Kolmas blogikirjoitus

Tässä kolmannessa ja viimeisessä blogitekstissä meillä oli vastassa melko laaja tehtävänanto. Meidän tulee sekä osoittaa lukeneisuutta ja käsitteiden hallintaa että pohtia Kohti tutkivaa työtapaa -kurssin antia. Tutkijatenttiäkin tulisi käsitellä. Koska tehtävänanto on näin laaja, eikä mikään osa ole valinnainen, on blogikirjoituskin melko pitkä. Tarjoammekin tässä kirjoituksessa läpileikkauksen koko kurssistamme.

Kirjoitelman alussa palaamme pelkoihin ja toiveisiin, joita käsittelimme ensimmäisessä blogikirjoituksessamme Tuntemattomilla vesillä. Seuraavaksi tutkimme kurssin tavoitteita, ja pohdimme, olemmeko saavuttaneet ne. Alaotsikon ”Kurssin työmuoto” alla nostamme tavoitteista vielä ryhmätyöskentelyn erityisesti esiin. Tämän jälkeen arvioimme tutkimusta, jota olemme kurssin aikana analysoineet. Palaamme myös tutkijatentin tunnelmiin. Lopuksi tarjoamme vielä yhteenvedon kurssia koskevista näkemyksistämme, ja teemme joitakin kehitysehdotuksia.

Mitä muistamme kurssin alusta?

Kohti tutkivaa työtapaa -kurssi on ollut suurimmalle osalle ryhmämme jäsenistä ensimmäinen kurssi yliopistossa, ja se on osoittautunut melkoiseksi haasteeksi. Kurssin alussa kirjoittamassamme blogitekstissä pohdimme pelkoja, joita meillä tuolloin oli. Uusi ympäristö tuntui jännittävältä, ja pohdimme, löydämmekö paikkaamme yliopistolla. Ensimmäinen kurssikerta ei juuri hälventänyt pelkojamme, vaan jätti pikemminkin jalat tutisemaan. Kurssin ohjaajat uhkasivat heittää meidät ”altaan syvään päähän” – fraasi, jota on blogiteksteissä siteerattu jo niin usein, että se on muuttunut kliseeksi.

Edellä mainitun fraasin lisäksi mieleen jäivät sanat ”tutkijatentti” sekä ”blogi”. Sanana ”tutkijatentti” kuulosti pelottavalta, sillä sen sisältö avautui meille vasta kurssin lopussa. Kolmesta esitelmästä tai muista tehtävistä meille ei kerrottu. Lopulta meille jäi melko jäsentymätön kuva siitä, mitä kurssilla käytännössä tehdään.

”Tutkijatentti” ja tutkijan ”tapaaminen” menivät sekaisin, eikä kukaan ymmärtänyt, mitä blogitekstien aiheet olivat. Koska valmistauduimme ”tapaamiseen” niin kuin se olisi ollut ”tutkijatentti”, siitä tuli kuitenkin erittäin antoisa kokemus.

Tietämättömyytemme kurssin todellisesta tehtävämäärästä vääristi myös työnjakoa ja organisointia. Olisimme jakaneet työt toisin, jos olisimme etukäteen tienneet esitelmistä ja lämmittelytehtävistä.

Kurssin tavoitteiden saavuttaminen

Kurssilla tuntui olevan useita tavoitteita, itseasiassa niin monta, että pohdimme edelleen, mitä meidän tuli oppia. Yhtenä tavoitteena oli ainakin tutustua tiedeyhteisöön, ja tulla osaksi sitä. Tässä koemme onnistuneemme melko hyvin, kiitos meille nimetyn tutkijan Elina Ketosen, jonka koimme hyvin helposti lähestyttäväksi. Sen sijaan meistä ei tullut tasa-arvoisia tiedeyhteisön jäseniä. Koko ajatus on utopistinen, sillä siitä huolimatta, että sinuttelemme ylempiämme, yliopisto on hierarkinen järjestelmä.

Meillä ei ole riittävää tietoa, osaamista tai statusta, joiden tuella voisimme haastaa väitelleen tohtorin. Tämän lisäksi esiintymistavassamme on vielä harjoiteltavaa. Olemme ottaneet vasta ensiaskeleemme tiellä tiedeyhteisöön.

 

Tulkitsimme, että kurssin muita päätavoitteita ovat tutkimukseen liittyvien käsitteiden hallitseminen ja tutkimuksen rakenteen ymmärtäminen. Tähän mennessä osaamme Ketosen ym. (2016) artikkelin lähes ulkoa. Osaisimme todennäköisesti hyödyntää tutkimuksen rakenteesta saamaamme tietoa lukiessamme jotain toista tutkimusta, tosin tämä saattaisi olla vaikeaa, jos toinen tutkimus poikkeaisi merkittävästi Ketosen ym. (2016) tutkimuksesta.

Tutkimus, jossa ei ole ollenkaan empiiristä osaa, saattaisi tuottaa vielä vaikeuksia. Tutkimuksen rakenteen lisäksi selvitimme kurssin aikana tutkijan arkielämän realiteetteja, mikä johtui pikemminkin muutaman ryhmänjäsenen henkilökohtaisesta kiinnostuksesta.

Tutkimuksen rakenteesta ja tutkijan elämästä saimme lopulta melko kokonaisvaltaisen kuvan, niiden sijaan käsitteet jäivät melko hataralle pohjalle. Koimme ”Tutkijan voimasanat” (2011) helppolukuiseksi ja kiinnostavaksi materiaaliksi, mutta harmiksemme kirjan esittelemiä käsitteitä ei käsitelty lainkaan luennoilla. Niitä toki sovellettiin lämmittelytehtävissä. Koska näistä ei kuitenkaan saanut palautetta, emme voi tietää, osasimmeko käyttää käsitteitä oikein. Nämä tehtävät eivät muutenkaan motivoineet niitä tehneitä ryhmänjäseniä, koska tehtävillä ei tuntunut olevan merkitystä kenellekään.

Muita tavoitteita kurssilla olivat ainakin ryhmätaitojen kehittäminen, esitysten tekninen toteuttaminen dioina tai posterina, yleisölle esiintyminen sekä puhuttelevien blogikirjoitusten kirjoittaminen. Joku meistä kommentoikin oppineensa kurssilta hienoja metaforia, mikä ei välttämättä ollut kurssin ensisijainen tavoite. Tavoitteiden paljoudessa ei olekaan ihme, että fokus välillä katosi.

Kurssin työmuoto

Olemme varsin ylpeitä ryhmätyöskentelymme laadusta ja sen tuotoksista. On kuitenkin kyseenalaista, johtuuko ryhmätyöskentelymme onnistuminen kurssista, vaiko jo kouluaikana sekä työelämässä saavuttamastamme osaamisesta. Veteen heittämistä kun ei voi opettamiseksi sanoa. Se on testi, jossa katsotaan, osaako oppija jo uida. − Ikävää, jos ei osaa. – Toki koemme saaneemme lisää kokemusta ryhmätyön teosta. Olisimme kuitenkin tarvinneet jotain uutta informaatiota ryhmätyöskentelystä, jos olisimme halunneet erityisesti kehittää ryhmätyötaitojamme. Emme kuitenkaan pitäneet tehtävästä suoriutumisen kannalta tarpeellisena hankkia tällaista informaatiota.

Itsensä haastamatta jättäminen onkin yksi heikkouksista, joita voi ilmetä toiminnallisessa oppimisessa, jota kurssimme ilmentää. Toiminnallisella oppimisella tarkoitamme tässä opetustapaa, jossa oppija pyrkii itse rakentamaan osaamistaan yhteydessä ympäristöönsä (ks. Toiminnallista monikielisyyttä 2018).

Kielenopetuksen alalla Seedhouse (1999, ref. Ur 2011, 515) on tehnyt vastaavia päätelmiä itsensä haastamisesta. Sen sijaan, että kielenoppijat olisivat harjoitelleet uusia tai vaikeita rakenteita oppimistehtävien aikana, he pyrkivät sanomaan asiansa mahdollisimman lyhyesti ja yksinkertaisesti (emts.).

Kohti tutkivaa työtapaa -kurssista voimme rehellisesti sanoa sen haastaneen meidät. On eri asia, pyrimmekö me ylittämään itsemme.

Analysoimamme tutkimus

Kurssin aikana analysoimme Elina Ketosen, Anne Haarala-Muhosen, Laura Hirston, Jari Hännisen, Kristiina Wähälän ja Kirsti Longan (2016) artikkelia “Am I in the right place? Academic engagement and study success during the first years of University”. Kyseessä on tutkijaryhmän toteuttama kvantitatiivinen pitkittäistutkimus, josta on saatu vasta ensimmäiset tulokset. Käytännössä tämä tarkoittaa, että opiskelijoiden motivaatiota ja opinnoista suoriutumista seurataan kyselytutkimuksilla heidän opintoaikansa ajan.

Keskitymme seuraavaksi arvioimaan artikkelia. Artikkelin sisällöstä ja tutkimustuloksista voi lukea toisesta blogikirjoituksestamme.

Arviomme tutkimuksesta

Ketosen ym. (2016) tutkimus teki meihin suuren vaikutuksen sekä laadussa että laajuudessa. Se on asianmukaisesti toteutettu, ja se tuottaa tietoa ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, nimittäin opiskelijoiden valmistumisesta määräajassa.

Hallitus on johdonmukaisesti pyrkinyt nopeuttamaan nuorten työhön pääsyä lyhentämällä opiskeluaikoja sekä toteuttamalla nuorisotakuun, joka takaa nuorelle opiskelupaikan. Keskustelua on käyty myös pääsykokeen poistamisesta (ks.  Helsingin sanomat, 26.1.2018).

Ketosen ym. (2016) tutkimus tarjoaa päättäjille sekä tutkimukseen osallistuneille yliopistoille tietoa siitä, ketkä valmistuvat määräajassa. Tämän tiedon valossa voidaan tehdä päätelmiä siitä, keitä yliopiston opiskelijavalintajärjestelmän tulisi suosia tai karsia. Selkeitä ratkaisuja tutkimus ei kuitenkaan tarjoa, eikä sen ole edes tarkoitus niitä tarjota. Tätä varten tarvittaisiin erillinen tutkimus, jonka kohteena on opiskelijavalinta.

Kyselylomake

Suurin osa tutkijatentissä esittämistämme kysymyksistä kohdistui kyselylomakkeeseen, koska tutkimuksen luotettavuuden kannalta sillä on suuri merkitys. Kysymyspatterit, eli lomakkeen aiheittain järjestetyt kysymyslistat, ovat kyselytutkimuksen validiteetin ja reliabiliteetin mittari. Kysymyspatteri on validi, jos se mittaa tutkittavaa asiaa, ja reliaabeli, jos se mittaa tutkittavaa asiaa riittävällä tarkkuudella (Ronkainen, Pehkonen, Lindblom-Ylänne & Paavilainen 2011, 129−130).

Ketonen (2018) kertoi valinneensa kysymyspatterit, eli kyselylomakkeen osat, aiemmista tutkimuksista. Kysymyspatterit ovat siis valmiiksi validoituja ja yleisesti käytössä, jolloin tutkimustuloksia on mahdollista verrata aiempiin tuloksiin. Joissakin patteristoissa oli peräkkäin samaa asiaa kysyviä kysymyksiä. Kiinnittäessämme huomiomme tähän, Ketonen (2018) totesi, että olisi näin jälkikäteen sekoittanut järjestystä kyseisten pattereiden sisällä. Kyselytutkimuksessa samaa asiaa kysytään yleensä useampaan kertaan. Tällä tapaa varmistetaan, että opiskelija vastaa kysymyksiin johdonmukaisesti samalla tavalla.

Koska Ketonen ym. käyttivät valmiiksi validoituja patteristoja, tutkimuksen validiteetti ja reliabiliteetti ovat varsin hyviä, jos oletamme aiempien tutkimusten olleen laadukkaita. Motivaatiotutkimuksen kenttää tunnemme kuitenkin niin heikosti, ettei meidän ole juuri mahdollista havaita mahdollisia heikkouksia Ketosen tavassa hyödyntää aiempia tutkimuksia.

Aineistonkeruumenetelmä

Ketosen ym. (2016) tutkimuksen suurin heikkous sekä sen suurin ansio on tutkimuksessa käytetty aineistonkeruumenetelmä. Kyselytutkimus mahdollistaa laajan kohderyhmän näkemysten keräämisen. Ketosen ym. (2016) tutkimukseen osallistui jopa 668 yliopisto-opiskelijaa. Osa opiskelijoista osallistui tutkimukseen täyttämällä paperisen kyselylomakkeen luennolla, ja loput täyttivät sähköpostilistalle lähetetyn kyselylomakkeen.

