”Hyvät pyhät!” Niin siinä luki ja käsiala oli tuttuakin tutumpi: jokainen kirjain oli eri kokoa ja sojotti mikä minnekin suuntaan. Mutta kuka mahtoi olla kirjoittaja?
Muhevankokoinen postikortti pinnisteli postiluukustamme saapuessani kotiin iltamyöhäisellä. Mainosko taas vai mikä, muistan ajatelleeni kiusaantuneena. Olin jo aikapäiviä sitten teipannut kotimme oveen lapun, joka kielsi tunkemasta mainoksia postilävestämme. Caramba sentään! Kortin tarkempi syynääminen selvensi asiaa lisää: ”… toivoo Riitta-ystäväsi, joka ei ole Sinua unohtanut.” Kuka ihmeen Riitta? En muistanut sillä sekunnilla ketään Riittaa, paitsi sen yhden sieltä yliopistoajoilta ennen sotia… ja sitten sen yhden sieltä yläasteajoilta… sehän oli jo kivikaudella, ja olihan sekin Riitta, joka oli sen yhden sisko…
Ei meinannut postikortti antaa rauhaa koko iltana. Tuttu käsiala hämmensi mielen pohjukoita uutisten ja Pirunpellon välissä. Katselin postikortin leimaa: siitä ei tietenkään saanut mitään selvää. Sitä paitsi eihän leima enää tänä päivänä merkitse yhtään mitään, sillä kortti on voitu leimata jossakin ihan muualla kuin missä se on postilaatikkoon sujautettu.
Kortin kuvassa komeili vesitorni juhlavalaistuksessaan. Hyvin pienellä tekstillä kuvapuolen alakulmassa luki ”Intiön vesitorni”. Intiö?! Sehän on Oulussa, missä asuin ihmisikä sitten! Ja se Riitta! Se Riitta-ystäväni, joka hataran muistini mukaan ”katosi” ainakin kolme vuosikymmentä sitten jonnekin Tuiran takametsiin.
Muistan ystäväni Riitan innokkaana opiskelijana. Erityisesti kaiken maailman kielet kiinnostivat häntä. Jos jotakin kieltä ei voinut opiskella Oulussa, hän keplotteli itsensä vaikka minkä yliopiston opiskelijaksi milloin milläkin erityisoikeudella. Ahkera ja toimelias kolme lapsen äiti! Viimeksi nähdessämme hän oli päättänyt oppia ketsuaa, muinaisen inkavaltakunnan virallista kieltä. Opinnot Helsingin yliopiston etäopiskelijana olivat muistini mukaan hyvällä alulla, kun vaihdoimme viimeiset kuulumiset Rotuaarilla joskus viime vuosisadalla, tarkoitan siis 1980-luvulla.
Nyt kun ystävänpäivä lähestyy, aion ottaa selvää Riitan tarkemmasta osoitteesta. Olisi mukava muistaa häntä yllätyspostikortilla ja myöhemmin ehkä kuulla enemmänkin uutisia hänestä – ja tiedä vaikka nähdäkin taas pitkästä aikaa: 30 vuodessa on ehtinyt tapahtua luultavasti yhtä ja toista mainitsemisen arvoista!
Toden totta, oli se vaan ilahduttava yllätys tuo aluksi niin mystinen, ihka oikea postikortti menneisyyden hämärästä! Tämän omakohtaisen positiivisen postikorttikokemuksen myötä aplodeeraan lämpimästi Päijät-Hämeessä juuri tällä viikolla käynnistyneelle ”Yhteyttä sinuun” –postikorttitempaukselle. Kampanjan on toteuttanut Päijät-Hämeen ehkäisevä mielenterveys- ja päihdetyön verkosto. Tempauksen tavoitteena on jakaa tietyissä pisteissä, mm. pääkirjastossa, tiettyinä päivinä ilmaisia postikortteja ja niihin postimerkkejä kaikille niille, jotka haluavat muistaa jotakuta lähimmäistään tällä ”vanhanaikaisella” tavalla. Jos kirjoittamalleen kortille ei keksi vastaanottajaa ihan itse, voi kortin jättää kampanjan järjestäjän toimitettavaksi. Se lähetetään jollekin paikalliselle vanhukselle tai yksinäiselle tai vammaiselle henkilölle. Iloinen hyvän päivän toivotus, pieni runo tai muutama ystävällinen sana riittävät saamaan hymyn kenen tahansa kasvoille.
Itse aion taas palata harrastamaan nimi- ja syntymäpäivämuistamisia ihan oikeilla postikorteilla tai muuten vaan yllättää lähimmäisiäni ainakin omasta mielestäni lystikkäillä tai puhuttelevilla kuvilla postilaatikon kautta. Kauniit ystävänpäiväpostimerkit on jo hankittu ja onhan oikealla postikortilla muistaminen aivan toista kuin joku Facebook – taas vaihteeksi!