Kalliomaalaukset, tietäjät ja väärinkäsitykset

Tiedättekö tunteen: herää aamulla harvinaisen virkeänä, aurinko paistaa, bussikuski hymyilee. Töissä asiat luistavat, sanalla sanoen: elämä hymyilee! Kunnes someaddiktio saa vallan, ja vastaan tulee jotain, joka saa ohimosuonet poksahtelemaan kuin kokistölkit uunissa. Keväinen linnunlaulu peittyy hampaidenkiristelyn äänen alle. 

Tässä tapauksessa edellä esitetty on ehkä lievää liioittelua, mutta luulen silti pian kuormittavani hammashoidon palveluja narskuttelusta aiheutuvien kulumien takia. Syy löytyy (tällä kertaa) klikkiotsikosta, joka on tosin alun perin julkaistu paperilehdessä jo vuonna 2011: “Löytyykö Saimaan kalliomaalauksista Kalevalan henkilöitä ja tarinoita? Kaksi tutkijaa havaitsi eroja ja yhtäläisyyksiä” (Etelä-Saimaa 27.2.2011). Syy tähän myöhäisheränneisyyteeni on jutun ensijulkaisu verkossa 28.2.2020, josta sen huomasin kulttuurihistoriallisen blogin Kaponieerin mainiosti esiinnostamana.

Elias Lönnrot: aikamatkustaja?

Kalliomaalaukset ovat neoliittiselta kivikaudelta pronssikaudelle (Suomessa noin välille 5200 eaa. – 500 eaa. sijoittuva ajanjakso) ajoittuvia punamultakuvioita kallioseinämässä tai siirtolohkareessa. Kalevala on Elias Lönnrotin karjalais-suomalainen eepos, jonka ensimmäinen laitos, Vanha Kalevala ilmestyi 1835 ja niin sanottu Uusi Kalevala 1849. Lähtökohtaisesti olisi siis varsin yllättävää ja epäilemättä tieteellinen sensaatio, mikäli kalliomaalauksista löytyisi Kalevalan henkilöitä ja tarinoita.

Asian laita selviää lukijaystävällisesti varsin pian arkeologi Antti Lahelman todetessa, että ei sinne kallioille kannata Kalevala kädessä lähteä pyörimään (ainakaan maalaustentulkintamielessä). Itse juttu onkin huomattavasti kohuotsikkoa järkevämpi. Kalliomaalauksia tutkinut Lahelma toteaa niiden sisältävän yhteyksiä kivikautiseen šamanistiseen ajatteluun ja mytologioihin, jotka heijastuvat vielä 1800-luvun suomalaisiin ja karjalaisiin yhteisöihin asti.

Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto/CC BY 4.0
Kivikaudelta nykypäivään

Asiantuntija on puhunut, kaikki siis kunnossa, eikö niin? Kyllä ja ei. Lahelma kannustaa lukemaan alkuperäislähdettä eli Suomen Kansan Vanhoja Runoja (SKVR), joiden pohjalta Kalevalakin on suurelta osin taiteiltu. Haluaisin kuitenkin puuttua muutamaan jutussa esitettyyn Lahelman ja toimittajan näkemykseen, joista ensimmäisen mukaan “vanhimmat runot kuvastavat jollain tavalla sitä kivikautisten yhteisöjen maailmaa, jota kalliomaalaukset kuvittavat”.

SKVR sisältää runoja, jotka on tallennettu 1700-luvulta 1900-luvulle ulottuvalla ajanjaksolla, eikä ajatus siitä, että juuri vanhimmat runot säilyttäisivät kivikaudelle palautuvia mielikuvia, symboleja ja kertomuksia ole perusteltu. Toisin sanoen ei voida sanoa, että 1700-luvun myyttirunot kuvastaisivat enemmän kivikautisten yhteisöjen maailmaa kuin 1900-luvun alun vastaavat. Folkloristinen, kielitieteellinen ja arkeologinen tutkimus on todennut runojen joidenkin aiheiden ja symbolien luultavasti palautuvan kivikautisten pyyntiyhteisöjen aikaan. Aiheet eli motiivit ja myyttiset symbolit ovat kuitenkin eläneet osana runokieltä läpi sen käyttöajan, eivät vain vanhimmiksi katsotuissa runoissa.

