Folkloristiikka, tämän kaiken olet meille antanut

Napakairan* Nefa-Helsingin 50-vuotisjuhlanumeroon päätimme me päivystävät folkloristit jakaa ajatuksiamme siitä, mitä folkloristiikka on antanut meille, minkälaisena anti näin koronakevään jälkeen mielissämme näyttäytyy. Kelvollisina folkloristeina emme lähesty aihetta saatujen akateemisten tietojen ja teorioiden kautta, vaan pyrimme sinne syvälle kaiken taa vernakulaarilla tasolla, joka paikoin saattaa lähennellä keittiöpsykologiaakin.

Miksi tämä on näin?

Folkloristiikka on ala, joka on tarjonnut loputtoman kriittisen ja kyseenalaistavan, syvyyksiä penkovat lähestymistavan.

Miksi tämä on näin? Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä tällä halutaan – tai haluttiin – sanoa? Miksi? Nämä samat kysymykset ovat keskeisiä tutkipa kalevalamittaista runoutta, itkuvirsien ilmaisua tai kulttuuriperinnön käsitteellistämistä. Niitä voi kuitenkin soveltaa myös arjen tarkasteluun kahvipöydistä sosiaaliseen mediaan tai poliittisiin kannanottoihin. Mitä tuo ihminen haluaa oikein ilmaista käyttäessään puheessaan sananlaskuja tai muita vakiintuneita ilmaisuja? Mistä positiosta käsin ilmaisija esittää kantansa ja mihin suuntaan hän pyrkii? Mitkä seikat vaikuttavat hänen näkemystensä ja toimintansa taustalla? Minkälaisia merkityksiä hän antaa tai välittää?

Folkloristiikan opinnot ja tutkimus kytkeytyvät monialaisesti humanististen- ja yhteiskuntatieteiden kenttään, mutta avaavat mahdollisuuksia soveltaa esimerkiksi kognitiotiedettäkin. Folkloristin maailma on yhtä laaja kuin loputtomat inhimillisen toiminnan tuloksena syntyneet merkityksenannot.

Erilaisia ajattelutapoja ja keinoja ymmärtää

Folkloristiikka on antanut avoimuutta kuunnella ja merkityshakuisen ajattelutavan.

Erityisesti historiallisten arkistoaineistojen tutkiminen muistuttaa ajattelutapojen välisistä kontekstuaalisista, muodollisista tai sisällöllisistä eroista. Arkistoaineistoja tutkiessa käsittää, että vuosikymmenten takaisessa haastattelussa kertoja ei ajattele samalla tavalla kuin minä, ja se herättää kysymyksiä. Millä tavalla hän sitten ajattelee? Mistä sen voi tietää? Voiko sitä edes tietää? Miten menneisyyden ajattelua voi tulkita ja ymmärtää?  

Arkistoaineistojen tutkimus muistuttaa siitä, että vaikka jotkin ajattelutavat tuntuvat nykyajassa vierailta, ihmisten perustarpeet, toiveet, huolet ja haaveet eivät lopulta ole kovinkaan erilaisia ajasta tai paikasta riippumatta. Parhaimmillaan vaikkapa sadut ja tarinat lisäävät historiallista empatiaa. Vaikka 1800-luvulla kerrottu ihmesatu ei kerro häikäisevistä aarrekammioista vaan pöytäliinasta, joka täyttää itsensä ruoalla, tuntee nykylukijakin vivahduksen niukkuuden ja nälän vaikutuksesta.

Sen ajattelutavan, jota pyrkii ymmärtämään, ei tarvitse olla menneisyyttä. Samalla tapaa ajattelutapojen eroavaisuus tulee ilmi myös nykyajassa horisontaalisesti. Se ymmärrettävä, toinen maailma voi olla yhtä lailla kulttuuri toiselta puolelta maapalloa, eri tieteenala tai läheisen ystävän mieli. Eikä se ole vain ajattelutapa. Yhtä lailla kokemukset, tulkinnat ja olemisen tavat eroavat. Näennäisen yksinkertaista, mutta käytännössä tämä tuntuu herkästi unohtuvan. 

Toisen maailma, mieli ja historia ovat mustia laatikoita: ulkopuolinen voi nähdä, mitä laatikkoon menee sisään ja mitä sieltä tulee ulos, mutta se, mitä laatikon sisällä tapahtuu on arvoitus. Ihmisten erilaisia ärsykkeitä, konteksteja, ilmaisuja ja ulostuloja tarkastelemalla mustan laatikon sisällöistä voi kuitenkin tehdä arvioita. Tätä vierasta voi ymmärtää vain avoimesti kuuntelemalla ja omat lähtökohdat ja tulokulmat tiedostaen. Refleksiivien etnografinen ote laajenee akateemisesta ympäristöstä yleisemmäksi tavaksi katsoa ja kokea ympäröivää maailmaa.

Esimerkiksi ruoka ja syöminen: Miksi minusta tuntuu oudolta syödä jonkin toisen kulttuurin perinteiden mukaista ruokaa? Miksi minun on vaikea vähentää lihaa ruokavaliossani? Minkälaiset arvot, tarpeet, normit, tunteet, tiedot ja sosiaaliset vaikuttimet ohjaavat syömistottumuksiani? Minkälaiset nämä ovat toisilla, mikä toisille on vierasta ja outoa?

Toisten tavat, arvot ja oleminen voivat vaikuttaa käsittämättömiltä tai oudoilta. Ihmiset toimivat kuitenkin jokseenkin samojen peruskaavojen mukaisesti, ainoastaan sisällöt ja niiden jäsentely eroavat; arvomme voivat olla erilaisia, mutta meillä kaikilla on arvoja, ja niin edelleen. 

Ei ole vain yhtä vaan useita

Näiden näkökulmien myötä folkloristiikka on kasvattanut myös laajan ymmärryksen kaiken moninaisuudesta.

Samalla tavalla kuin yksilöjen välillä kokemuksissa ja ajattelutavoissa on eroja, joista syntyy moninaisuus, on menneisyyskin moninainen, eri yksilöiden ja yhteisöjen kokemuksista rakentuva kokonaisuus. Fuksivuoden ensimmäisiä suuria oivalluksia – joka täältä väitöstutkijan vinkkelistä tuntuu taas äärimmäisen yksinkeritaselta asialta – on se, että historiankirjat kertovat vain yhden näkökulman menneestä, usein sen voittokaan ja viranomaislähtöisen, kun taas arkisempi ja ennen kaikkea vähemmistöjen ja alistettujen menneisyys on jäänyt hämärään (perinne- ja yksityis)arkistojen kätköihin.

Mennyt nykyisyydessä

Folkloristiikka on antanut ajattelutavan, jossa mennyt ja nykyinen näyttäytyvät jatkuvassa vuorovaikutuksessa, eikä kumpaakaan ole ilman toista

Paljon puhutaan siitä, kuinka menneisyyttä tarkastelemalla oppii välttämään samojen virheiden tekemisen uudestaan ja uudestaan. Menneisyys on kuitenkin muutakin kuin vain ohjenuora nykyisyyteen, muisteltavaa, säilytettävää tai unohduksiin painuvaa aikaa ja tapahtumia. 

Mennyt on olemassa, kulkee mukana ja vaikuttaa halusipa sitä tai ei. Se on ja vaikuttaa sekä yksilön, yhteisön että yhteiskunnan tasoilla. Se, miten asiat ovat nykyään, juontuu siitä, miten asiat ovat ennen olleet, mitä niille aiemmin tehty ja miten aiempien tietojen perusteella tehdään päätöksiä kussakin hetkessä. Esimerkiksi, mahani on nyt kipeä, koska menneisyyden Päivystäjä söi liikaa karkkia (soosoo!). Fiksu Päivystäjä oppisi tulevaisuudessa välttämään liikaa karkin syömistä, mutta karkkien äärellä Päivystäjä päättänee taas syödä muutaman liikaa. 

Julkisessa keskustelussa kulloinkin pinnalla olevat ilmiöt, kuten kansantaloustilanne, ihmisoikeudet tai sananvapauskysymykset, joilla kullakin on omat historiansa. Nämä historiat ovat muovanneet tietyt ilmiöt eri ajoissa ja paikoissa eri tavoilla puhutteleviksi keskustelunaiheiksi.

Sen sijaan että suhtautuisi menneeseen arvottaen, jälkiviisaasti kritisoiden tai nostalgisesti ihannoiden, on folkloristiikka asettanut silmien eteen uteliaaseen ymmärtämiseen pyrkivät kakkulat – jotka nekin toisinaan sokeuttavat. Tämän myötä menneisyyttä kohtaan on muodostunut myös suuri arvostus, mikä nyky-yhteiskunnan tulevaisuuspuheisessa tehokkuus- ja tuloskeskeisessä menossa tuntuu toisinaan ristiriitaiselta. Kenties kuitenkin juuri tällainen menneen ja nykyisyyden vuorovaikutteisuuden ja moninaisuuden ymmärtäminen on sitä arvokkainta antia, jota folkloristiikan opinnoissa meille päivystäjille on karttunut.

Pienen alan piiri, ihmiset ja yhteisö

Folkloristiikka on antanut myös ihmisiä: sen verran pieni ala tämä on, että yhtä pidetään. 

Yksin ei akateemisessa suursavotassa kukaan pärjää ja loista. Me loistamme, koska me tuemme toisiamme, iloitsemme toistemme puolesta ja suremme toistemme suruja. Meillä on rohkeutta keskustella omasta alastamme kriittisesti, jotta pärjäisimme paremmin ja ylipäätään pystymme elämään muutosten keskellä.  Saamme jakaa toisillemme paitsi akateemiset ilot ja surut myös yksityiselämän murheet ja onnenhetket. Tuntuu etuoikeutetulta tuntea ympärillä olevat ihmiset kollegoiden sijaan ystävinä.

Mitä folkloristius meille sitten on, mitä se merkitsee? Folkloristius kertoo ihmisestä ennemmin yleisellä kuin tieteenalan oppien ja intressien tasolla. Folkloristius ei kerro, että on kiinnostunut mytologioista, magiasta tai perinnekäsitöitä tai että osaa Kalevalan kannesta kanteen. Se ei kerro edes sokeasta rakkaudesta genreanalyysiin, vaikka toisinaan siltä voi vaikuttaa. Folkloristius kertoo rohkeudesta valita toisin ja seurata kiinnostustaan. Se kertoo kyvystä lähteä mukavuusalueeltaan outoon, kummalliseen, moninaiseen ja kysymyksillään kiehtovaan maailmaan.

Yllä olevan lisäksi olemme kaikki toki saaneet paljon muutakin folkloristiikalta, muun muassa kolme FM tutkintoa – yksi hankki oman maisterin tutkintonsa teologiasta. 

 

*Napakaira on NEFA-Helsinki ry:n (folkloristiikan ja kansatieteen ainejärjestön) palkittu lehteen.  Kaikki Päivystävän folkloristin napakairailut julkaistaan myös blogissa.

 

Yksi vastaus artikkeliin “Folkloristiikka, tämän kaiken olet meille antanut”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *