Itkuvirsillä on monta nimeä, jotka tuovat esiin perinteen monimuotoisuutta, perinteen karjalaista taustaa ja nykyajassa syntyneitä uusia muotoja. Tässä blogiartikkelissa pohdin näitä eri nimityksistä ja periteen moninaisuutta. Pohdintojeni taustalla on ollut halu ymmärtää, miten erilaiset perinteen muodot rituaalisesta käytännöstä esittäväksi taiteeksi suhteutuvat toisiinsa ja miten määritellä itkuvirsi.
Nyky-Suomessa tunnettu itkuvirsiperinne on taustaltaan etenkin karjalaista* ja inkeriläistä** – suomalaista itkuvirsiperinnettä ei tunneta***. Karjalainen itkuvirsiperinne on vanhastaan tunnettu nimenomaan karjalankielisen, uskonnoltaan ortodoksisen väestön piirissä. Tässä tekstissä kirjoitan karjalaisesta perinteestä, koska olen tutkinut sitä, mutta monin paikoin ajatuksia voi soveltaa myös muihin itämerensuomalaisen alueen itkuperinteisiin eli inkeriläisten, vepsäläisten ja setukaisten perinteisiin.
Karjalainen itkuvirsiperinne on luonteeltaan rituaalista ja se heijastaa perinteisiä myyttisiä käsityksiä. Itkuvirsillä on keskeisiä tehtäviä hautajaisissa ja häissä, mutta niitä itketään myös arkisemmissa tilanteissa. Nyky-Suomeen perinne on tullut etenkin toisen maailman sodan jälkeen karjalankielisten evakkojen mukana. Ajan kuluessa itkuvirsiperinne on saanut vanhojen rinnalle uusia muotoja esittävästä taiteesta terapeuttiseen itseilmaisuun, eikä näillä ole aina selvää suoraa yhteyttä perinteiseen karjalaiseen rituaaliseen käytäntöön. Tutkimuksessani pohtiessani itkuvirsien määritelmää ja sitä moninaisuutta, jona itkuvirret näyttäytyvät, olen päätynyt hahmottamaan kokonaisuutta – itkuvirsiperinnettä – jatkumona tai jatkumoiden verkostona, jossa jokainen itkuvirsi tai itkukäytäntö on yhteydessä joinkin piirtein johonkin aiempaan perinteen muotoon tai käytäntöön muttei välttämättä kaikkiin. Tämä on siis tapani ymmärtää luonteeltaan uudistuvaa ja muuttavaa perinnettä.
Pidän jokseenkin selvänä sitä, että itkuvirsiperinne on hahmottunut 1800-luvulla Karjalassa eläneelle itkijälle eri tavalla kuin 2000-luvulla Sibelius-Akatemiasta valmistuneelle itkuvirsiin erikoistuneelle musiikinmaisterille, 2010-luvulla itkukurssille osallistuville perinteestä, ilmaisusta ja tunteiden käsittelystä kiinnostuneelle suomalaiselle tai 2020-luvun karjalaiselle suomalaisessa yhteiskunnassa – saati akateemiselle tutkijalle. Ajattelenkin, että tutkimuksen tehtävänä on tarkastella näitä erilaisia tapoja hahmottaa, ymmärtää ja merkityksellistää itkuvirsiä ja itkuperinnettä suhteessa muun muassa sosiaalisiin, kulttuurisiin ja poliittisiin konteksteihin arvottamatta perinteen eri muotoja suhteessa toisiinsa.
Nykyajan moninaisiin itkuvirsiperinteen käytäntöihin liittyy monia eettisiä kysymyksiä, joista keskustellaan muun muassa kulttuurisen omimisen (ks. Haapoja 2017) kehyksessä, sillä monet itkijät nyky-Suomessa toimivat suomen kielellä. Kulttuurisen omimisen keskustelut nousevat erityisesti siitä, miten suomalaiskansallista identiteettiä on rakennettu vahvasti Karjalasta tallennettujen runolaulujen varaan ja karjalaisen kulttuurin muitakin elementtejä on alettu käyttää osana suomalaisuutta. Karjalaisia on suomalaistettu ja miten karjalankieliset ortodoksit ovat joutuneet piilottamaan kulttuuriaan ja perinteitään sekä luopumaan kielestään toisen maailmansodan jälkeisessä suomalaisessa yhteiskunnassa.
Nykyään tutkijoita sitoo tutkimusetiikka ja hyvän tieteellisen käytännön noudattaminen. Sen sijaan vapaalla kentällä toiminnalle ei ole vastaavia sitovia eettisiä periaatteita, ja siten käytännöt ja se, miten näitä asioita on pohdittu, vaihtelevat toimijoittain. Eettisten toimintaperiaatteiden kannalta näen tärkeäksi, että moniin suuntiin eri yhteyksissä versoneen itkuvirsiperinteen juuret ja taustat tuodaan esiin. Koen tärkeäksi myös sen, että perinteen jatkumon eri vaiheiden tai kerrostumien erot tunnistetaan ja tunnustetaan – ymmärretään perinteen muuttuva luonne, tunnistetaan, mikä on sama, mikä muuttunutta ja mikä täysin uutta – sekä se, että tämä tuodaan ilmi. Näin voi mahdollisesti välttyä luomasta vääriä käsityksiä historiallisesta perinteestä, josta kaikki nykyajassa ilmenevät muodot perinteisistä käytännöistä uusiin tulkintoihin ja sovituksiin nousevat.
Miten kutsua itkuvirttä?
Itkuvirsiperinteen muuttumisen myötä yhdeksi kysymykseksi on noussut myös se, millä nimellä perinnettä ja sen eri muotoja tulisi kutsua. Eri termien avulla olisi kenties mahdollista lisätä täsmällisyyttä siitä, mistä milloinkin puhutaan, ja välttää väärien käsitysten muodostumista.
Esittelen seuraavaksi itkuvirsiperinteen parissa suomenkielisessä keskustelussa käytettyjä termejä ja sitä, miten itse ymmärrän ne. Nämä eivät ole loppuun saatettuja määritelmiä, vaan keskeneräisiäkin ajatuksia siitä, millä tavalla tätä perinteen kokonaisuutta ja eri muotoja voisi käsitteellistää. Näkemykseni perustuu arkistoaineistoon, nykyajan itkuperinteen parissa havaitsemiini käytäntöihin, tutkimushistoriaan sekä keskusteluihin niin karjalaisten itkuvirsiasiantuntijoiden kuin nykyitkijöiden kanssa.
Itkuvirsi on tutkimuksen kehittämä termi, jolla kuvataan perinnettä yleisesti. Karjalaisten itkijöiden käytössä olleita itkuvirsiin viittaavia termejä ovat olleet sekä itku että virzi. Virsi-sanalla on aiemmin viitattu muun muassa pitkiin kalevalamittaisiin runolauluihin, sekä tiettyihin rituaalisiin itkuihin, joiden nimityksissäkin se näkyy: kuten tulendavirzi ja huondezvirsi. Virsi ei siis viittaa kirkolliseen lauluperinteeseen ja sanan nykymerkitykseen.
Itku on yksi karjalaisten itse käyttämä termi. Se on ollut pitkään tutkimuksessa käytetty termi, jota myös yleinen suomalainen asiasanasto suosittelee.
Äänellä itkeminen – tai eänel itkie – on karjalainen käsite, joka viittaa itkuvirsiin – niiden esittämiseen, laadintaan ja ilmaisuun. Karjalan eri alueilla itkuvirien esittämistä nimitettiin myös virzhittelyksi (erit. Seesjärvi) ja luvoitteluksi (erit. livvinkarjala). Lisäksi puhuttiin myös itkemisestä tai virren itkemisestä. (Konkka 1985; Karjalan kielen sanakirja, hakusana: itkie 2.) Äänellä itkemisestä ei puhuttu karjalaisessa yhteisössä koskaan laulamisena (pajattaa) – paitsi pilkallisesti tunteettomia tai muuten epäsopivia esityksiä osoiteltaessa (ks. Stepanova 2014; Silvonen 2022). Tutkimuksessa itkuvirsien esittämiseen on kuitenkin toisinaan viitattu laulamisena (esim. Porkka 1883; Asplund 2006). Tällöin laulaminen viittaa nimenomaan esitystapaan: sävelmälliseen suulliseen esitykseen. Itse koen, että tässä yhteydessä laulaminen terminä kuitenkin häivyttää niitä rituaalisia ja myyttisiin käsityksiin liittyviä merkityksiä, joita äänellä itkemiseen liittyy – tekee äänellä itkemisen käytännöstä ikään kuin yleisempää musiikillista toimintaa.
Äänellä itku on myös nykyajassa itkijöiden keskuudessa käytetty termi itkuvirrestä. Sitä käytetään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa #-tunnuksena itkuvirsi-sanan rinnalla. Taustalla lienee halu kunnioittaa perinteen karjalaista taustaa.
Nykyitkut ovat nykyajassa laadittuja itkuja. Nykyitkut voivat olla muodoltaan ja ilmaisultaan perinteisiä malleja noudattavia tai poiketa niistä paljonkin. Ne ovat sekä perinteisten itkuvirsien esittämisen kontekstien ulkopuolella että perinteisissä äänellä itkemisen tilanteisissa esitettyjä. Samoin aiheet vaihtelevat perinteisistä uudenlaisia. Nykyitku-termi on hankala, sillä määrite nyky viittaa aina vain kulloiseenkin hetkeen, joka on jatkuvasti muuttuva, ja siten se täsmällisesti katsoen viittaa varsin monenlaisiin itkuvirsiin ja itkemisen käytäntöihin. Nykyitkut mielletään kuitenkin helposti muodoltaan ja aiheiltaan ei perinteisiksi.
Itkulaulu on 2000-luvun (ehkä jo 1990-luvulla) Suomen kontekstissa muotoutunut lavea termi, jolla viitataan melko yleisesti itkuvirsiin ja itkujen esittämiseen sekä niihin liittyviin käytäntöihin. Toisinaan sitä käytetään synonyymisesti itkuvirren kanssa, joskus erityisesti suomenkieliseen nykyajan itkuperinteeseen viitatessa. Itkulaululla voi kuvata myös sellaisia nykykansanmusiikin kappaleita, jotka ovat inspiroituneet itkuvirsiperinteestä tai hyödyntävät itkujen tekstejä, mutta jotka eivät vastaa ilmaisultaan yleisesti itkuvirsiä. Ne ovat esimerkiksi säestyksellisiä tai muuten perinteisestä itkujen ilmaisusta poikkeavia. Yleisellä tasolla, itkulaulu voi viitata myös aivan muihin musiikkigenreihin – esimerkiksi niin sanottuihin nyyhkyballadeihin.
Hoitava itku on käytössä muun muassa Äänellä Itkijä ry:n piirissä (ks. Wilce 2011). Termi viittaa erityisesti niihin terapeuttisiin ulottuvuuksiin, joita tällaisella tunteiden käsittelyllä on.
***
Mielestäni itkuvirsiperinne ja itkuvirsi ovat parhaat termit kuvaamaan koko perinnettä, sen jatkumon kaikkina vaiheita, muotoja ja käytäntöjä sekä vastaavia rituaalisen suremisen perinteitä eri kulttuureissa – esimerkiksi inkeriläisten luetukset/luetokset (Nenola 2002), Irlannissa tunnettu caoineadh (engl. keening) (Bourke 1988). Englanninkielisessä tutkimuksessa vastaava termi on lamenting, jolla sanana on myös muita merkityksiä. Vaikka itkuvirsi-termi on tutkijoiden tuotos – tai oikeastaan juuri siksi – koen sen hyväksi kuvaamaan tätä perinteen kokonaisuutta kaikkine muotoineen. Itkuvirren rinnalla käytän karjalaisitkijöiden termiä itku, mutta se yksin on monissa yhteyksissä liian yleinen, koska sen voi tulkita minkälaisena itkemisenä tahansa.
Karjalaisten itkijöiden käyttämä karjalankielinen eänel itkeminen (äänellä itkeminen) ja siitä nykysuomeen johdettu äänellä itku ovat termejä, jotka liitän mielessäni nimenomaan karjalaiseen luonteeltaan rituaaliseen perinteeseen, joka heijastaa vahvasti perinteisiä karjalaisia myyttisiä käsityksiä (myös nykyajassa elävät käytännöt).
Itkulaulu taas kuvaa minulle niitä nykyajassa esiintyviä itkuvirsiperinteen musiikkina hahmottuvia muotoja, jotka ovat selvästi taiteellista toimintaa, läpisävellettyä ja muuten musiikillista ilmaisua.
Nykyitkujen sijasta puhun itse mieluummin nykyajassa ilmenevästä/elävästä itkuviriperinteestä tai nykyajassa elävistä/ilmenevistä itkuvirsistä. Pyrin näin väistämään nykyitku-termiin liittyvät konnotaation vain ei-perinteisistä muodoista ja käytännöistä.
Rajat siinä, minkä termin alle mikäkin itkuvirsiesitys tai kulloinenkin käytäntö kuuluu ovat joustavat ja liukuvat. Perinne on elävää, ihmisten käytössä muovautuvaa, eikä siksi aina luontaisesti luokitteluihin asettuvaa.
Kuulisin mielelläni ajatuksianne ja kommenttejanne nimityksistä.
Kirjoittaja
Viliina Silvonen
Alaviitteet
*Karjalaisuus on monimuotoista, se voi perustua esimerkiksi asuinpaikkaan, kieleen, sukujuuriin. Identiteettinä kyse on usein nimenomaan yksilön kokemuksesta, eikä sitä voi ulkoapäin määritellä. Tässä tekstissä viittaan karjalaisuudella nimenomaan karjalankielisiin tai taustaltaan karjalankielisiin karjalaisiin. Tämän lisäksi on myös suomenkielistä karjalaisuutta, jolla ei ole taustaa karjalankielisessä karjalaisuudessa (esimerkiksi Kannaksen karjalaiset tai Suomen Pohjois- ja Etelä-Karjalan ei-karjalainkieliset). Osa suomenkielisistä karjalaisista on myös taustaltaan karjalankielisiä. Karjalaisuus ei ole myöskään kiinni uskonnossa, vaikka usein Suomessa ortodoksisuus liittyy karjalaisuuteen.
**Inkerissä itkuvirsiperinne oli vanhastaan lähinnä ortodoksiväestön eli inkerikkojen että vatjalaisten perinnettä, mutta perinne tunnettiin myös luterilaisten äyrämöisten ja inkerinsuomalaisten keskuudessa (Nenola 2002).
***Joitakin nyky-Suomen itkuvirsiperinteen muotoja voi kenties pitää suomalaisina, mutta suomalaisten keskuudessa tunnettu perinne on silti taustaltaan karjalaista tai inkeriläistä.
Kirjallisuutta
Asplund, Anneli. 2006. Itkuvirsi. Teoksessa Suomen musiikin historia 8. Kansanmusiikki, toim. A. Asplund ym. 80–104. Helsinki: Werner Söderström.
Bourke, Angela. 1988. The Irish Traditional Lament and the Grieving Process. Women’s studies international forum 11(4): 287–291. doi.org/10.1016/0277-5395(88)90065-9
Haapoja, Heidi. 2017. Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa? Kulttuurisen appropriaation käsite, suomalainen kansanmusiikki ja kalevalamittainen runolaulu. Musiikin suunta 1/2017.
Karjalan kielen sanakirjan. 2009. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 18. kaino.kotus.fi/cgi-bin/kks/kks_etusivu.cgi Päivitettävä julkaisu. Päivitetty 24.2.2020.
Konkka, Unelma. 1985. Ikuinen ikävä: Karjalaiset riitti-itkut. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Nenola, Aili, 2002. Inkerin itkuvirret. Ingrian Laments. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Porkka, Volmari. 1883. Inkerin itkuvirsistä. Valvoja 3(7): 199–208.
Silvonen, Viliina. 2022. Apeus arkistoäänitteellä: Äänellä itkeminen performanssina ja affektiivisena käytäntönä Aunuksen Karjalassa. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Stepanova, Eila. 2014. Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit: Tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä̈. Helsinki: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.
Tenhunen, Anna-Liisa. 2006. Itkuvirren kolme elämää. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Wilce, James M. 2011. Sacred Psychotherapy in the ‘Age of Authenticity’: Healing and Cultural Revivalism in Contemporary Finland. Religions 2011(2): 566–589. doi.org/10.3390/rel2040566
[Kirjoitusvirhe korjattu 14.10.2022.]