Esimerkiksi myyttiset mielikuvat pohjoisessa veden takana sijaitsevasta etävainajalasta palautuvat mahdollisesti mesoliittisten pyyntikulttuurien aikaan. Kalevalamittaisessa runoudessa Pohjola liitetään tiiviisti juuri tuonpuoleiseen ja kuolleiden sijaan. Pohjola ja siihen liitetyt, kenties hyvin vanhat mielikuvat esiintyvät jokseenkin samanlaisina 1700-luvulta peräisin olevassa Christfried Gananderin Mythologia Fennican loitsunäytteissä kuin vuonna 1936 Koivistolla muistiinpannussa runonkatkelmassa (SKVR XIII4, 12737).

Tietäjä ja šamaani, veljekset kuin ilvekset?

Toinen napinan aiheeni liittyy (ilmeisesti toimittajan) näkemykseen siitä, että “käärmeeksi muuntautuminen kuuluu tietäjän repertuaariin kalevalamittaisissa runoissa.” Varoitan tässä vaiheessa lukijaa semanttisesta mutta oleellisesta rutinasta siitä, mitä tarkoitetaan tietäjällä ja mitä šamaanilla. Rautalangasta väännettynä:

Suomalais-karjalainen tietäjä on omaan persoonalliseen voimaansa, loitsujen hallintaan ja myyttiseen tietouteen luottava tietoniekka, joka ei šamaanin tavoin muuta muotoaan tai matkaa tuonpuoleiseen. Siinä missä šamaani vaipuu transsiin ja tekee apueläintensä saattamana sielunmatkan, tietäjä nostaa luontonsa, eli haltioituu. Vaikka haltioituminen on sekin muuntunut tietoisuuden tila, possessiivitranssi, tietäjä ei ylitä maailmojen rajaa tai vaivu tajuttomuutta muistuttavaan tilaan. Haltioitunut tietäjä voi päinvastoin käyttäytyä kuin raivohullu, aina pystyssä seisovia hiuksia ja vaahtoavaa suuta myöten. Voi kuvitella, minkä vaikutuksen haltioituva terveyskeskuslääkäri tekisi nykypäivänä. Etelä-Saimaan jutussa esiintyvä “kivikautinen tietäjä”, joka ottaa käärmeen hahmon matkatakseen tuonpuoleiseen, on anakronismi. Tietäjyyden ensimmäiset muodot kehittyivät nykytietämyksen mukaan rautakaudella, jota ennen myös nykyisen Suomen alueella tuonpuoleisen keihäsmatkoja hoitivat šamaanit, jotka ovat siis eri epeleitä kuin tietäjät.

Tuuletan joka kerta, kun bongaan Kalevalaa, kalevalamittaista runoutta tai mytologioita käsitteleviä juttuja mediassa. Folkloristin sydäntä lämmittää nähdä lempiaiheidensa saavan lisää tunnettuutta, puhumattakaan siitä, että tutkijat usein pitävät omasta tutkimusaiheestaan puhumisesta. Jokainen tilaisuus on siis yleisen tunnetuksi tekemisen lisäksi tsäänssi hehkuttaa myös omaa intohimoaan,

Tiedon levityksen mukana tulee kuitenkin vastuu pohjata tutkittuun tietoon ja käyttää oikeita käsitteitä. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan sekä kalliomaalausten ikiaikaisesta tunnelmasta että myyttirunojen kauneudesta ja hurjuudesta ilman väärinkäsityksiä!

Lukemista:

Kallio, Kati et al. 2017. Laulut ja kirjoitukset: suullinen ja kirjallinen kulttuuri uuden ajan alun Suomessa. Helsinki: SKS.

Siikala, Anna-Leena. 1992. Suomalainen šamanismi: mielikuvien historiaa. Helsinki: SKS.

– 2012. Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS.

Tarkka, Lotte. 2005. Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Helsinki: SKS.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *