Pyhä Urho, suuri sankarimme!

Tänä lauantaina, päivä ennen irlantilaisten St. Patrickia, koko Suomen kansa juhlii Pyhää Urhoa, Suomen suojeluspyhimystä, joka pelasti Suomen viinisadon heinäsirkoilta. Näin on tehty ammoisista ajoista saakka.

Legenda kertoo, että ammoisina aikoina muuan Jussin ja Liisan viinitarhan valtasi suunnaton heinäsirkka-armada, joka mutusteli rypäleitä sitä vauhtia, ettei mitään näyttänyt jäävän jäljelle ja koko elanto oli uhattuna! Hädissään Jussi ja Liisa keksivät lähteä pyytämään apua metsän keskellä erakkona asuvalta Urholta — ja Urhohan autoi. Niilinvihreään rohdinpaitaan sonnustautunut mahtimies nousi, kohotti miekkansa ja lausui kumealla, kantavalla äänellään taianomaiset sanat: “Heinäsirkka, heinäsirkka mene täältä hiiteen!” Tämän hän toisti kolme kertaa, joista kolmanteen koko Suomen kansa yhtyi. Loitsu tepsi: heinäsirkat alkoivat oitis hyppiä suurena laumana Itämereen ja Suomen viinisato pelastui. Kiitollisena tästä Urho julistettiin pyhimykseksi. Koko Suomen kansa juhlii Pyhää Urhoa ja pelastunutta viinisatoaan joka vuonna maaliskuun 16. päivänä olutta juoden ja makkaroita syöden.

Tieto suojeluspyhimyksestä saattaa tulla monelle yllätyksenä täällä Suomessa, mutta amerikansuomalaisten keskuudessa Pyhän Urhon päivää juhlistetaan vuosittain. Itse asiassa koko Pyhä Urho on keksitty amerikansuomalaisten keskuudessa – Pyhää Urhoa, joka olisi urotekonaan pelastanut Suomen viinisadon, ei siis oikeasti ole ollut olemassa. Juhla kuitenkin tarvittiin, jotta karnevalistinen ilakointi ei jäisi irlantilaisten yksinoikeudeksi.

Yhdysvalloissa Pyhää Urhoa juhlitaan erityisesti Minnesotassa, mutta suojeluspyhimystä muistetaan myös Kanadassa. Nykyisin Suomessakin vietetään Pyhän Urhon päivää. Vuodesta 1987 lähtien Turun yliopiston folkloristit, kansatieteilijät ja uskontotieteilijät ovat juhlistaneet päivää kuvaelman merkeissä (hiiskuttua.utu.fi/2017/04/). Lisäksi Päivystävien folkloristien tiedossa on ainakin pari muuta Pyhää Urhoa juhlivaa porukkaa.

Pyhän Urhon päivän kuvalema Turussa maaliskuussa 2008. (Kuvat: Jarkko Kauppinen)
Keksitty perinne identiteettiä juurruttamassa

Pyhän Urhon päivää voidaan tarkastella keksittynä perinteenä. Historiantutkija Eric Hobsbawm määrittelee käsitteen tarkoittavan toistuvia käytäntöjä, joilla halutaan juurruttaa tiettyjä arvoja ja normeja. Linkki keksityn perinteen ja menneisyyden välille luodaan toiston sekä muista perinteistä muistuttavan olemuksen kautta.

Pyhän Urhon legendassakin on monia yhtymäkohtia iältään vanhempiin kertomuksiin. Maagisiin tekoihin kykenevä tietäjä on yhteisön ulkopuolella, metsässä asuva erakko, jonka puoleen käännytään vain suurimmassa hädässä. Loitsu saa voimansa myyttisen formulan, kolmen kerran toiston myötä. Ja muistuttaahan koko kertomus melkoisesti Raamatun kertomaa Mooseksesta ja Egyptin vitsauksista. Tähän suhteellisen nuoreen keksittyyn perinteeseen on siis kerätty kiteytyneitä, perinteisiä aineksia, jotka lisäävät sen niin sanottua aitouden tuntua ja uskottavuutta käyttämällä iäkkäämmistä perinteistä tuttuja toimijoita ja kerronnan tapoja.

Hobsbawm kirjoittaa keksityille perinteille olevan tilausta silloin, kun yhteiskunta ja elinolosuhteet muuttuvat radikaalisti eikä vanhojen perinteiden välittämät arvot ja toimintamallit enää toimi uudessa ympäristössä. Tällöin totuttuihin perinteen muotoihin voidaan istuttaa uusia sisältöjä, joiden avulla voidaan luoda yhteenkuuluvuutta ihmisryhmien sisälle tai vaikka pönkittää instituutioita. Tämän ajatuksen valossa Pyhän Urhon legendaa voi ajatella amerikansuomalaisten keinona vahvistaa taustaansa ja jäsentää identiteettiään suhteessa muihin ihmisryhmiin.

Pyhän Urhon patsas Menahgassa, Minnesotassa. (CC BY-NC 2.0)
Legendan monet lähteet

Pyhän Urhon legendan synnystä tiedetään, että 1950-luvulla kertomuksesta oli kaksi kilpailevaa versiota. Richard Mattsonin versiossa viinisatoa uhkasivat sammakot ja juhlapäivää vietetään 24.5., kun taas kenties yleisemmin tunnetussa Sulo Havumäen versiossa Urhon loitsu ajaa heinäsirkat mereen ja juhla ajoittuu maaliskuulle.

Onko kyseessä sama idea kahdessa paikassa yhtä aikaa vai yhden ja samaisen alkuidean tai alkukertomuksen erilaisiksi muotoutuneet versiot? Voihan olla, että joko Mattson tai Havumäki – tai jopa molemmat – ovat lisäilleet hyvään kertomuspohjaan hitusen omiaan, kun ei ihan koko kertomusta muistanut. Tällä tavoin perinne  – niin tiettyyn tarkoitukseen keksitty kuin luonnostaan kehkeytynyt  – usein muutenkin syntyy, elää ja muuttuu.

Täällä Suomessa ihmetystä saattaa herättää pelastunut viinisato; on tainnut amerikansuomalaisten mielikuvien Suomi näyttäytyä viininviljelylle suotuisampana tai muinainen alkukoti on haluttu muista syistä sellaisena esittää. Tällaisiin yksityiskohtiin ei kannata liiemmin tarttua… Samaten valveutuneita arvauksia siitä, miksi kyseessä on juuri Urho, voi kukin lukija tuumailla.

”Aito” perinne syntyy käytössä

Folkloristille perinteen “aitous” ei tässä(kään) tapauksessa ole oleellista. Pyhä Urho tiedetään yleisesti keksityksi legendaksi, se edustaa niin sanottua fakelorea. Toiston ja vuotuisen juhlinnan myötä siitä on kuitenkin tullut elävä perinne, yhteisön jakama ja tärkeäksi kokema tapa; osa yhteisön kulttuurista pääomaa. Yksi perinteiden merkityksistä onkin juuri niiden kyvyssä luoda yhteisöjä ja yhteenkuuluvuutta.

Pyhän Urhon tapaus osoittaa myös riemastuttavalla tavalla, että perinne ei ole pelkkää ulkoa opittujen tapojen ja fraasien toistelua, vaan myös luovaa kertomusmallien soveltamista uusiin käyttötarkoituksiin.

Riemuitkaamme siis Suomen viinisadon pelastumisesta ja juhlistakaamme sitä perinteisin menoin oluin ja makkaroin – myös vegaaninen versio käy!

Pyhän Urhon juhlintaa oluin ja makkaroin Turussa maaliskuussa 2008. (Kuva: Jarkko Kauppinen)

 

Termit haltuun (tai historiaan)
  • fakelore – keksitty, “epäpaito” perinne; termi ei ole juurikaan käytössä enää
  • folklorismi – keinotekoinen perinteen hyödyntäminen kaupallisesti vrt. approprioaatio; termi ei ole juurikaan käytössä enää
Aiheesta lisää

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *