Sosiologia..Sosiologia? Sosiologia!

Sosiologia.. Sosiologia? Sosiologia!

Teksti ja kuvat: Katariina Pietiläinen

kata1

Luultavasti jokainen opiskelija kokee ainakin kerran yliopistovuosiensa aikana opiskelumotivaation katoamisen synkeän suon. Omalla kohdallani se osui alkusyksyyn. Mitä järkeä oli ”haaskata aikaansa typerien teorioiden ja metodien kanssa, jotka eivät koskaan kuitenkaan täysin tavoita totuutta?”. Olinko hullu, kun kiinnostuin aineesta, joka ”ei edes takaa työpaikkaa”? Haaveilemani tutkijan elämänpolunkin olin hylännyt, sillä ”minähän en ala mitään juostenkustuja liukuhihna-tutkimuksia tekemään.” Olin lukion jälkeen nähnyt sosiologiassa tien ja totuuden, mutta nyt siitä säteili vain turhautumista ja mielipahaa.

Pään seinään lyömisen ja sen jälkeisen palikoiden uudelleen järjestelyn jälkeen ei viimeisin Sosiologia -lehti olisi voinut parempaan hetkeen ilmaantua eteisen lattian kautta sohvalleni. Ahmin lehden, kuin erakkopappi paastosta päästyään. Erityisesti Johanna Hokan artikkeli, jossa käsiteltiin illuusioita suomalaisessa sosiologiassa, oli kuin hoitoainetta takkuuntuneelle tukalle. Sosiologia, mitä sinä olet ja minne olet menossa?

Sosiologian identiteettikriisistä on käyty keskustelua jo hyvän tovin. Narratiivi tuntuu aina olevan se sama vanha; 60-70 -luvuilla sosiologiaa vielä osattiin arvostaa, mutta näinä päivinä taloustiede on ottanut sen paikan yhteiskuntatieteiden kuningattarena. Sosiologiastakin voi olla johonkin, kunhan se ymmärtää pitää itsensä kurissa – siis imitoida taloustiedettä painottamalla tilastollista päättelyä talouskasvun lannoittamiseksi. Epämääräisesti yhteisöllisyydestä tai muusta haihattelusta joriseva sosiologi on vitsi, mutta onneksi opiskelijoita pyritään välttämään tämä karikkoinen tie mm. jatkuvalla puheella akateemisen yrittäjyyden iloista ja työelämäkompetenssista huolehtimisen tärkeydestä.

Samaan aikaan saamme seurata kapitalismin tämän kertaisen kriisiytymisen seurauksen jälkilöylyjä. Vuotta 2016 on värittänyt niin vihapuheen yleistyminen, Syyrian tragedian loppumattomuus, EU:n kriisiytyminen, Turkin lopullinen demokratian hylkääminen kuin viimeisimpänä Trumpin voitto USA:n presidentinvaaleissa. Eräänlainen toivottomuus ja apatia näyttävät – Slush:in kaltaisia maskuliinisia hömpöttelytapahtumia lukuunottamatta- olevan vallitseva viritys. On historiatonta luulla oman aikansa jotenkin erityisen turbulentiksi, mutta on yhtä lailla hölmöä kuitata historiallinen murroskausi normaalina variaationa.

Ja tällaisessa tilanteessa sosiologit, joilla olisi kädet täynnä työtä, pohtivat, että onkohan heillä enää paikkaa yhteiskunnassa?

Neljän opiskeluvuoteni aikana olen yllättävän monesti törmännyt sosiologian opiskelijoiden parissa eräänlaiseen huonoon itsetuntoon ainevalintansa vuoksi. Tuntuu siltä, että usko omaan tekemiseen on vain harvojen herkkua. Jatkuvat leikkaukset, uudelleen järjestelyt ja poliittisen eliitin puheet ”kaikenmaailman dosenteista” eivät auta hämmentynyttä opiskelijaa. Yliopistoon tulon piti olla portti parempaan ymmärrykseen ja elämään, mutta monet signaalit tuntuvat kertovat sosiologian opiskelijan vetäneen lyhimmän orren.

Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi niillä harvoilla luennoilla, joita enää järjestetään, opiskelijoiden passiivisen kuuliaisessa hiljaisuudessa. Tulkintani voi tietysti kertoa lähinnä itsestäni, mutta hyvin usein olen saanut luennoilla vaikutelman, että olisi kaikille parempi, jos kukaan ei häiritsisi luennoitsijaa kysymyksillä, jotta kaikki pääsisivät seuraaviin rientoihinsa. (Toinen tarina on opiskelijat, jotka eivät malta olla johtamatta luennon aiheista jatkuvasti siltoja johonkin henkilökohtaiseen anekdoottiinsa..) Toisaalta on yleinen puhetapa kerskailla ennen tenttiin menoa vähäisellä lukemisellaan tai esseen tekemisen aloittamisella deadline-päivänä. Olenko yliopistossa vai yläkoulussa?

kata2

Etsiessäni selitystä tähän hämmentävään tilanteeseen, jota kapitalistisen sanaston avulla voisi luonnehtia kysymyksenä ”Miksei tuote (sosiologia), jolla olisi kiistatta tilausta, myy markkinoilla (yhteiskunnassa)?” Perinteisten selitysten, jotka yleensä alkavat tarkastelemalla ulkoisia rakenteita, lisäksi olen alkanut pohtia sosiologian alennustilaa itsekritiikistä käsin. Nostan esille kaksi näkökulmaa, josta toivoisin käytävän keskustelua enemmän.

Toista havainnollistan esimerkillä viimeisimmiltä Sosiologipäiviltä Jyväskylässä. Harmillisista henkilökohtaisista syistä johtuen olen jo ennen viimevuotista ”maahantulijoiden sumaa”, pohdiskellut maahanmuuton, ja siihen liittyen erityisesti globaalia kapitalismia sekä islamilaisen ja krisitillisen kulttuurin keskinäistä suhdetta. Kaiken ideologisen puheen keskellä olen kokenut enemmän kuin usein turhautumista sen ympärillä käytävän keskustelun kehnoon tasoon. Odotin innolla, mitä suomalaisilla sosiologeilla olisi aiheesta sanottavaa Sosiologipäivien viimeisessä paneelikeskustelussa. En voinut olla pettyneempi. Sinänsä vilkas keskustelu tuntui toistavan aika pitkälti jo tuttua kaavaa, lisämausteena jumittuminen loppumattomaan käsitteiden määrittelemiseen. Terminologian määritteleminen on toki kaiken asiallisen keskustelun perusta, mutta siihen jämähtäminen ei vie keskustelua eteenpäin. Voin vain kuvitella millaiselta vastaavat sosiologian keskustelut vaikuttavat tieteenalaan vihkiintymättömien korvissa. Sanahelinää ja norsunluutorneja.

Toisen näkökulman sain naisia ja miehiä käsittelevällä taloustieteen kurssilla. Sain siellä taloustieteellisen vahvistuksen arkihavainnoilleni siitä, miten naisilla on tapana olla toista sukupuolta varovaisempia toiminnassaan. Kuinka usein olenkaan törmännyt asiansa osaaviin naisiin, joilla on kummallinen tapa painaa itseään alas ja vähätellä omia ansioitaan ja kykyjään! En itsekään ole tästä taipumuksesta välttynyt, mutta itsereflektion avulla olen pyrkinyt tietoisesti siitä eroon. (Työtä vielä riittää!) Kun tiedämme, että sosiologia on sosiaalityön ohella naisvaltaisimpia valtiotieteiden oppiaineita, niin olisiko tällä tekijällä vaikutusta sosiologien suhteessa hiljaiseen ääneen?

Tämän syksyn aikana olen päättänyt, että en aio enää antaa ulkoisten tekijöiden pilata omaa intohimoani yhteiskunnan ymmärtämiseen ja mahdollisesti jonakin päivänä sen epäkohtien esilletuomiseen. Kannustan tähän muitakin: löydä ylpeys ja kunnianhimo omaan opiskeluun. Jos sitä ei pitkienkään etsintäyritysten jälkeenkään löydy, kannattaa pohtia aineenvaihtoa. On rajallisen elämän ja yhteisten resurssien tuhlausta piinata itseään tervanjuonnilla.

Jos rakenteet eivät yksilöä miellytä, lienee yksilön parasta rakentaa paremmat. Se ei yksin onnistu ja siksi käyttänenkin seuraavan kahvitaukoni opiskelijoiden yhteisöllisyyden mahdollisuuksien pohdiskeluun.

Katariina Pietiläinen

Published by

Oskari J Lappalainen

27 years old bachelor of social sciences. I've studied sociology, science and technology studies and computer science. I'm interested in how digitalization will affect the society.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *