Runonkeruusta

Tässä vähän pidempi taustoitus keskusteluun kalevalamittaisten runojen tallentamisesta ja keruuhistoriasta, kiitos Sari tämän tekstin aikaan saaneesta kommentista!

Tuhansia tallentajia, kymmeniä tuhansia laulajia ja kertojia

Kalevalamittaisen runouden tallentajia on Karjalan, Inkerin ja Suomen alueella toiminut nelisentuhatta henkeä, runoja tallentajille kertoneita tai laulaneita paljon enemmän – tarkka määrä ei ole tiedossa, sillä ennen 1800-luvun loppua nimiä ei yleensä kirjoitettu ylös. Käsittääkseni tämä oli tällöin usein laulajienkin toive: monet eivät halunneet nimiään kirjoihin, etenkään jos esittivät jotain henkilökohtaista, kansanuskoon liittyvää, tavalla tai toisella arkaluonteista tai kiistanalaista, tai jos paikallinen yhteiskunnallinen tilanne oli kireä. Henkilöön kohdistuva kiinnostus olisi voinut olla monen laulajan kannalta hyvin ongelmallista, vaikka nykynäkökulmasta haluaisimme kuulla esittäjien henkilöistä, kokemuksista ja näkemyksistä enemmän.

Runojen oikeita esittäjiä alettiin nostaa enemmän esiin vasta 1800-luvun lopulta lähtien, näkyvimpinä esimerkkeinä Larin Paraskesta tehdyt taideteokset, Alpo Sailon runolaulajapatsaat ja Martti Haavion hyvin romantisoiva ja ihanteellistava kirja Viimeiset runonlaulajat. Tieteellistä kiinnostusta laulajiin alkoi suuntautua 1960-luvulla, kun tutkimuksesssa alettiin kiinnostua esityksistä, käyttötavoista ja esittäjistä.

Tallentajia on ollut kaikista säädyistä, papistosta ja oppineista, talonpojista, mäkitupalaisista tai irtolaisista, porvareista, aatelistosta. Mukana on ollut myös sisäryhmäläisiä, myös karjalankielisiä, yleensä suomalaisuuden tai venäläisyyden kehyksessä toimien. On ollut myös kansanihmisiä, jotka ovat lähettäneet omaa perinnettään tai itse tekemiään runoja arkistoon.

Erilaisia asenteita, ideologioita, tavoitteita, valtasuhteita, yhteistyötä, ongelmia ja hyviä tai huonoja käytäntöjä on ollut lukemattomina yhdistelminä. Aktiivinen tallentaminen on ajoittunut vuosien 1700–2023 välille, ensimmäiset painettuina tai kirjoitettuina säilyneet säkeet ovat 1500-luvun lopulta. Tänä aikana esimerkiksi yhteiskunta, kansanryhmien ja etnisten ryhmien väliset suhteet, kommunikointitavat, käsitykset valtiosta, tekijänoikeudesta, nuskonnosta tai etnisyydestä ovat muuttuneet monin tavoin.

Mitä paikallisista näkökulmista ja tallentamisesta on tallentunut?

Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sen enemmän tallennuksista tiedetään, sen pidemmälle tallentamis- ja tutkimusetiikan standardit ovat kehittyneet – vaikka toki niitä ei aina noudateta – ja sen tasa-arvoisemmaksi ja demokraattisemmaksi yhteiskunta on kehittynyt.

Lönnrotin ajalta ei oikein ole tallentamisen kohteiden tarinaa: ei ole paikallisten ihmisten itse tuottamia aineistoja. Lönnrot ja muut runonkerääjät ovat virallisten dokumenttien kuten kirkonkirjojen ja hallinnollisten asiakirjojen ohella tärkeä lähde, jos halutaan yrittää ymmärtää vaikka 1800-luvun alkupuolen vienankarjalaisia – ja samalla on selvää, että tallentajat tarkastelivat tilannetta ja tallensivat aineistoa kukin omien intressiensä pohjalta. Tallentuneita aineistoja täytyy ikään kuin lukea näiden linssien läpi, niiden vääristymiä analysoiden. Kaikkia vääristymiä ei ole mahdollista tavoittaa. Useamman tallentajan matkakertomusten, päiväkirjojen, tallennusten ja muun materiaalin vertailu, jos näitä on, yleensä auttaa hahmottamaan paremmin, mitä kukakin etsi, mitä ei ymmärtänyt, mitä ei halunnut tallentaa, ja miten suhtautui paikallisiin ihmisiin.

Etenkin 1800-luvun loppupuoliskolta on joitain todella karuja matkakertomuksia. Samanlaiset keruutyön ongelmat, toiseuttaminen ja halveksunta kohdistuvat myös suomenkielisiin eri puolilla Suomea, mutta ortodoksien karjalaisten ja inkeroisten kohdalla venäläisyydeksi tulkitut piirteet (käsittääkseni etenkin Aunuksen ja Raja-Karjalan alueilla, mutta myös muualla) saivat tämän päälle osakseen ihan omanlaistaan torjuntaa ja ennakkoluuloisuutta. Toisaalta etenkin Vienan Karjalaa, ”Kalevalan runomaita” myös ihannoitiin ja ihailtiin.

Samaan aikaan on myös tallentajia, jotka tuntuvat suhtautuvan muita tasaveroisemmin, ennakkoluulottomammin, keskustelevammin, tai jotka oppivat tallennustyön myötä ymmärtämään paikallisten näkökulmia ja ajatuksia paremmin.

Lörpötyksiä

Tieto paikallisten suhtautumisesta on yleensä anekdootinomaista ja vaikeasti yleistettävää. Jos kaikki meni sujuvasti, tallentajalla ei välittämättä ollut tarvetta kuvata tilannetta matkakertomuksessaan tai päiväkirjassaan. Jos tapahtui jotain poikkeavaa tai löytyi jotain tallentajan kannalta erityisen hienoa, siitä saattoi tallentua maininta. Jos jotain meni pieleen, tallentaja ehkä kirjoitti tapahtumista oman versionsa, tai vaikeni. Tapa kertoa ja tapahtumille annettu sävy liittyi myös siihen, kirjoittiko tallentaja henkilökohtaisia muistiinpanojaan, matkakertomusta keruustipendin antajalle vai esimerkiksi lehtijuttua sanomalehteen.

Anekdooteista on vaikeaa tulkita, miten yleistä mikäkin on ollut. On kertomuksia ja ilmeisesti myös myöhempää muistitietoa ja sukutarinoita karkuun lähteneistä paikallisista, runonsa ”unohtaneista” tai niistä vaienneista, ”kummallisen” hajanaisesti runoja osanneista ihmisistä ja laulajista, jotka suostuivat esittämään ainoastaan tallentajien hävyttömiksi tai kelvottomiksi tulkitsemia runoja. Yhtä lailla on kertomuksia myös itse tallentajien luokse hakeutuneista, laulutaidossa kilpailleista, Kalevalasta ilahtuneista tai tallentajien vierailun tuottamasta paikallisen statuksen noususta nauttineista ihmisistä. Tarkempia tietoja paikallisten omista tilanteiden aikalaistulkinnoista löytyy hyvin harvoin.

Etenkin eliitistä etäämmällä oleville kansanihmisille tallentajien toiminta vaikuttaa näyttäytyneen kummallisena ja sen tavoitteet epäselvinä. Miksi nämä hienot herrat tulevat tänne kyselemään meidän “lörpötyksiä”, mitä iloa niistä heille on? Paikallisilla julkilausutuilla arvoasteikoilla ainakin 1800-luvun lopun Inkerissä ja etenkin inkerinsuomalaisten ja luterilaisten karjalaisten parissa korkeimmalla näyttävät usein olleen luterilaiset virret ja hengelliset laulut, herätysliikkeiden laulut, uudemmat järjestäytyneessä kuorolaulukäytössä olleet sovitetut kansanlaulut ja ”isänmaalliset laulut”, näiden alapuolella riimilliset eli uusimuotoiset suomalaiset, venäläiset ja paikalliset kansanlaulut, ja vielä näidenkin alapuolella vanhat runot, lörpötykset ja riähkälaulut. Ortodoksien puolella etenkin vanhauskoisten suhde vanhoihin runoihin oli kaksijakoinen, ainakin osa niistä ainakin väärissä yhteyksissä laulettuina oli riähkä, synti.

Ihmiset tajusivat kai usein ainakin jollain tasolla ristiriidan eliitin kansanvalistuspyrkimysten ja tallennustoiminnan välillä. Nämä herrat kyselivät sellaisia virsiä eli lauluja ja lukuja eli loitsuja, joita oli etenkin luterilaisen kirkon piirissä pyritty monta sataa vuotta karsimaan ja korvaamaan luterilaisilla virsillä. Loitsut ja taikausko oli ortodoksisenkin kirkon piirissä tuomittu jo 1500-luvulla, vaikka valistustoiminta oli ollut vähäisempää ja kirkon asenne kansanuskoon ilmeisesti paikallistasolla väljempi.

Inkeri

Inkeri oli vuoteen 1918 asti Venäjän pääkaupungin esikaupunkialuetta, ja Pietari oli monen kuohunnan keskus. Etenkin poliittisesti levottomampina aikoina tai kulkutautien riehuessa yhteisöjen ulkopuolelta tulleisiin kummallisia asioita kyseleviin ja papereihinsa ihmisten tietoja kirjoitteleviin vieraisiin miehiin suhtauduttiin usein hyvin terveellä epäluulolla. Tallentajat yleensä onnistuivat paremmin, jos lähestyivät paikallisyhteisöjä kirkon tai kylien oman paikallishallinnon edustajien kautta, jos saivat nämä puolelleen. Muutamat kertovat joutuneensa lähtemään karkuun tai pelastautuneensa vain miten kuten heidän toimintansa väärin käsittäneiden paikallisten kynsistä. Tallentajia epäiltiin esimerkiksi vakoojiksi, koleran kuljettajiksi ja antikristuksiksi. Kaksi ensimmäistä olivat nykynäkökulmastakin katsottuna järkeviä epäilyksiä, ja antikristus taas oli levottomiin aikoihin, maailman nopeaan muuttumiseen ja lopun aikojen pelkoon liittyvä ja sellaisena samoin hyvin järkevä pelko.

1800-luvun tallentajissa oli monenlaisia ihmisiä. Näppituntumani on, että suomenkielisen kansan (aateliston, porvariston ja papiston ulkopuolelta) nousseiden tallentajien, eli siis ensimmäisen polven yliopisto-opiskelijoiden suhteet paikallisiin usein olivat helpompia. Mutta yleistyksiä on tosi vaikeaa tehdä, tämä vaihtelee, paitsi henkilöittäin myös aikakausittain. Eri yhteiskuntaryhmien välisiin suhteisiin liittyvät yleiset odotuksekin muuttuivat ajan myötä. Tarkemmin katsomistani tallentajista esimerkiksi 1800-luvun puolelta A. A. Borenius, Vihtori Alava ja Volmari Porkka, 1900-luvun puolelta Armas Launis sekä Lauri ja Aili Laiho näyttävät Länsi-Inkerissä toimineen ja  kertoneen paikallisista oloista aika tasapainoisesti.

Muutoksia

Ajatus runojen olemuksesta ja laulajien tekijyydestä muuttui ajan myötä. 1800-luvun alkupuolella ilmeisesti ajateltiin, että esittäjällä ei ollut juuri mitään merkitystä: runot olivat yhteisen kansanhengen luomusta, laulajat niiden parempia tai huonompia säilyttäjiä ja muistajia. Vuosisadan loppua kohti alettiin kiinnostua siitä, miten runot varioivat eri laulajilla ja seuduilla. Muistiinpanoihin alkoi ilmestyä tietoja ihmisten nimistä, ja hiljakseen alettiin tallentaa enemmän myös muita lajeja kuin runolaulua.

1900-luvun puolelle tultaessa alettiin kiinnostua yhä enemmän myös kaikesta muusta perinteestä ja tapakulttuurista kuin runoista ja juhlavaatteista: alettiin kuvata paikallisia kulttuureita laajemmin. Alettiin äänittää sävelmiä, ja myöhemmin kiinnostua niiden variaatiosta. 1930-luvulla pyrittiin tallentamaan tietoja esimerkiksi laulujen käyttöyhteyksistä. Tämä on karkea yleiskuva: yksittäisten kerääjien omat kiinnostuksen kohteetkin vaikuttivat isosti siihen, mitä ja miten tallentui.

Esimerkiksi A. A. Borenius tallensi jo 1800-luvun loppupuoliskolla Inkeristä, Karjalasta ja Suomesta hienon kokoelman, jossa pyrki tallentamaan runojen kielen mahdollisimman tarkasti ja useampana versiona, sekä laulusta että sanelusta, ja usein myös muistiinpanoja laulujen sävelmistä. Hän kirjoitti ylös laulajien kommentteja lauluistaan, ja etenkin Vienassa muisti- ja sukutietoa aiemmin tallentajille laulaneista ihmisistä.

Tallentamisen ja kansanvalistuksen ristiriita

Kansanvalistuksen ja modernisaation tuottama ristiriita suhteessa perinteeseen on kuitenkin kaikkialla läsnä. Tallentajat ovat pääosin koulutettua, edistykseen ja valistukseen uskovaa väkeä. Meidän nykyinen yhteiskuntamme on tämän uskon tuotetta, sekä hyvine että pahoine puolineen. Moderni lääketiede, yleinen äänioikeus, tiede, peruskoulu, lukutaito, vapaa lehdistö ja vastaavat ovat modernisaation ja valistuksen tuotteita – kuten myös ympäristökriisi ja luontokato, liiallinen usko teknologiaan, unelma loputtomasta kasvusta, luonnon hallitsemisesta ja ihmisen kaikkivoipaisuudesta, perinteisten yhteisöjen ja elämäntapojen hapertuminen.

Monta hyvin järkevääkin tapaa tuomittiin takapajuiseksi taikauskoksi, kun ne eivät olleet oman aikansa tieteelle tai kansanvalistuspyrkimyksille ymmärrettäviä. Toisaalta valistus myös paransi elinolosuhteita ja pidensi elinaikoja.

Monet tallentajista tajusi, miten modernisaatio ja kansanvalistus samalla muuttivat kansankulttuuria. Kun elinolot muuttuivat, muuttui myös perinne. Monet tavat, kertomukset ja laulut olivat sidoksissa tiettyihin tilanteisiin, paikkoihin, toimintatapoihin ja uskomuksiin. Parantuva lukutaito ja muu luterilaisen kirkon kansanopetus, koulut, lehdistö ja arkkipainatteet, herätysliikkeet ja poliittiset liikkeet, moninainen seuratoiminta, talonpoikaiset soittokunnat ja kuorot, maatalouden muutokset isojaosta Suomessa ja maaorjuuden lopettamisesta Venäjällä alkaen, rautatiet ja muu liikkuvuuden lisääntyminen, 1900-luvun puolella myös radio, äänitteet ja televisio, ym. vaikuttivat sekä eliittiin, paikallisyhteisöihin että perinteeseen.

Etenin yliopistotaustaiset tallentajat olivat kansanvalistuksen puolella. Perinnettä ei tallennettu sen käytössä säilyttämisen saati elvyttämisen tueksi. Tallennetun perinteen käytöt olivat uusia, moderneja käyttöjä, uusia tulkintoja, uusia käyttöyhteyksiä. Kirjoitettiin suullisten runojen pohjalta kirjoja. Tallennetuista riimillisistä kansanlauluista valikoitiin ja muokattiin parhaiten sopiviksi tulkittuja laulukirjoihin, kuoro-ohjelmistoksi ja pianosovituksiksi. Sepitettiin uusia ”kansanlauluja” laulukirjoihin, jotta kansa saataisiin laulamaan aiempaa soveliaammaksi katsottuja lauluja. Kansan parissa yhä käytössä olleita loitsuja julkaistiin lähinnä tieteellisissä teoksissa – tai Kalevalassa menneisyyden tai myytin aikaan kuuluvien kertomusten osina – ja ne usein kehystettiin sanoilla, jotka pyrkivät osoittamaan lukijalle, että loitsut olivat menneisyyteen kuulunutta taikauskoa. Kansan parista ne haluttiin karsia.

Perinnettä haluttiin tallentaa ennen sen katoamista. Tätä näkökulmaa on sittemmin kritisoitu, ja todettu, että perinne sinänsä ei katoa, se vain muuttaa muotoaan. Erilaisia perinteen olomuotoja tai laatuja ei nykynäkökulmasta ole mieltä arvottaa autenttiseksi tai epäautenttiseksi, aidoksi tai epäaidoksi. Yhteiskunnan ja elämäntapojen muutokset tuottavat uudenlaisia vanhan perinteen käyttötapoja ja ihan uusia perinteitä.

Samalla on totta, että tietynlaiset perinteet olivat 1800–1900-luvulla suurten muutosten alla, ja paljon jäi käytöstä ja unohtui. Näin olisi käynyt myös ilman runonkerääjien toimintaa (he eivät käsittääkseni olleet suurin tilanteeseen vaikuttanut tekijä), mutta he olivat aktiivinen osa modernisaation prosessia ja vaikuttivat tilanteeseen osaltaan. Tallentajien oma toiminta kytkeytyi kansanvalistukseen. He osaltaan levittivät uusia ajatuksia, kirjoja ja yhteyksiä.

Enemmän luettavaa

Omaa käsitystäni tallennusten vaihtelevasta luonteesta ja siitä, miten paikallisten näkökulmia voisi edes yrittää tavoittaa ovat eniten muokanneet Lotte Tarkan väitöskirja Rajarahvaan laulu: tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821-1921 ja Senni Timosen väitöskirja Minä, tila, tunne: näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan.

Tarkka pyrkii ymmärtämään tallennusaikaista vienankarjalaista runoutta, sen merkitys- ja toimintaperiaatteita, ja samalla myös runokieltä käyttäviä ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Hän käsittelee myös valtasuhteita, ideologioita ja politiikkaa. Myös varhainen artikkeli ”Karjalan kuvaus kansallisena retoriikkana. Ajatuksia karelianismin etnografisesta asetelmasta” teoksessa Runon ja rajan teillä on tosi hyvä.

Timonen taas etsii tapoja ymmärtää ihmisiä ja heidän omia tulkintojaan lauluistaan, ja etsii myös viitteitä tallennustilanteista ja laulujen hetkellisistäkin merkityksistä. Kirjassa on myös hienot luvut inkeriläisistä paikallisista laulun lajeista ja Larin Parasken omista runouteen liittyvistä käsityksistä. Kummassakin teoksissa pohditaan myös tallennushistoriaa ja yritetään ymmärtää ihmisiä – niin tallentajia kuin laulajiakin – oman aikansa ehdoilla toimivina yksilöinä.

Inkeristä suosittelen Arno Survon väitöskirjaa Magian kieli: Neuvosto-Inkeri symbolisena periferiana, joka nostaa esiin kaikkein värittyneimpiä ja kohtuuttomampia kansankuvauksia, ja pohtii myös sitä, mitä taika- ja loitsuperinteen tallentaminen sai paikallistasolla aikaan. Tuulikki Kurjen väitöskirja Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä käsittelee tarkasti kainuulaisen kansankerääjän toimintaa, käsityksiä perinteestä ja suhdetta Suomelaisen Kirjallisuuden Seuraan. Kati Mikkolan väitöskirja Tulevaisuutta vastaan: uutuuksien vastustus, kansantiedon keruu ja kansakunnan rakentaminen analysoi sitä, miten erilaisia modernisaation ilmentymiä ”kansan” parissa vastustettiin ja miten moninaisesti niihin suhtauduttiin.  Tiina Seppä on analysoi väitöskirjassaan Kohtaamisia menneen kanssa: tutkimus kansanrunousaineistojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista ja artikkeleissaan kerääjien toimintaa ja kohtaamisia paikallisten kanssa. Tenho Pimiän väitöskirja Tähtäin idässä: suomalainen sukukansojen tutkimus toisessa maailmansodassa käsittelee sodanaikaista aineellisen kulttuurin tutkimusta ja sotasaaliin ryöstämistä.

Omassa väitöskirjassani pohdin Länsi-Inkerin tallennushistoriaa ja joitain yksittäisiä tallentajia näiden tuottamien erilaisten aineistojen ja aikaisemman tutkimuksen pohjalta. Tallentajan tavoitteet, ennakkokäsitykset, tallennusmenetelmät ja kyvyt kohdata erilaisia ihmisiä vaikuttivat vahvasti siihen, mitä tallentui. Osaltaan kohtaamisten rakentumiseen vaikutti tallennushetken yhteiskunnallinen tilanne ja paikalliset olosuhteet, mutta yhtä lailla myös se, miten paikalliset yhteisöt eri aikoina tallennukseen suhtautuivat tai millä tavoin ymmärsivät sitä, mitä tallentajat oikein olivat tekemässä. Ajan myötä kerääjiin totuttiin ja alettiin luottaa enemmän – samalla myös yhteiskunta ja ihmisten koulutustaso muuttui. Tallennustilanteen kohtaaminen ja yksittäisen laulajan tulkinta tilanteesta vaikutti joka kerta siihen, mitä ja miten tämä halusi tallentajalle esittää. Jokainen muistiinpano on kerääjän tulkinta siitä, mitä tietyssä tilanteessa tietty ihminen halusi hänelle kertoa, ja mikä tässä oli hänen mielestään tallentamisen arvoista – tai mitä hän pystyi käytettävissä olevilla välineillä tallentamaan.

Näistä kirjoista löytyy hyvin lähteitä myös muuhun tallentamistyötä käsittelevään tutkimukseen. Kirjoittajien myöhempiä artikkeleita kannattaa myös katsoa. Raja-Karjalan osalta minulle ei tule äkkiseltään mieleen tallennustoimintaa käsitteleviä tutkimuksia, tuleeko kenellekään muulle?