Ketosen (2018) mukaan luennoille osallistuvat ja sähköpostikyselyihin vastaavat opiskelijat ovat kuitenkin yleensä opiskelijoista motivoituneimpia. Heikoimmin motivoituneet opiskelijat eivät todennäköisesti osallistuneet tutkimukseen, mikä on erittäin ongelmallista motivaatiotutkimuksessa. Tätä kohderyhmää olisi voinut mahdollisesti lähestyä haastattelemalla muutamaa opiskelijaa erillisessä tutkimuksessa.

Ketosen tutkimukseen (2016) osallistui kuitenkin 71,5 % kohderyhmästä, mikä on todella kattava näyte. Vastaavanlaiseen tutkimuksen kattavuuteen ei olisi päästy millään muulla aineistonkeruumenetelmällä. Ketosen ym. valitsema toteutustapa oli myös käytännöllinen vaihtoehto. Jos opiskelijoista olisi arvottu otos, olisi opiskelijoita ollut selkeästi vaikeampi tavoittaa. Luennolla täytettävä sekä sähköpostilistalla lähetettävä lomake vaati opiskelijoilta vähiten vaivaa, mikä todennäköisesti vaikutti myönteisesti vastausprosenttiin. Aineistonkeruutapa kuitenkin rajoittaa tutkimuksen yleistettävyyttä.

Ketonen (2018) totesi yleistettävyydestä, että hän olisi hyvin varovainen sen suhteen. Tutkimustulokset kertovat ensisijaisesti juuri hänen kohderyhmästään, eli vuonna 2012 Helsingin yliopistolle ja Aalto-yliopistolle tulleista neljän eri tiedekunnan opiskelijoista. Yleistettävyyden kannalta Ketonen ei pitänyt opiskelijoiden alueellista sijaintia yhtä merkittävänä tekijänä kuin heidän opintosuuntaustaan. Ketonen (2018) piti mahdollisena, että vastaavanlaisia tuloksia saataisiin myös muista yliopistoista, jos tutkittaisiin samoja tiedekuntia. Lisäksi Ketonen (2018) piti todennäköisenä, että vaikka hänen määrittelemiensä opiskelijaprofiilien prosentuaaliset määrät eri yliopistoissa ja tiedekunnissa vaihtelevat, samat profiilit olisivat nähtävissä niistäkin. Toisin sanoen hän piti opiskelijaprofiileja jossain määrin yleistettävissä olevina (emt.).

Yhteenveto

Voimme vain todeta, että Elina Ketonen ym. ovat tehneet moitteetonta työtä tutkimuksensa suhteen. Vaikka aineistonkeruutavassa on selviä ongelmia, emme osaa ehdottaa toista yhtä kattavaa vaihtoehtoa menetelmälle. Aineistonkeruumenetelmästä johtuen tutkimustuloksia ei voida yleistää koskemaan kaikkien tiedekuntien tai yliopistojen opiskelijoita, saati koko Suomen yliopisto-opiskelijoita.

Siitä huolimatta, että tuloksia ei voida yleistää kaikkiin Suomessa opiskeleviin, Ketosen ym. tutkimustuloksilla voi olla olennainen merkitys suunniteltaessa yliopistojen opiskelijavalintaa sekä yliopisto-opintojen toteutusta. Seuraamalla ja kuulemalla opiskelijoita voimme kehittää järjestelmää motivoivammaksi. Ennen varsinaisia päätöksiä, olisi kuitenkin tärkeää tehdä muita Kumpulan kampuksella toteutetun kokeilun kaltaisia kokeiluja (ks.  blogikirjoituksemme Ensikäden lähteellä).

Tutkijatentti

Tutkijatentti, eli tutkimuksen opponointi keskustelutilaisuudessa, oli erittäin jännittävä, mutta silti melko rento tilaisuus.

Edellä jo mainitsimme, että keskityimme pääasiassa tutkimuksen luotettavuuden kannalta tärkeäksi kokemaamme kyselylomakkeeseen. − Jopa siinä määrin, että emme juuri huomioineet tutkijatentissä aineistonkeruutapaa, mistä saimme hieman yllättävää mutta tervetullutta palautetta tutkija Elina Ketoselta.

Ketonen tuntui ottavan tapaamisemme sopivalla vakavuudella, mikä herätti meissä kunnioitusta hänen asiantuntemustaan kohtaan. Nuorena tutkijana hän tuntui samalla hyvin helposti lähestyttävältä.

Tunsimme, että olimme huonosti valmistautuneita tutkijatenttiin, vaikka olimme noudattaneet saamaamme tehtävänantoa. Päätimme yksimielisesti tutustua vain yhteen artikkeliin ja tutkimuslomakkeeseen, vaikka tehtävässä menestyminen tuntui vaativan koko väitöskirjan lukemista. Vaikka olimme aidosti kiinnostuneita aiheesta, meillä ei ollut riittävästi aikaa lukea väitöskirjaa. Se olisi syönyt liikaa aikaa muilta opinnoilta.

Kyselylomakkeen lisäksi keskustelimme tutkijatentissä runsaasti data-analyysimenetelmästä, jolla aineistoa oli analysoitu. Halusimme kuulla Ketosen ym. (2016) käyttämästä latent profile analysis -menetelmästä lisää, koska siihen meillä ei ollut juuri tarttumapintaa. Emme yksinkertaisesti ymmärtäneet menetelmästä tarpeeksi, jotta olisimme voineet analysoida sen käyttökelpoisuutta tutkimuksessa.

Ketonen (2018) selitti meille, että data-analyysiohjelma järjestää vastaajat vastausten yhtäläisyyksien perusteella ryhmiin. Hän valitsi ohjelman tarjoamista malleista, kuinka moneen ryhmään vastaajat kannattaa jakaa. Myöhemmin Ketonen nimesi ryhmät, eli opiskelijaprofiilit, vastausten sekä aiemmissa tutkimuksissa määriteltyjen opiskelijaprofiilien perusteella sekä määritteli niiden ominaispiirteet. (Emt.)

Kysyessämme Ketoselta rajatapauksista, joiden ryhmä ei ollut selvä, Ketonen (2018) totesi, etteivät ne juuri vaikuta tuloksiin. Kaikki vastaajat eivät ole yhtä yhteensopivia profiiliinsa, mutta profiilien määrittymisen kannalta sillä ei ole merkitystä (emt.).

Kysyimme Ketoselta myös, mitä data-analyysin tekeminen vaatii. Ketonen (2018) kertoi käyneensä muutamia kursseja ja katsoneensa videoita data-analyysiohjelman käytöstä. Lisäksi hän oli saanut teknistä tukea ohjelmiston käyttöön laitokseltaan sekä internetin aiheeseen liittyviltä keskustelupalstoilta. Lopulta menetelmä ei tuntunut lainkaan niin mahdottomalta kuin se näyttää Ketosen ym. (2016) artikkelissa, joka on täynnä numerotaulukoita. Ehkäpä mekin kykenisimme tekemään kvantitatiivista tutkimusta ensimmäisen opinnäytteen tullessa ajankohtaiseksi.

Lopuksi

Ajatuksemme ovat kurssin suhteen yhtä kaksijakoisia kuin kurssin alussa. Pidämme toiminnallista opetusta edelleen hyvänä mallina. Tutkijatapaaminen ja ryhmätyöskentely on tarjonnut meille antoisia hetkiä. Tuekseen toiminnalliset tehtävät kaipaavat kuitenkin formaalia opetusta, kuten käsitteiden avaamista ja niistä keskustelua luennoilla.

Kiireen tuntua luennoilla voisi vähentää, jos tehtävät tiivistettäisiin kolmeksi blogikirjoitukseksi, yhdeksi esitelmäksi ja tutkijatentiksi. Tällöin voisi keskittyä syvällisemmin näihin tehtäviin sekä tehdä selkeän tehtävänjaon ryhmän kesken.

Oppia voi myös seuraamalla muita. Olisimme kurssin puitteissa mielellämme seuranneet enemmän muiden ryhmien esitelmiä sekä keskustelleet niistä. Jonkin opponointitilaisuuden seuraaminen olisi saattanut auttaa meitä valmistautumaan tutkijatenttiin.

Lopuksi haluamme vielä kiittää rakkaita lukijoitamme ja toivottaa heille onnea matkallaan tiedeyhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi!

Lähteet:

Ketonen, E., Haarala-Muhonen, A., Hirsto, L., Hänninen, J. Wähälä, K. & Lonka, K. (2016). Am I in the right place? Academic engagement and study success during the first years of University. Learning and Individual Differencies 51, 141−148.

Ketonen, E. (2018). Tutkijatentti 14.11.2018. Haastattelijoina Elina Väänänen, Essi Aula & Mirka Jussila.

Ronkainen S., Pehkonen, L., Lindblom-Ylänne, S. & Paavilainen, E. (2011). Tutkimuksen voimasanat. Helsinki: WSOY.

Toiminnallista monikielisyyttä. (2018). https://toiminnallistamonikielisyytta.wordpress.com/teoria/toiminnallinen-oppiminen/ Viitattu 21.11.2018.

Ur, P. (2011). Grammar Teaching. Research, Theory and Practice. Teoksessa Eli Hinkel (2011): Handbook of Research in Second Language Teaching and Learning. Volume II. Oxon: Routledge.

Kirjoittajat:

Tea Laine, Heidi Routama, Tiia Pussinen, Juri Schreck, Essi Aula, Leo Lintumäki & Mirka Jussila

Ulkoasu ja editointi:

Mirka Jussila

Kuvat ellei toisin mainita:

Creative Commons licence, Pixabay

Ryhmän 8 jäsenet:

Elina Väänänen, Tea Laine, Essi Aula, Heidi Routama, Liisi Hirviniemi, Tiia Pussinen, Juri Schreck, Leo Lintumäki, Mirka Jussila, Akseli Ranta

Toinen blogikirjoitus

Tervehdys kaikille!

Viikot ovat vierähtäneet nopeasti: Olemme vääntäneet muutaman esityksen sekä päässeet tapaamaan ryhmällemme nimettyä tutkijaa, Elina Ketosta. Esityksiä ja blogikirjoitusta varten olemme haastatelleet Ketosta sekä analysoineet Elina Ketosen, Anne Haarala-Muhosen, Laura Hirston, Jari Hännisen, Kristiina Wähälän ja Kirsti Longan (2016) artikkelia “Am I in the right place? Academic engagement and study success during the first years of University”.

Kurssin aikana on tullut eteen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ajoittain tehtävät ovat tuntuneet vaikeilta ja välillä vähän turhauttaviltakin, koska olemme niin tottuneita saamaan vastaukset suoraan käteen niitä pyytäessämme. Nyt joudumme etsimään niitä, mikä vaatii kärsivällisyyttä sekä työntekoa. Toisaalta se on saanut meidät pohtimaan ja kyseenalaistamaan asioita. Prosessi on verrattavissa tutkimuksen tekemiseen, sillä siinäkin on muotoiltava tutkimuskysymykset ennen vastausten etsimistä.

Onneksi on saatu myös vastauksia. Elina Ketosen (2018) haastattelu tarjosi niitä tähän mennessä eniten. Pureudummekin tässä toisessa blogikirjoituksessamme tarkemmin haastattelun antiin sekä Ketosen ym. (2016) artikkeliin, jonka aihe koskettaa meitä yliopisto-opiskelijoita.

 

Korkeakouluopiskelijoiden sitoutuminen opintoihinsa

Ketonen ym. (2016) ovat tutkineet artikkelissaan “Am I in the right place? Academic engagement and study success during the first years of University” ensimmäisen vuoden korkeakouluopiskelijoiden sitoutumista opintoihinsa sekä sen vaikutusta opintomenestykseen. Aineisto kerättiin kyselylomakkeella, ja sitä analysoitiin latent profile analysis -metodilla. Analyysin pohjalta Ketonen ym. (2016, 145) jakoivat opintoihin sitoutumisen perusteella opiskelijat neljään ryhmään:

1. sitoutuneet (engaged),
2. sitoutumattomat (disengaged),
3. ammatinvalinnastaan epävarmat (undecided) ja
4. vieraantuneet (alienated).

Ketosen ym. (2016) tutkimuksessa mielenkiintoisia ryhmiä ovat ammatinvalinnastaan epävarmat sekä vieraantuneet. Vaikka näissä ryhmissä korostui opiskelijoiden epävarmuus ja alhainen kiinnostus, he osoittivat kuitenkin melko vahvaa sitoutuneisuutta opintoihinsa. Vieraantuneet kokivat olevansa oikeassa paikassa, mutta opinnot eivät jostain syystä vastanneet heidän odotuksiaan. Ammatinvalinnastaan epävarmat olivat epävarmuudestaan huolimatta kiinnostuneita opinnoistaan. He suorittivat yllättävän paljon opintopisteitä, mutta eivät kuitenkaan tavoitemäärää. (Ketonen 2016, 145.)

Kovin monelle ei varmasti tule yllätyksenä, että opintoihinsa sitoutuneet opiskelijat menestyivät opinnoissaan parhaiten. Heitä oli tässä tutkimuksessa 69 %. He suorittivat opintopisteitä vuosittain tavoitemäärän eli 55 opintopistettä. Huolestuttavaa on kuitenkin se, että ainoastaan opintoihinsa sitoutuneiden ryhmä pääsi tähän tavoitteeseen sekä ensimmäisenä että toisena opiskeluvuonna. Noin 30 % opiskelijoista ei siis saavuta toivottuja tavoitteita. (Emts.) Tuloksista voidaan päätellä, että vain opintoihinsa sitoutuneiden ryhmällä on mahdollisuus valmistua tavoiteajassa.

Millaisia seurauksia tutkintojen pitkittymisellä voi olla? Opiskelijoiden opintotuet ja korkeakoulujen rahoitus riippuvat opintopistemääristä sekä tutkinnon suoritusajoista. Opintojen pitkittyminen on taloudellinen rasite korkeakouluille. Se rasittaa myös opiskelijaa, sillä opintotukea ei saa ikuisesti, ja lainallakin on omat rajoituksensa.

Suomessa yliopistojen opiskelijavalinnat ovat hyvin tiukkoja. Kuitenkin valituiden joukkoon päätyy aina myös sellaisia, jotka eivät esimerkiksi ole kiinnostuneita opinnoistaan tai eivät koe niitä omikseen. Tähän ilmiöön koitetaan tällä hetkellä kehittää ratkaisuja.

Yliopistoon ilman pääsykoetta?

Kysyimme Ketoselta ratkaisua siihen, miten opiskelijavalintaa voitaisiin kehittää niin, että motivoituneiden opiskelijoiden määrä lisääntyisi. Ketonen (2018) ei kannattanut pääsykokeen poistoa, sillä se vain lisäisi ammatinvalinnastaan epävarmojen sisäänpääsyä. Pääsykokeen tehtävä on kuitenkin testata hakijoiden motivaatiota.

Ratkaisuksi Ketonen (2018) ehdotti mallia, jota kokeillaan tällä hetkellä Kumpulan kampuksella. Tässä mallissa tietojenkäsittelytieteen pääaineopiskelijaksi pääsee suorittamalla oppiaineen perus- ja aineopinnot. Opintoihin voi ilmoittautua ilmaiseksi kuka vain. Ketosen (2018) mukaan tällainen opiskelijavalinta testaa parhaiten opiskelijoiden motivaatiota. Idea kuulostaa tuoreen opiskelijankin korvissa hyvältä: Koulutustaan etsivä pääsee kokeilemaan alan opintoja ja ehtii jo vähän nähdä, tuntuvatko ne omilta. Kynnys keskeyttää opinnot on pieni, sillä varsinaista opiskelupaikkaa ei vielä ole. Vaatii motivaatiota ja kiinnostusta saada tarvittavat opinnot tehtyä, joten osa hakijoista karsiutuu jo ensimmäisen kurssin jälkeen. Tällöin opintoihin pääsevät vain aidosti motivoituneet − tai todella jääräpäiset.

Edellä esitellyn opiskelijavalinnan avulla nuoret pääsisivät entistä nopeammin opintoihin. Heidän pääsykokeistaan kokemansa paine vähentyisi ja jakautuisi ensimmäisen vuoden opintojen ajalle. Sisäänpääsy ei olisi enää kiinni päivänmittaisesta kokeesta, jossa joko onnistuu tai ei, vaan se määriteltäisiin pidemmän ajan suoritusten perusteella. Lisäksi opintoihin hakeutuminen tuottaisi itsessään opintopisteitä, jotka voi usein hyödyntää toisessa tutkinnossa, vaikka päättäisikin vaihtaa alaa. Opiskelijalle jäisi tällöin enemmän käteen, kuin mitä hän saa nykyisen kaltaisesta pääsykokeeseen pänttäämisestä.

Mallin ongelmaksi voi muodostua suuri hakijamäärä tietyille aloille. Perus- ja aineopinnot saattavat tulla kalliiksi järjestää. Ryhmäopetuksesta olisi siirryttävä massaluentoihin ja verkko-opetukseen, mikä voi heikentää opetuksen laatua. Toisaalta opintojen keski- ja loppuvaiheessa keskeyttävien määrä todennäköisesti vähenisi.

 

Onko tutkijalla kissanpäivät?

Edellisessä blogikirjoituksessamme spekuloimme, millaista tutkijan elämä on, joten tällä kertaa päätimme kysyä sitä suoraan tutkijalta. Onko elämä tutkijana siis vain rauhallisia aamupaloja ja lököttelyä? Elina Ketonen (2018) vastasi meille näin: Tutkijan on mahdollista suunnitella omat työpäivänsä erilaisiksi. Töihin ei tarvitse mennä joka päivä klo 8.00. Työtahdin voi valita itse ja töitä voi tehdä mihin kellonaikaan tahansa. − Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joka aamu alkaisi pitkällä brunssilla. Töitä tehdään hyvin intensiivisesti ja erilaisia deadlineja voi tulla hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Silloin ei päästä töistä kotiin, vaikka kello löisi neljä.

Ketonen (2018) kertoi tekevänsä noin 50 tunnin työviikkoja. Tällä hetkellä hän työskentelee kahden projektin kanssa. Ketosen (2018) mukaan aikaa ei oikeastaan saa jaettua kunnolla puoliksi projektien välillä. Toisinaan yksi projekti vie enemmän aikaa kuin toinen. Ketonen (2018) totesi, että projektit saattavat viedä 60/60 prosenttia työajasta, eli molempien projektien eteen hän tekee paljon töitä. Kun rahoitus yhteen tutkimukseen on saatu, seuraavan rahoituksen suunnittelu on mitä luultavammin jo alkanut. Tutkimuksen tekemiseen ja tutkijan ammattiin liittyy monia työtehtäviä, jotka saattavat mennä myös aikataulullisesti päällekkäin. Ketosen (2018) sanoin hänen ‘’toimistonsa’’ vaihtelee mökin laiturin nokasta yöpöytään, sillä toisinaan työasioihin voi havahtua kesken yöunienkin. Vapaa-aika on tutkijalle suhteellinen käsite.

Ryhmämme huolestuessa Ketosen henkisestä hyvinvoinnista kohautti hän olkiaan ja kertoi hymyillen työn olevan loppujen lopuksi älyttömän palkitsevaa. Elina Ketonen on silmin nähden työhönsä sitoutunut ja motivoitunut. Hän kokee työnsä merkitykselliseksi. Artikkelissaan Ketonen ym. (2016, 141) kirjoittivatkin, että työn merkitykselliseksi kokeminen  on avain työhön sitoutumiseen.

Tapaaminen Ketosen kanssa inspiroi meitäkin lähtemään tutkijan tielle. Tutkijat tekevät tärkeää työtä asioiden kehittämiseksi. On hienoa, kuinka he voivat kokea tutkimuksen teon unelmatyökseen kaikesta stressistä huolimatta.

Lopuksi haluamme esittää kiitoksemme Elina Ketoselle!

Lähteet:

Ketonen, E. (2018). Haastattelu 1.10.2018. Haastattelijoina Elina Väänänen, Tea Laine, Essi Aula, Heidi Routama, Liisi Hirviniemi, Tiia Pussinen, Juri Schreck, Leo Lintumäki, Mirka Jussila & Akseli Ranta.

Ketonen, E., Haarala-Muhonen, A., Hirsto, L., Hänninen, J., Wähälä, K. & Lonka, K. (2016). Am I in the right place? Academic engagement and study success during the first years at university. Learning and individual differences 51, 141−148.

Teksti:

Elina Väänänen, Tea Laine, Tiia Pussinen, Essi Aula ja Heidi Routama

Ulkoasu ja editointi:

Mirka Jussila

Kuvat:

Elina Ketosen kuva on saatu häneltä.

Muut kuvat ovat Creative Commons -lisenssin alaisia.

Ryhmän 8 jäsenet:

Elina Väänänen, Tea Laine, Essi Aula, Heidi Routama, Liisi Hirviniemi, Tiia Pussinen, Juri Schreck, Leo Lintumäki, Mirka Jussila, Akseli Ranta

Tämä blogikirjoitus liittyy kurssin ”Kohti tutkivaa työtapaa” ensimmäiseen oppimistehtävään. Blogikirjoitus jakautuu kahteen osioon, joista ensimmäinen ”Tutkijan elämää” pohtii tutkijan työtä ja sen puitteita. Tekstissä käsitellään esimerkin avulla kasvatustieteellisen tutkimuksen kantavia periaatteita sekä tutkimuksen tarvetta. Blogikirjoituksen toinen osio käsittelee ”Kohti tutkivaa työtapaa” –kurssin pedagogisia aspekteja sekä vasta yliopistolle tulleiden opiskelijoiden opintoihin liittyviä pelkoja ja odotuksia.

Tutkijan elämää

Ensimmäinen tehtävä, kohta A

2-vuotias kaataa lasillisen vettä kannettavasi päälle ja toteaa iloisena: ”Ei töitä!”. Täytyy odottaa, kunnes tietokone kuivuu. Tunnet itsesi ihan lusmuksi, sillä artikkeli olisi pitänyt lähettää tänään, mutta sille ei nyt voi mitään. Sitä paitsi olet laskenut sen varaan, että ”tänään” tarkoittaa ”ennen aamua”. Syyllisyyden tunne kalvaa, mutta olet silti iloinen, että voit tehdä töitä kotona. Teet lapsille ruokaa pohtiessasi samalla, kuinka muotoilet seuraavan rahoitushakemuksesi. Pelkäät, että projektisi jää kesken, jos et saa lisärahoitusta. Silloin täytyy etsiä työtä muualta, ja tutkimuksesi venyy hamaan ikuisuuteen.

Syöt vasta puoliyhdeksältä illalla, kun puolisosi palaa yliopistolta luennoimasta. Joskus toivot, että asuisitte lähempänä Helsinkiä, mutta sitten muistutat itsellesi, että mikään ei voita olohuoneen ikkunasta näkyvää maisemaa. Lapset ovat nukkumassa. Suljet silmäsi sohvalla ja kuuntelet täydellistä hiljaisuutta ympärilläsi.

Aamulla puhelin pärähtää. Äitisi kysyy, oletko lähettänyt artikkelisi. Myönnät, että eilinen päivä ei mennyt ihan putkeen. Äitisi ihmettelee, miksi vaivaudut tekemään tutkimusta koulukiusaamisesta. Sinustahan olisi voinut tulla ydinfyysikko! Selität hänelle, kuinka tutkimuksesi lisää tietoisuutta ilmiöstä ja antaa keinoja puuttua siihen. Tieteen avulla voit vaikuttaa koulun arvomaailmaan, jos opettajat vain seuraavat aikaansa ja lukevat artikkelisi!

Toivot, että artikkeli saa opettajat reflektoimaan ja kehittämään toimintatapojaan, sillä silloin tutkimustuloksiasi hyödynnettäisiin käytännössä. Keinosi ehkäistä ja puuttua koulukiusaamiseen tukisivat oppilaiden itsetuntoa ja loisivat turvallisuuden tunnetta, jolloin oppimiseen olisi helppo keskittyä.

Lopuksi kerrot vielä äidillesi, kuinka Yleisradio on ottanut sinuun yhteyttä ja pääset kerrankin välittämään tutkimustuloksesi median kautta vanhemmille ja kouluille, jotka voivat hyödyntää niitä lasten kasvatuksessa. Tutkimuksesi hyödyttää yhteiskuntaa, kun se kasvattaa itselleen henkisesti tasapainoisia yhteiskunnanjäseniä! Äitisi murahtaa idealismillesi ja siirtyy lasten kuulumisiin. Emmin uusi hammas tuntuu olevan suurempi uutinen kuin lehtihaastattelusi.

Tapaat Yleisradion toimittajan kahvilassa. Kerrot hänelle esimerkkejä siitä, kuinka teoriakirjallisuuden pohjalta ohjeistit opettajia toimimaan kiusaamistilanteissa sekä mitä opettajat ja oppilaat kertoivat jälkikäteen tilanteista. Toimittaja tuntuu olevan vaikuttunut tutkimuksen kokeilullisuudesta ja esittää useita lisäkysymyksiä:

Millaisia periaatteita noudatat tutkimustyössä?

− Ensinnäkin tutkimuksen täytyy olla eettistä. Tutkimukseen osallistuneet opettajat ja oppilaat pysyvät anonyymeina. Olen kertonut heille, kuinka käsittelen heidän tietojaan. Heille ei saa koitua henkistä tai fyysistä haittaa tutkimuksestani. Kaikki osallistujat ymmärtävät, että tutkimuksestani voi olla jatkossa hyötyä kiusaamistilanteiden selvittämisessä, ja he kokevat asian tärkeäksi.

Eikö anonyymius heikennä tutkimuksen luotettavuutta?

− Olen muuttanut henkilöiden nimet aineistossa, ja se on arkistoitu asianmukaisesti, joten mahdolliset epäselvyydet voidaan jälkikäteen tarkistaa aineistosta. Tutkimukseeni osallistui vain muutamia opettajia ja oppilaita, joten se ei ole yleistettävissä. Aiheesta tarvitaan vielä lisätutkimusta, ennen kuin yleistyksiä voidaan tehdä. Toisaalta tutkimukseni on toistettavasti ja tuottaa todennäköisesti vastaavia tuloksia, kuin olen saanut.

Kuinka paljon koet odotusten ja ennakkoluulojen vaikuttavan tekemiisi johtopäätöksiin?

− Pyrin aina objektiivisuuteen, mutta kyllähän ne vaikuttavat jo siihen, millaisia tutkimus­kysy­myk­siä muodostan. Tulkintani on tietysti myös omani, ja joku toinen saattaisi tehdä erilaisia päätelmiä. Tulkinnoissa täytyy vain edetä johdonmukaisesti. Kasvatustiede ei ole yhtä mustavalkoinen tiede kuin monet luonnontieteet. ”Oikeaa” vastausta ei ole. Luomme uusia teorioita käymällä dialogia tutkimusten kautta. Ajan myötä teoriat kyseenalaistetaan, ja niiden tilalle tulee uusia.

Totuutta ei siis ole saavutettu?

− Eikä tulla koskaan saavuttamaan.

Kahvihetken jälkeen palaat kotiin ja avaat huokaisten uusimman rahoitushakemuksen kannettaval­lasi. Koska yritysrahat päätyvät yleensä ”koviin” tieteisiin, on toivosi rahastoissa. Kaiken varalta olet hakenut myös opettajanpaikkoja, joita et oikeasti halua.

Haluat jatkaa edellisen artikkelisi aiheesta, joten päätät videoida erilaisia ristiriitatilanteita luokkahuoneessa. Heittelet ideoita keittiössä puolisosi kanssa, vaikka hän onkin eri alalla. Tutkimuskysymykset alkavat vähitellen hahmottua. Päädyt etnografiseen menetelmään, mutta pohdit vielä, kuinka paljon voit itse osallistua luokkahuoneen tilanteisiin. Tarvittavat luvatkin täytyy hankkia…

Syksyllä ehdit olla viikon töissä koulussa, ennen kuin saat rahoituksen puoleksi vuodeksi, ja päätät lempata oppilasparat. Lohduttaudut sillä, että seuraajallasi on oppilaille enemmän aikaa. Olisit joka tapauksessa tehnyt opetustyösi puolivillaisesti tehdessäsi samalla tutkimusta.

Seuraava kuukausi kuluu teoriaa lukiessa ja aineiston keruuta suunnitellessa. Alkuinnostus törmää vähintään 10 käytännön ongelmaan. Aloitat jälleen hakemuslimbon, etteivät rahat lopu kesken. Onkohan sinusta kuitenkaan tutkijaksi?

 

Olet innoissasi, kun pääset lopulta luokkahuoneeseen kuvaamaan oppilaita. Ajatukset suhahtelevat niin nopeasti, että niitä on vaikea saada paperille. Työstät aineistoasi vielä aamuyöllä. Jos kuitenkin tämä kuuluisi tuohon… Tutkimuksen sivumäärä kasvaa, mutta se lähinnä huolettaa sinua, koska ainakin puolet kirjoittamastasi joutaa pois. Lopulta pääset viilaamaan työtäsi. Lähetät artikkelin kollegoille luettavaksi, ja palautteen saatuasi työstät artikkelin julkaisukuntoon.

Lopuksi

Edellä on kuvattu kasvatustieteiden tutkijan työtä. Tässä kuvitteellisessa esimerkissä tutkija toimii yksin, vaikka nykyisin monet tutkijat ovat jäseniä tutkimusryhmissä. Monet työvaiheet tehdään tällöinkin itsenäisesti.

Kipinä kasvatustieteelliseen tutkimustyöhön lähtee usein arkitilanteesta, joka jää vaivaamaan. Aiheen tulee puhutella tutkijaa sekä hyödyttää yhteiskuntaa. Kun aihe on valittu, laaditaan tutkimussuunnitelma ja kasa rahoitushakemuksia, joissa luvataan mahtavia tuloksia. Todellisuudessa tutkijalla on vain hypoteeseja, jos niitäkään. Mitä muuta voisi ollakaan, kun tutkimusta ei ole vielä tehty?

Verrattuna tavalliseen päivätyöhön antaa tutkimustyö paljon vapauksia. Se mahdollistaa etätyöskentelyn ja poikkeavat aikataulut. Samalla kasvaa vastuun määrä, sillä työtä on tehtävä säännöllisesti, vaikka kukaan ei olisi valvomassa. Projektin ajanhallinta on taito, joka vaatii harjoittelua etenkin tutkijalta, joka on innostunut alastaan ja sitoutunut työhönsä. Töitä tuleekin helposti tehtyä myös vapaa-ajalla. Toisaalta tulee myös aikoja, jolloin työ ei etene ja motivaatio hiipuu. Deadlinen lähestyessä tulee joka tapauksessa kysyttyä itseltään, tekikö tarpeeksi.

Työn jatkuvuus on monelle nuorelle tutkijalle epävarmaa. Rahoitusta on haettava säännöllisin aikavälein. Jatko-opintojen aikana moni käy päivätyössä elättääkseen itsensä, jolloin valmistuminen lykkääntyy.

Yliopistosta on tullut yritys, jonka tulee tuottaa rahaa toimintansa ylläpitämiseksi. Projektit jäävät kesken ja aikaa ja energiaa kuluu hakemuksien tekoon. Epävarmuus työn jatkuvuudesta aiheuttaa jatkuvaa stressiä. Voidaankin kysyä, onko tämänkaltainen rahoitusmalli pitkällä aikavälillä tehokas.

 

 

Teoria kurssin taustalla

Ensimmäinen tehtävä, kohta B

Kohti tutkivaa työtapaa -kurssin rakenteessa näkyy pedagoginen suunnitelmallisuus. Työtapa on kurssin nimen mukaisesti tutkiva eli opiskelijat hankkivat tarvitsemansa tiedot tehtävän suorittamiseksi. Tehtävänannon rajaamattomuus muistuttaa työelämässä eteen tulevia haasteita. Opiskelijat jäsentävät ja suunnittelevat työprosessiaan itsenäisesti ja omatoimisesti. Tiedon omaksumisen sijaan opiskelijat oppivat taitoja, joilla he voivat jatkossa hankkia erilaista tietoa. He oppivat suunnittelua, tiedonhakutaitoja ja prosessinhallintaa, joita he tarvitsevat tulevissa opinnäytetöissään sekä niiden suullisissa esittelyissä. Samalla he oppivat opinnoissaan ja työelämässään tarvitsemiaan ryhmätyötaitoja.

Kurssitehtävät pyrkivät osallistamaan ryhmän jäseniä, mikä on inklusiivista. Haastattele­malla tutkijoita opiskelijat tutustuvat tulevaan yhteisöönsä ja oppivat tukeutumaan yhteisönsä jäseniin. Lisäksi opiskelijat pääsevät tutustumaan tutkimustyöhön ja voivat vähitellen valmistautua siihen.

Tavoitteiden toteutuminen jää kuitenkin opiskelijoiden harteille. Parhaimmillaan ryhmätyöskentely johtaa hyviin oppimistuloksiin. Kaikki ryhmät eivät kuitenkaan tällaiseen työskentelyyn syystä tai toisesta kykene. Puhuminen suuressa ryhmässä jännittää tai tehtävänjakoa ei osata tehdä. Koska opiskelijoilla on poikkeavia tavoitteita ja elämäntilanteita, kaikki eivät voi sitoutua kurssiin yhtäläisesti. Lisäksi kurssi on mahdollista suorittaa muiden siivellä, mitä ei voi pitää reiluna. Jos oletetaan, että koko tutkinto suoritettaisiin tällä tavalla, sellaisetkin henkilöt, joilla ei ole siihen edellytyksiä, saisivat tutkinnon suoritetuksi.

Osallistaminen näkyi myös kurssin ensimmäisellä luennolla, kun opiskelijat pääsivät ilmaisemaan odotuksiaan sekä haastattelemaan tutkijaa. Haastattelu koettiin antoisana, sillä kuulimme tutkijan kokemuksista. Työtilan pyöreät pöydät kutsuivat ryhmätyöskentelyyn, ja tunnelma oli mukavan rento. Verrattuna luentokurssiin opetustila on kuitenkin meluisa, ja sisältää paljon aistiärsykkeitä, jotka ihmiset saattavat kokea joko virkistävinä tai häiritsevinä.

Muita osallistamisen keinoja olivat heiteltävä mikrofoni sekä Flinga-sovellus. Tämä aiheutti ryhmässämme pohdintaa teknologian tarkoituksenmukaisesta käyttämisestä. Osa ryhmästämme koki, että teknologia olisi toiminut paremmin puolet pienemmässä ryhmässä. Flingaa emme kokeneet kovin tarkoituksenmukaiseksi. Tekstikoko oli pieni, eikä sovellusta lopulta käytetty yhteenvedon tekemisessä. Mikrofonin heittely taas tuntui hieman pelottavalla kahvikuppien ja kannettavien tietokoneiden keskellä. Toisaalta totesimme, että on vaikea keksiä osallistavia vaihtoehtoja Flingalle ja mikrofonille, kun on kyse massaluennosta.

Opettajat ottivat ohjaajan roolin antaessaan opiskelijoiden selvittää, mitä heidän tuli tehdä ja kuinka heidän tuli jakaa tehtävät. Kurssitehtävät antavat paljon vapauksia, mutta vain vähän tukea. Työmuoto aiheutti ristiriitaisia tunteita, sillä ryhmässämme ilmeni sekä innostusta että epäilyksiä. Moni ei kokenut ryhmätyöskentelyä itselleen ominaiseksi tavaksi työskennellä. 10 hengen ryhmän toimivuus ja työn tasainen jakautuminen aiheutti epäilyksiä. Kurssi vaatii opiskelijalta kykyä hahmottaa ja toteuttaa itsenäisesti tehtävävaiheita, mikä voi olla tässä vaiheessa opintoja haastavaa. Monille opiskelijoille ensimmäinen vuosi on kuitenkin aikaa, jolloin opetellaan omatoimisuutta ja itsenäisyyttä sekä opinnoissa että arjessa. Toiminnan organisoiminen saattaa muodostua oletettua suuremmaksi haasteeksi.

Jää ihmetyttämään, miksi kurssille ei tarjota vaihtoehtoisia työmuotoja. Muut oppilaitokset näkevät oppilaansa ja opiskelijansa yksilöinä, mutta yliopisto käsittelee opiskelijoitaan edelleen massana. Vain korkea-asteella törmää käsitteeseen ”massaluento”. Eikö yliopisto-opiskelijalla voi olla yksilöllisiä tarpeita ja mieltymyksiä? Toisaalta kurssimuodon piilotavoitteet ovat ymmärrettä­viä, sillä etenkin opettajan työ vaatii ryhmätyötaitoja, organisaatiokykyä sekä itsenäisyyttä ja omatoimisuutta.

Tähän mennessä moni kasvatustieteellisen tiedekunnan kurssi on viestittänyt: Älä opeta niin kuin me teemme, vaan opeta niin kuin sanomme. Kohti tutkivaa työtapaa -kurssin suurin saavutus on nimenomaan viestittää, että opettajankoulutuslaitos opettaa, niin kuin se toivoisi opettajien opettavan. Suhtautuminen kurssiin tuntuu olevan melko positiivista, vaikka epäilyksiäkin on, sillä 10 hengen ryhmä on suuri. Joku jää helposti kirjoittamisen ja keskustelun ulkopuolelle. Moni on tottunut työskentelemään yksin ja kaipaa tukea ryhmätaitojen oppimisessa.

Ylipäätään opiskelussa huolestuttaa, onko meistä opiskelijoiksi. Riittävätkö opiskelutaitomme ja ottavatko ohjaajat taitomme huomioon? Ei kai meitä jätetä oman onnemme nojaan? Toisaalta vuosi on vasta alkanut ja motivaatio on vielä korkealla.

Suunnittelu:

Tea Laine, Liisi Hirviniemi, Elina Väänänen, Essi Aula ja Mirka Jussila

Teksti ja ulkoasu:

Mirka Jussila

Kuvat:

Creative Commons -license, Pixabay

Ryhmän 8 jäsenet:

Akseli Ranta, Tea Laine, Elina Väänänen, Liisi Hirviniemi, Tiia Pussinen, Essi Aula, Juri Schreck, Leo Lintumäki, Heidi Routama, Mirka Jussila