Performatiivisuus, sanoilla tekeminen ja matka tuonpuoleiseen

Tilanteessa on jotakin erityistä, jokin on toisin. Tunnelma on vakava, intensiivinen. Yhtäkkiä emme olekaan enää vain soittamassa sinfonista runoa; olemme saattamassa vainajaa tuonpuoleiseen. Jättämässä jäähyväisiä, kunnioittamassa elämää, kaipaamassa yhdessä. Kapellimestarimme Eero Lehtimäki on juuri omistanut soittamamme teoksen vastikään menehtyneelle läheiselleen.

Itkuvirsitutkijan mieli, voimakas, kuolema-aiheinen sinfoninen runo esitettävänä, teoksen omistaminen vainajan muistolle ja performanssiteoriat – asetelma on valmis lietsomaan hitusen lennokkaita tulkintoja tapahtuvasta. Mutta menköön. Kokemus oli erityinen. Soittajana jokin sen tarkemmin erittelemätön oli esityksessä toisin, tutkijan näkökulmasta taas jotakin teoreettista konkretisoitui.

Matkalla tuonpuoleiseen

Jo siitä saakka kun aloimme harjoitella Sergei Rahmaninovin Kuolleiden saari -teosta osana Polyteknikkojen Orkesterin kevätohjelmistoa tammikuussa 2018, rupesi se mielessäni rinnastumaan karjalaisiin itkuvirsiin. Rahmaninovin sinfonisen runon tiedetään saaneen innoituksensa Arnold Böcklinin samannimisestä maalauksesta. Sekä taulu että sinfoninen runo kuvaavat matkaa tuonpuoleiseen. Musiikissa soi liike yli veden, saapuminen pelottavanakin näyttäytyvän saaren luo, kirkkaus ja rauha, joka saarella vallitsee, sekä tunteikas erkaneminen, ikuinen ero.

Lauri Honko on kuvaillut itkuvirsiä ikuisen eron runoudeksi. Itkuvirret ovat rituaalista suura ilmaisevaa kansanrunoutta, jolla on ollut erityisiä tehtäviä siirtymäriiteissä, eritoten tilanteissa, joissa yksilö on erotettu yhteisöstään. Karjalassa itkuvirsiä on esitetty hautajaisten lisäksi häärituaaleissa ja miesten sotaan tai vuosia kestäneeseen venäjän armeijaan lähtiessä. Itkuvirsin voitiin purkaa myös henkilökohtaisempia arjen huolia ja ikävää. Yleisesti itkuvirsiä yhdistää huolen ja surun tunteet, joita aiheuttaa erossa oleminen läheisistä, tutusta ja turvallisesta.

Karjalaisen kulttuurin myyttisen ajattelun mukaan itkuvirret ovat olleet puhetta tuonilmaisiin ja kieltä, jota vainajat ymmärtävät. Niinpä hautajaisissa esitetyissä itkuissa onkin valmisteltu ja varustettu vainaja matkalleen tuonpuoleiseen sekä pyydetty siellä jo olevia suvun vainajia tulemaan vastaan. Itkuvirret olivat olennainen osa hautajaisrituaaleja, ja uskottiin, että ilman rituaalisia itkuja ei vainaja pääsisi perille. Itkuvirsiä esittämällä itkijänaiset toimivat siis psykopompoksina saattaessaan ja varmistaessaan vainajan pääsyn turvallisesti tuonpuoleiseen. Vastaava siirtäjän rooli on Böcklinin maalauksessa ja sitä kautta tavallaan Rahmaninovin sävellyksessäkin lautturilla.

Arnold Böcklin teki Kuolleiden saari teoksesta useita versioita, vasemmalla ensimmäinen vuodelta 1880 (Baselin taidemuseo). Rahmaninovia inspiroi mustavalkoinen versio, ja kerrotaankin hänen myöhemmin todenneen, että sinfoninen runo olisi luultavasti jäänyt säveltämättä, jos hän olisi nähnyt ensin alkuperäisen värillisen version.

Performatiivinen teko ja teho

Harjoitus on alkamassa itäsuomalaisen koulun auditoriossa Polyteknikkojen Orkesterin kevätkiertueella huhtikuussa 2018. Sinfoniaorkesteri on ahtautunut liian pienelle lavalle, kuten näillä kiertueilla on tupannut olla tapana. Nuottitelineillä odottaa valmiina Rahmisken Kuolleiden saari. Kapellimestarimme Eero Lehtimäki kysyy, voisiko hän illan konsertissa omistaa tämän samana aamuna yllättäen menehtyneelle lähisukulaiselleen. Hän saa myöntävän vastauksen osanottojen kera.

Teoksen omistaminen on performatiivinen teko. John Austinia yksinkertaistetusti mukaillen performatiivisuus on sanoilla tekemistä: sanominen muuttaa asioiden tilaa maailmassa. Klassisia esimerkkejä tästä ovat vedon lyöminen, laivan kastaminen tai avioliiton julistaminen. Kun sanotaan tietyllä tavalla, tietyin käytäntein, tietyssä tilanteessa sosiaalinen todellisuus muuttuu; aviopariksi julistaminen muuttaa henkilöiden juridista asemaa yhteiskunnassa. Performatiivinen teho perustuu jaettuihin kulttuurisiin konventioihin.

Performatiivisuuden rinnalla performanssiteorian keskeinen käsite on itse performanssi, joka laajimmillaan voi olla mitä vain toimintaa – performanssi ei siis ole vain niin sanottu taideperformanssi. Teorian monialaisesta taustasta ja vielä monialaisemmista sovelluksista johtuen teoriasta ja käsitteistä ei ole yksiselitteisiä määrittelyitä. Kokonaisuudesta hahmottuu kaksi eritasoista tulokulmaa: Performanssi viittaa toimintaan kokonaisuutena, joka erottuu muusta toiminnasta ja tulkitaan tietyllä tavalla. Performatiivisuus viittaa puolestaan toiminnan – sanomisen tai tekemisen – tehoon, niihin vaikutuksiin, joita toiminta saa aikaan. Nämä molemmat tasot ovat läsnä sekä itkuvirsiesityksessä että silloin, kun konsertissa teos omistetaan jollekulle.

Folkloristiikassa esityksen erityisyyttä on lähestytty pitkään erilaisten poeettisten erityispiirteiden kautta. Itkuvirsien metaforinen kieli, omaleimainen kuulokuva nyyhkytysäänineen ja epävakaine säveltasoineen sekä muut leimallisesti itkuvirsiesitykseen kuuluvat piirteet viestivät yhteisölle mistä on kyse, miten tulkita se ja miten reagoida. Samoin on kaikkien muidenkin esitysten laita: tietyistä elementeistä yhteisö tunnistaa, mistä on kyse, ja osaa toimia kulloinkin saamansa roolin mukaisesti. Konserttitilanteessa kapellimestari, orkesterin soittajat ja yleisö kaikki osaavat konventionaaliset roolinsa.

Performatiivisuuden vinkkelistä itkuvirret ovat rituaalinen käytäntö, jonka teho, esimerkiksi hautajaisissa vainajan tuonpuoleiseen saattelu, perustuu toiminnan performatiivisuuteen. Ja tässä tulee mukaan se hivenen lennokas tulkinta: ehkä näin omistettuna Kuolleiden saari toimi kuin itkuvirsi. – Tilanne kokonaisuudessaan loi otollisen pohjan tällaiselle analogialle itkututkijan mielessä. Tunnelma oli virittynyt konserttia varten, ja teoksen omistaminen teki esityksestä tavanomaisesta poikkeavan, erityisen.

Kun esitys nousee uudelle tasolle

Konsertti alkaa. Kapellimestari saapuu lavalle aplodien saattelemana, kumartaa ja sanoo seuraavan teoksen olevan tänään omistettu edesmenneelle läheiselleen. Hengähdys, katse kiertää orkesterin, kädet nousevat ja orkesteri sähköistyy. Tuntuu, että kaikki ovat tavanomaista vakavampia, eri tavalla tosissaan. Emme ole vain soittamassa ja esittämässä teosta. Olemme osa surua, kaipausta ja kunnioitusta. Esitys nousee uudelle tasolle, kun omistamisen, performatiivisen teon, myötä siihen liitetään uusia merkityksiä.

Kapellimestari viittoo musiikin soimaan. Sävelistä koostuva tasainen mutta raskaan vellova ääniaallokko vyörähtelee pitkin orkesteria. Tunnelma on samaan aikaan uhkaava, haikea ja päämäärätietoinen. Lautturi kuljettaa kohti tuonpuoleista, jylhänä, valoisana ja arvokkaana kohoavaa kuolleiden saarta.

Teos avautuu hitaasti kuin maisema, joka tulee vähitellen näkyviin horisontin takaa. Matalien jousten, patarumpujen ja harpun luoma pohjavire on tumma, kulku aaltoileva mutta vääjäämättömästi etenevä. Musiikin iskut osuvat kuin airot veteen vieden eteenpäin. Matka kulkee verkalleen mutta määrätietoisesti. Orkesterin muut soittimet tuovat kokonaisuuteen soljuvuutta vaihtelevin harmonioin ja soitinryhmältä toiselle liikkuvin melodioin. Vaskipuhaltimet piirtävät kaukaa siintäviä, korkeuksiin kohoavia kallioseinämiä. Laulavat melodiat nostavat haikeutta, vuoroin taas synkemmät ja uhkaavat sävyt saavat tilaa.

Rantaa lähestyttäessä sointi tiivistyy, edessä on jotakin tuntematonta. Saarelle saavuttaessa taas heleä valoisuus pyrähtää ilmoille, sulous ja vapaus kieppuvat yllä houkutellen. Tuntu on jopa juhlallinen. Kunnes haikeus pääsee väliin, tempo kiihtyy ja keveään kiepuntaan sekoittuu synkkyyttä ja vaaraa. Tunnelmat risteävät runsaassa ja monisävyisessä sointimassassa, jossa vuorottelevat tummat sävyt, jylhät jopa vaativat vaskisoinnut, kuulaat mutta kiihkeät viulut. Pakahduttavaa dramaattista ydintä seuraa varovaisena ja levottomana mutta ehdottomana liikkuva etääntyminen. Sointi rauhoittuu ja kokonaisuus seestyy. Lopulta laskeudutaan vesille, matka jatkuu tasaisena ja tyyntyneenä mukanaan sekä heleät että synkeät sävyt.

Kokemus ja tulkinta tieteen ja taiteen välimaastossa

Olipa analoginen tulkintani Kuolleiden saaresta miten lennokas tahansa, muodostui sen myötä esityskokemuksesta erityinen, vahva ja erikoisella tavalla teoriaa konkreettisesti havainnollistava. Vaikka olen lukuisat kerrat soittanut konserteissa upeita teoksia, jotka herättävät tunteita ja saavat ihon kananlihalle, oli tämä kerta erilainen. On vaikea saada kiinni siitä, mikä esityksessä oli toisin ja miten se jokin oli toisin. Kuitenkin vielä parin vuoden jälkeenkin, erityisyys on elävänä mielessä.

Kokemus asettuu mielessäni jonnekin taiteen ja tieteen tulkintojen välille. Se seilaa edestakaisin sen mukaan, tarkastelenko kokemustani puhtaasti musiikinrakastajana vai tutkijana performanssi- ja affektiteorioista käsin. Nämä tulokulmat täydentävät toisiaan, vaikka tyhjentävää ratkaisua tai päätelmää ei ole muotoutunut, ja niin on ihan hyvä. Tieteellinen näkökulma antaa toisinaan hurjasti syvyyttä taiteen kokemiseen, ja toisaalta kokemukset taiteen äärellä tai arjen lomassa, konkretisoivat teorioita ja tieteellisiä tulkintamalleja. 

 

Sergei Rahmaninov: Kuolleiden saari
Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri,
Sir Andrew Davis, kapellimestari

Eero Lehtimäeltä on pyydetty lupa esimerkin käyttöä varten.

Kirjallisuutta
Austin, John L. 1962. How to Do Things with Words.
Bauman, Richard 1984. Verbal Art as Performance.
Butler, Judith 1990. Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity.
Fleming, Luke & Michael Lempert 2014. Poetics And Performativity. Cambridge Handbook of Linguistic Anthropology
Honko, Lauri 1963. Itkuvirsirunous. Suomen kirjallisuus I.
Schechner, Richard 2002. Performance Studies: An Introduction.
Tieteen termipankki: performanssi filosofia, folkloristiikka, kielitiede, kirjallisuudentutkimus. viitattu 30.3.2020

 

Yksi vastaus artikkeliin “Performatiivisuus, sanoilla tekeminen ja matka tuonpuoleiseen”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *