Tänä kesänä somessa lietsottiin suomalaisia reissaamaan kotimaan upeisiin kohteisiin esimerkiksi 100 syytä matkailla Suomessa -kampanjan nimissä. Hyvä niin, sillä nähtävää ja koettavaa riittää. Kulttuuriperintökohteita, kansallismaisemia, luontoa, taidetapahtumia, ITE-taidetta… Päivystäviä folkloristeja vieraili muutamissa kohteissa, jotka herättivät liudan kysymyksiä ja veivät jälleen syvälle kulttuuristen merkitysten ja kerrostumien uumeniin.
Paikkojen kulttuuriset merkitykset ja merkitysten jatkumot
Paikat keräävät muistoja, niihin kiinnittyy kokemuksia ja kokemuksista syntyneitä muistoja. On helppoa ymmärtää, miksi sukumökin rannat tai perinteiset, jokavuotiset kesätapahtumat ovat meille tärkeitä. Mutta miksi meihin vetoaa myös isompiin yhteisöihin liitetyt paikat ja niiden merkityskerrostumat kuten Kolin kansallismaisema?
Ajatus Kolista kansallismaisemana liitetään 1800-luvun lopun karelianismiin ja niin sanottuun taiteen kultakauteen. Järnefelt, Gallen-Kallela ja Edelfelt etunenässä matkailivat tuonne syrjäiseen kolkkaan, jonka luonto käsitettiin “vielä” villiksi ja vapaaksi. Koskemattomuus ei aivan pitänyt paikkaansa: todellisuudessahan alueella kaskettiin metsää ja elettiin kuten missä muualla tahansa. Oleellista tässä villin luonnon ajatuksessa taisi olla ajatus ihmisen suorasta yhteydestä maisemaan – ja että tässä yhteydessä tiivistyisi jotain suomalaisuudesta.
Karelianistien mielenkiinto kohdistui periferiaksi koettuun Itä-Suomeen ja Karjalaan. Koskemattoman luonnon lisäksi Helsingistä katsottuna syrjässä asuvien ihmisten ajateltiin olevan lähellä luontoa ja vailla ulkopuolisia vaikutteita, jonkinlaisessa (kulttuurisessa) viattomuuden tilassa suojassa eurooppalaisten ajatusten ja tapojen vaikutuksilta.
Näiden kansallisromantiikan ajan retkien ja aatteiden myötä kansallismaisemat ovat yhä osa jotakin yhteistä tai ainakin yhteisenä pidettyä. Ne ovat koettua ympäristöä, materiaalia ja muistoja, ja niitä uusinnetaan erilaisten kulttuurituotteiden kautta. Vierailemalla Ateneumissa ihastelemassa taiteen kultakauden maalauksia asetumme osaksi pitkää jatkumoa, jossa kansallismaisemien käsitettä on rakennettu. Vaikka emme olisikaan samaa mieltä maisemien ja maalausten arvosta tai niihin liitetyistä mielikuvista, voi niiden kiistäminenkin uusintaa niille annettuja kulttuurisia merkityksiä.
Omaehtoista luovaa ilmaisua
Kansalliskohteiden vastapainoksi päivystäjiä vieraili myös ITE-taidekohteissa, jotka ovat osittain somen voimalla nousseet kotimaan matkailusuosikeiksi. Näitä eriskummallisia, ilmaisuvoimaisia taidekohteita on pitkin poikin Suomea, ja nämä edustavat jotakin täysin muuta kuin kansallismaisemat tai kansallisesti arvokkaaksi kohotetut kulttuuriperintökohteet. Ne ovat luovien yksilöiden itseilmaisua, kommentteja ja pohdintoja maailmasta.
Folkloristiikkaa voi määritellä omaehtoisia aineettomia kulttuuri-ilmaisuja tutkivaksi alaksi ja tässä mielessä ITE-kenttä osuu hyvin lähelle tyypillisiä tutkimuskohteitamme – vaikka onkin myös aineellista. Folkloristiikassa tarkastelussa ei ole itseilmaisuun liittyvät laatukysymykset, eikä yhtä teosta pyritä arvottamaan toisen yli. ITE-taiteilijoiden kokoelmat ovatkin kiehtovia juuri siksi, että ne toimivat taidemaailman instituutioiden ulkopuolella ja jopa irvaillen taiteen laatuun liittyville kysymyksille – ja sille, miten laadun arviointi toimii myös statuksen pönkittämisenä.
Parikkalan patsaspuisto on kansainvälisestikin tunnettu ITE-taidekohde, joka saa matkakohteena ehdottoman suosituksen Päivystävältä folkloristilta.
**
Päivystävä folkloristi -blogissa neljän folkloristiikan väitöskirjatutkijaa tarkastelee perinne- ja kulttuuriperintökenttää viralliselta sekä anarkistiselta ja omaehtoiselta laidalta. Parhaiten pysyt kärryillä ajatuksenjuoksussamme seuraamalla tiliämme Twitterissä käyttäjätunnuksella @pfolkloristi. Päivystävältä saa myös kysyä mitä tahansa laveaan alaamme liittyvää!
Juttu on julkaistu NEFA-Helsinki ry:n (folkloristiikan ja kansatieteen ainejärjestön) Napakaira-lehdessä.
Kirjoittaja
Päivystävä folkloristi -kollektiivi