Lomamatkalla Pekingissä ja Tianjinissa jouduimme useasti tilanteisiin, joissa keskustelukumppanin kanssa ei löytynyt yhteistä kieltä, ei edes yhtään yhteistä sanaa. Kun paikalliset taksikuskit eivät tunteneet kohteen englanninkielistä nimeä, eivät osanneet lukea länsimaisin kirjaimin kirjoitettua osoitetta tai tulkita karttaa ja kun edes sana ”money” ei ollut tuttu, oli avuksi otettava kädet ja elekieli. Molemminpuolisten pantomiimiesitysten jälkeen useimmiten päästiin yhteisymmärrykseen siitä, mihin olimme matkalla. Aina ei päästy, ja oli etsittävä toinen kuski. Kerran tilanteen pelasti se, että muistin hotellin lähellä olevan  metroaseman nimen ja ilmeisesti onnistuin ääntämäänkin sen melko oikein, sillä taksikuskin silmissä välähti ymmärryksen valo ja hyppäsimme kyytiin.

Länsimainen suorapuheisuus ei kuulu kiinalaiseen kulttuuriin. Kysymyksiin ei mielellään vastata kieltävästi, eikä kerrota, jos toisen puhe on jäänyt täysin ymmärtämättä. Meitä varoitettiinkin etukäteen, että mikäli kysymme kadulla tietä, saatuihin neuvoihin kannattaa suhtautua varauksella. Suuntaa saatetaan osoittaa innokkaasti, vaikkei neuvojalla olisi hajuakaan kysytyn kohteen sijainnista. Suorapuheisuuden puutteen huomasimme jo ensimmäisellä ravintolakäynnillä. Kun osoitimme ruokalistasta haluamamme annoksen kuvan, tarjoilija nyökkäsi ystävällisesti ja kirjoitti tilauksen paperille. Kun lisäksi tilasimme englanniksi annokset riisiä ja pari pulloa vettä, tarjoilija edelleen nyökkäsi ja kirjoitti jotakin paperilleen. Kun ruoka tuotiin, riisi ja vesipullot puuttuivat. Vasta kun näytimme niidenkin kuvat, saimme mitä halusimme.

Kokemus ummikkona olemisesta oli terveellinen. Nyt pystyn paremmin kuvittelemaan, millaista kielitaidottomalla maahanmuuttajalla on vieraassa maassa. Tai millaista on olla tuijotuksen ja sormella osoittelun kohteena valtaväestöstä poikkeavan ulkonäön takia. Me koimme sitä vain lyhyen ajan, mutta toiset joutuvat kestämään ulkopuolisuutta pitkään, joskus jopa koko ikänsä.

Tarja Inkinen