Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa – Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Hannah Arendt: Eichmann Jerusalemissa – Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Teksti: Tuomas Hallamaa

eichmaan

Docendo on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla suomennetun version saksanjuutalaisen poliittisen filosofin Hannah Arendtin vuonna 1963 julkaistusta kirjasta Eichmann in Jerusalem. Kirja on raportti Adolf Eichmannin Jerusalemissa 1960-luvun alussa käydystä oikeudenkäynnistä. Sitä voi pitää eräänlaisena jatkona Arendtin aiemmalle merkkiteokselle Totalitarismin synty, vaikka Arendt (2016) itse korostaa kirjan olevan vain raportti oikeudenkäynnistä, sen pätevyydestä ja siihen liittyvistä taustatekijöistä, ei niinkään teoria pahuudesta yleensä, vaikka näin voisi päätellä kirjan alaotsikosta. Arendtin kirja aiheutti aihepiirinsä ja moraalisten implikaatioidensa vuoksi valtavan kohun, joka ei oikeastaan perustunut kirjan sisältöön. Kirjassa käsiteltiin esimerkiksi juutalaisjohtajien osuutta juutalaisten kansanmurhan toteuttamisessa, jonka vuoksi Arendtin väitettiin syyttävän juutalaisia omasta kansanmurhastaan (Arendt 2016).

Eichmann Jerusalemissa on hämmästyttävä ja ajankohtainen sosiologis-psykologinen teos, joka käsittelee Eichmannin oikeudenkäynnin kautta kansallissosialistisen Saksan totalitaarista järjestelmää, byrokraattisten järjestelmien dehumanisoivaa vaikutusta, yksilön ja kollektiivisen vastuun kysymyksiä tilanteessa, jossa oikeudenmukaisuuden normit ovat kääntyneet päälaelleen. Se käsittelee myös oikeusjärjestelmien mahdollisuuksia käsitellä uudenlaisia, valtavien byrokraattisten järjestelmien tekemiä rikoksia. Nämä rikokset näyttäisivät hävittävän yksilön vastuun, sillä jokainen rikollinen toimii koneiston osana ja noudattaa ylempiensä käskyjä. Arendt (2016) katsookin, että jos Eichmann olisi toiminut jonkin muun järjestelmän alaisuudessa, hän ei olisi joutunut tuomiolle. Juuri järjestelmän rikollisuus teki myös Adolf Eichmannista rikollisen. Tämä ei kuitenkaan Arendtin (2016) mukaan vapauta Eichmannia vastuusta.

Arendt (2016) kuvaa Adolf Eichmannin persoonallisuutta ja uraa käyttäen lähteinään oikeudenkäynnistä tehtyjä raportteja. Oikeudenkäynnin syyttäjä Hausner pyrkii esittämään Eichmannin juutalaisten kansanmurhan pääarkkitehtina, alullepanijana ja totaalisena hirviönä. Todellisuudessa Eichmann oli keskitason byrokraatti, joka vastasi juutalaisten kuljetuksista tuhoamisleireille. (Arendt 2016.) Arendt näkee Eichmannin tavallisena pyrkyrinä, joka ei kykene asettumaan toisten asemaan, vaan kykenee keskittymään ainoastaan omaan uraansa. Eichmann tottelee ylempiensä määräyksiä kyselemättä ja nauttii, kun asiat sujuvat. Erityisesti Eichmann tuntuu nauttivan tilanteista, joissa hän kykenee toimimaan eri osapuolten välillä ja onnistuu välittämään kaikkia osapuolia tyydyttävän kompromissiratkaisun. (Arendt 2016.)

Eichmann kiisti olleensa koskaan antisemitisti ja hänellä oli myös juutalaisia sukulaisia (Arendt 2016). Hän näki itsensä epäonnisena henkilönä, jonka pyrkimykset epäonnistuivat jatkuvasti ja jonka tottelevaisuutta rikollinen järjestelmä käytti hyväksi. Ennen sotaa ja juutalaisten kansanmurhan alkua Eichmann toimi SS:n turvallisuuspalvelun SD:n juutalaisasiantuntijana. Pätevyyden tähän hän oli saanut lukemalla Theodor Herzlin kirjoittaman sionismin klassikon Der Judenstaat ja Adolf Böhmin teoksen History of Zionism. Eichmannin tehtäviin kuului juutalaisten pakkoemigraation järjestäminen. Tässä tehtävässä hän teki yhteistyötä useiden merkittävien sionistien kanssa. Eichmann sanoi oikeudessa nauttineensa siitä, että kykeni olemaan hyödyksi sionistien pyrkimyksissä. (Arendt 2016.)
Myöhemmin Eichmann pyrki löytämään alueen, jonne Euroopan juutalaiset olisi voitu karkottaa (Arendt 2016).

Tässä yhteydessä Eichmann mietti esimerkiksi Euroopan juutalaisten asuttamista Madagaskarille, tai valloitetun Puolan alueelle (Arendt 2016; ks. myös Kershaw 2001b). Eichmann sanoi järkyttyneensä, kun juutalaisten pakkoemigraatio lopetettiin ja hänet määrättiin järjestelemään juutalaisten kansanmurhaan liittyviä asioita. Eichmann pyrki aluksi hidastamaan kansanmurhaa lähettämällä juutalaisia leireille, joiden päämääränä ei ollut vankien tuhoaminen. Saatuaan esimiehiltään moitteet tästä toiminnasta, Eichmann rupesi toteuttamaan saamaansa käskyä viivyttelemättä. Eichmannin käännös asiassa oli täydellinen. Sodan loppuvaiheessa, Saksan tappion jo häämöttäessä Himmler kielsi juutalaisten kuljettamiset tuhoamisleireille parantaakseen neuvotteluasemaansa liittoutuneiden kanssa. Eichmann kuitenkin kieltäytyi toteuttamasta Himmlerin käskyä, koska piti sitä Hitlerin tahdon vastaisena ja siten laittomana. (Arendt 2016.)

Saksan kansallissosialistisen järjestelmän keskeinen piirre oli järkyttävän monimutkainen ja alati muuttuva, useita päällekkäisiä toimintoja sisältävä byrokraattinen järjestelmä, jonka eri haarat kilpailivat jatkuvasti keskenään siitä, mikä niistä kykenee toteuttamaan Hitlerin tahdon parhaiten (Kershaw 2001a, 2001b; Mazower 2009). Eichmannin sanojen mukaan Kolmannessa valtakunnassa Hitlerin suullisilla käskyillä oli lainvoima ja lainkuuliaisen kansalaisen velvollisuus oli noudattaa näitä käskyjä (Arendt 2016). Byrokraattisen järjestelmän sisäiseen kilpailuun kuului myös pyrkimys arvata ja toteuttaa Hitlerin tahto, ennen sen julkituloa. Ian Kershaw (2001a, 2001b) kutsuu tätä johtajaa kohti työskentelyksi (working towards the führer, suomennos T.H.). Näistä ilmiöistä seurasi järjestelmän jatkuva radikalisoituminen, joka eskaloitui sodan alettua. Natsien systemaattiset murhaohjelmat käynnistyivätkin vasta Saksan hyökättyä puolaan (Arendt 2016; Kershaw 2001b), eikä niitä suinkaan aloitettu juutalaisista. Hitlerin murhaohjelmien ensimmäiset uhrit olivat kehitysvammaisia ja mielisairaita Saksan kansalaisia, joiden elämä oli määritelty arvottomaksi (Kershaw 2001b).

Ensimmäiset juutalaisiin kohdistuneet murhaohjelmat tapahtuivat puolestaan miehitetyssä Puolassa, jonka Saksa oli jakanut Neuvostoliiton kanssa (Kershaw 2001b). Saksan miehittämä osa Puolasta jaettiin edelleen kahteen osaan. Toinen osa liitettiin suoraan Saksan valtakuntaan ja toisesta muodostettiin natsien oikeusgurun Hans Frankin johtama kenraalikuvermentti. Puolan valtio lakkasi käytännöllisesti katsoen olemasta ja sen asukkaista tuli valtiottomia. (Arendt 2016; Kershaw 2001b; Mazower 2009.) Juuri ihmisten valtiottomuus mahdollisti Arendtin (2016) mukaan kansanmurhan toteuttamisen.

Hallinnollisesti Puolan juutalaisten kansanmurha ei ollut yhteydessä juutalaiskysymyksen ”loppuratkaisuun”, vaan Hitler oli antanut käskyn Puolan juutalaisten murhaamisesta hyökkäyksen yhteydessä, eikä Puola edes kuulunut Eichmannin toimialueeseen (Arendt 2016). Koko Euroopan laajuinen juutalaisten kansanmurha käynnistettiin vasta vuonna 1942 pidetyn asiaa käsitelleen Wannseen konferenssin jälkeen. Konferenssin oli tarkoitus kartoittaa murhaprojektiin liittyviä ongelmia ja selvittää saksalaisen virkakoneiston myöntyväisyyttä. Virkakoneiston ei-natsististen elementtien myöntyväisyys mahdollisti Eichmannin mukaan hänen osallistumisensa kansanmurhaprojektiin puhtaalla omallatunnolla. (Arendt 2016.)

Teoksessaan Totalitarismin synty Arendt (2013) pitää totalitarististen järjestelmien olennaisena piirteenä kykyä hallita valtavia ihmismassoja. Suhteellisen pieni totalitaarinen virkakoneisto pystyy pidättämään, kuljettamaan ja tuhoamaan valtavia määriä ihmisiä. Arendtin mukaan Kolmannesta valtakunnasta tuli totalitaristinen vasta, kun se sai miehitettyjen alueiden väestön haltuunsa (Arendt 2013). Tätä ennen Saksa oli näyttäytynyt vain autoritaarisena valtiona, joka vertautui Mussolinin fasistiseen Italiaan. Myöskään natsien antisemitismi ei näyttänyt eroavan olemuksellisesti perinteisestä eurooppalaisesta antisemitismistä (Arendt 2016). Sotaan mennessä Saksan byrokraattinen koneisto oli radikalisoitunut jo niin pahasti, että Eichmannin kaltaiset ”lainkuuliaiset kansalaiset” ja natsipuolueeseen kuulumattomat byrokraatit osallistuivat kansanmurhaan mukisematta.
Natsijärjestelmän kammottavin piirre oli sen turmeleva vaikutus kaikkien sen kanssa tekemisiin joutuneiden tahojen moraaliseen harkintakykyyn. Tämä päti tavallisiin saksalaisiin, natsien uhreiksi joutuneisiin juutalaisiin, miehitettyjen alueiden väestöön ja niiden hallintokoneistoihin. Arendtin (2016) mukaan saksalaiset miehittäjät olivat riippuvaisia miehitettyjen alueiden virkakoneistojen yhteistyöhalusta juutalaisten kansanmurhan toteuttamiseksi. Tämän todistaa fasistisen Italian nuiva suhtautuminen Saksan vaatimiin juutalaisvastaisiin toimenpiteisiin ja Saksan miehittämien Tanskan ja Bulgarian juutalaisväestön selviäminen sodasta, koska näiden maiden virkakoneistot kieltäytyivät yhteistyöstä miehittäjien kanssa (Arendt 2016).

Pahuuden arkipäiväisyydellä Arendt (2016) tarkoittaa sitä, että Eichmann ei ollut sellainen hirviö, jona hänen oikeudenkäyntinsä syyttäjä Hausner pyrki hänet esittämään. Eichmannissa ei ollut mitään merkittävää ja muissa olosuhteissa hänen suurin syntinsä olisi ollut se, että hän valehteli valmistuneensa insinööriksi. Ainoastaan laiton järjestelmä, jonka palveluksessa Eichmann toimi, teki hänestä rikollisen. Arendt näkeekin, että pohjimmiltaan ei ole merkitystä, kuka on tehnyt rikoksen ja kuka on joutunut sen uhriksi. Natsien kansanmurha on Arendtin mukaan uudenlainen rikos, joka eroaa aiemmasta antisemitismistä ja siihen liittyneistä pogromeista. Nürnbergin ja Jerusalemin oikeusprosessit epäonnistuivat, sillä ne eivät kyenneet käsittelemään uudenlaisia rikoksia, jotka kohdistuvat koko ihmiskuntaan ja vaatisivat kansainvälisen käsittelyn. Arendt suhtautuu tulevaisuuteen pessimistisesti. Hänen mukaansa natsien esimerkki tekee uusien teollisten kansanmurhien tapahtumisen todennäköiseksi. (Arendt 2016.)

Eichmann Jerusalemissa on tärkeä ja ajankohtainen kirja, vaikka se on ilmestynyt jo vuonna 1963. Kirja piirtää lohduttoman kuvan ihmisyydestä. Eichmann syyllistyi Arendtin mukaan rikoksiinsa, koska hän ei kyennyt ajattelemaan tekojensa seurauksia, eikä asettumaan toisten ihmisten asemaan (Arendt 2016). Natsijärjestelmä puolestaan korruptoi kaikki, jotka joutuivat sen kanssa tekemisiin, kunnes tappamisesta tuli velvollisuus ja tappamatta jättämisestä tuli rikos. Kirjan lukeminen nostaa mieleen maahanmuuttovirastoon virkamiehet, jotka lähettävät kyynisten poliittisten päättäjien antamien ohjeiden mukaan sotaa ja vainoa pakenevia ihmisiä maihin, joissa he saattavat joutua kidutetuiksi tai tapetuiksi. Myös poliittisten päättäjien harjoittama kylmä taloudellinen kalkylointi, joka ei ota huomioon inhimillisiä seurauksia edustaa tätä eichmannilaista traditiota. Tilannetta pahentaa alati radikalisoituva julkinen keskustelu, joka normalisoi ihmisryhmien dehumanisointia. Tämän tilanteen keskelle Eichmannin oikeudenkäyntiä käsittelevä kirja tuo tärkeän esimerkin siitä mihin kylmä byrokraattis-taloudellinen laskelmointi yhdistettynä vihanlietsontaan johtaa. Sanomaa meidän aikamme ihmiselle!

Kirjallisuus
Arendt, Hannah. 2013. Totalitarismin synty. Tampere: Vastapaino.
———. 2016. Eichmann Jerusalemissa: Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Jyväskylä: Docendo.
Kershaw, Ian. 2001a. Hitler: 1889 -1936 Hubris. London: Penguin.
———. 2001b. Hitler: 1936 – 1945 Nemesis. London: Penguin Books.
Mazower, Mark. 2009. Hitler’s Empire: Nazi rule in Occupied Europe. London: Penguin.

Published by

Oskari J Lappalainen

27 years old bachelor of social sciences. I've studied sociology, science and technology studies and computer science. I'm interested in how digitalization will affect the society.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *