 2022. Miksi tätä kirjoitan? Perinteen tallentaja Johan Knut Harjun ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston vuorovaikutus. Teoksessa Kaanon ja marginaali. Kulttuuriperinnön vaiennetut äänet (toim. Niina Hämäläinen ja Lotte Tarkka). Helsinki: SKS. 158–177.

Peltonen, Ulla-Maija. 2004. Kalevalan riemuvuoden kilpakeruu ja hyvän kerääjän käsite. Teoksessa Kansanrunousarkisto, lukijat ja tulkinnat (toim. Tuulikki Kurki). Helsinki: SKS. 199–217.

Saarinen, Jukka. 2013. Behind the Text: Reconstructing the Voice of a Singer. RMN Newsletter 7. 34–43.

Tarkka, Lotte. 2005. Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Helsinki: SKS.

Tarkka, Lotte, Heidi Haapoja-Mäkelä ja Eila Stepanova. 2019. Kalevalaisuus, kieli-ideologiat ja suomalaisuuden myytit. Teoksessa Eurooppa, Suomi, Kalevala. Mikä mahdollisti Kalevalan? Kalevalaseuran vuosikirja 98. Helsinki: SKS. 79–106.

 

Kirjoittaja
Siria Kohonen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *