”Voisiko opettaja perustella, miksi luennolla kerätään nimilistat.” Lause oli kirjoitettu vaativan etukenoisella käsialalla läsnäololistan marginaaliin. Olin jo päässyt L-kirjaimen kohdalle Excel-taulukossa, jossa opiskelijan läsnäoloa edustavat ruksit seisoivat sotilaallisessa rivissä merkkinä läsnäolovelvollisuuden täyttymisestä. Nielaisin. Kommentin olisi voinut kuitata seuraavalla luennolla vaikkapa muistuttamalla 80 prosentin läsnäolovelvoitteesta, jota valvomaan nuo listat on valjastettu. Tarvittaessa olisi vielä voinut vedota Kielikeskuksen yhteen arvoon: tasavertaisuuteen. Samat säännöt kaikille ja niin edelleen.
Asia jäi kuitenkin vaivaamaan, semminkin, kun olin juuri kipuillut sen kanssa, miten opettaa mielekkäästi argumentaatiota tieteellisen kirjoittamisen kursseilla. Kyse on jokapäiväisessä kielenkäytössä ilmenevästä asiasta, josta akateemisen kirjoittamisen opiskelijan olisi kuitenkin hyvä olla tietoinen myös teoreettisella tasolla, jotta hän olisi vapaa valitsemaan erilaisten argumentaatiotapojen välillä sekä arviomaan omaa ja muiden kielenkäyttöä. Kielen näkökulmasta voi toki puhua tekstin tavoitteesta, kontekstista ja muista tulkintaa ohjaavista seikoista, jotka muutenkin ovat kurssieni peruskauraa, mutta Aristoteleen aave ei jättänyt minua rauhaan. Argumentaation filosofinen perusta oli tullut raapaistua kursseilla usein pintapuolisesti perustelutapojen potpuria rallattamalla: induktio, deduktio, analogia… Siihen sitten parit esimerkit, joissa aina seikkailivat ne samat valkoiset joutsenet ja aina yhtä kuolevainen Sokrates. Tyytymättömänä kaivoin esiin Kakkuri-Knuuttilan kurssikirjaklassikon Argumentti ja Kritiikki.
Kakkuri-Knuuttilan teoksen kantava ajatus on lähteä liikkeelle arkipäiväisistä tilanteista, joista vähitellen rakennetaan siltaa tieteelliseen argumentaatioon. Minulla oli juuri kirjaimellisesti käsissäni yksi tällainen arkipäivän esimerkki: tiedostavan valtiotieteiden ylioppilaan kommentti, jossa penättiin perusteluita toimintatavoilleni opettajana. Pääsin teoksessa kohtaan, jossa tehdään eroa selityksen ja argumentin välille. Keskeistä on pohtia, onko puhujan tavoitteena kertoa, miten asiat ovat niin kuin ovat (selitys) vai perustella, miksi kuulijan tulisi hyväksyä esitetty väite (argumentti). Näistä argumentti sisältää ajatuksen vaihtoehtoisesta toimintatavasta, jonka kuulija voi valita, mikäli puhuja ei häntä kykene vakuuttamaan. Tarjoamalla perusteluksi 80 prosentin läsnäolovelvoitetta antaisin itse asiassa opiskelijalle vain selityksen, en varsinaista argumenttia. En päästäisi itseäni näin helpolla. Luokkahuoneessa vallitkoon ainakin hetken demokratia!
Kakkuri-Knuuttila aseenani lähdin perkaamaan tilanteesta kahta toisilleen vastakkaista väitelausetta ankarimman periaatteen mukaisesti. Koska taustaoletuksena voi pitää, että luentokurssini perimmäinen tavoite on oppia (huolimatta opiskelijoiden ja opettajienkin taipumuksesta pointillismiin[1]), täytyisi myös kurssilla käytettyjen menetelmien tukea tätä tavoitetta. Muodostin kaksi väitettä: 1) Läsnäololistojen kerääminen edistää oppimista. 2) Läsnäololistojen kerääminen ei edistä oppimista. Annoin kurssin opiskelijoille tehtäväksi valita ja perustella haluamansa väite erilaista loogisen argumentaation perustelutapoja käyttäen. Sitten esittäisimme väitteet ja keskustelisimme niiden pohjalta. Lopuksi äänestäisimme, kumpi kanta voittaisi. Jotta kyse olisi aidosta argumentaatiosta, jossa kuulijalla todella olisi vallinnanmahdollisuus, tällä kaikella olisi seurauksensa: mikäli ei-kanta voittaisi, lupaisin olla keräämättä listoja seuraavalla luentokerralla, jolloin voisimme vielä empiirisesti tutkia, kuinka listojen olemassaolo todella vaikuttaisi, jos nyt ei oppimiseen, niin ainakin siihen, kuinka moni opiskelija saapuisi paikalle.
Toki lähdin ensin itse tekemään omaa analyysiani. Aluksi yritin aristoteelista deduktiota: Sisäisellä motivaatiolla on keskeinen rooli akateemisen asiantuntijuuden oppimisprosessissa [taustaoletus]. Nimilistojen kerääminen ulkoistaa motivaation [perustelu 1]. Ulkoinen motivaatio ei edistä syvällistä oppimista [perustelu 2]. Nimilistojen kerääminen ei edistä oppimista [väite]. Nykyistä toimintatapaani puoltaakseni pyörittelin toki hädissäni myös ”oppiminen on opiskelijan työtä ja läsnäololista on opiskelijan kellokortti” -analogiaa ja erilaisia kausaalisia päättelyketjuja siitä, mitä seuraisi, jos opiskelijat saisivat mennä ja tulla miten lystäisivät. Samalla, kun Kakkuri kourassani noudatin opiskelijan pyyntöä perustella väitettäni uskottavasti, mieleeni hiipi kiusaus laatia tilanteesta myös mehukkaita argumentaatiovirheitä ja kategorisia kömmähdyksiä ja testata, miten opiskelijat reagoisivat niihin. Mieleeni teki kaiketi kärjistää ja lyödä leikiksi osin myös siksi, että aloin huomata analyysini karun lopputuloksen: minun oli paljon helpompi puoltaa väitettä nimilistojen hyödyttömyydestä kuin niiden hyödyllisyydestä.
Seuraavalla viikolla päästin 60 opiskelijaani esittämään perusteluitaan ja keskustelemaan. Äänestystulos oli täpärä mutta kallistui puoltamaan nimilistojen keräämistä. Tärkeimpänä perusteena nousivat esiin oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus tunnollisia opiskelijatovereita kohtaan sekä nimilistojen valvontarooli opiskelun ja siten myös oppimisen jäntevöittäjänä.
Yllätyin konservatiivisesta lopputuloksesta. Aiemman kokemukseni perusteella valtiotieteen opiskelijoiden mieliharrastus ja joskus jopa omaa etenemistä lamaannuttava periaate on jatkuva kyseenalaistaminen. Mietin myös, miksi oma looginen analyysini tuntui vievän eri suuntaan kuin opiskelijoiden toive tai alkuperäinen harkintani, jonka nojalla päädyin käyttämään valitsemaani menetelmää. Ehkä vastaus löytyy kommunikaation luonteesta: kaikella keskustelulla (siis myös sisäisellä keskustelulla, jota oma harkinta edustaa) on loogisen puolensa lisäksi psykologinen ja sosiaalinen ulottuvuutensa. Luokkahuonetilanteessa ja opiskeluteksteissä tämä tarkoittaa muun muassa niitä erilaisia vuorovaikutusrooleja ja arvohierarkioita, joita opiskelijoilla on suhteessa opettajaan ja toisiinsa: jos esimerkiksi nimilistaan kirjoittaa jotakin muuta kuin oman nimensä, tulee horjuttaneeksi näitä sisäänrakennettuja arvoasetelmia, joista ainakin yllä olevan äänestyksen perusteella yllättävän moni opiskelija lopulta haluaa pitää kiinni. Onneksi opiskelijaryhmiin mahtuu myös niitä veijareita, jotka jaksavat viiltää systeemiin säröjä, joita opettaja voi (hetken haavojaan nuoltuaan) valjastaa herkullisiksi oppimistilanteiksi itselleen ja opiskelijoilleen.
P.s. Kakkuri-Knuuttilan kirjaa lukiessani yllätyin siitä, miten hienoja argumentaatioanalyyseja kaunokirjallisuus [!] voi kirvoittaa. Olen aiemmin lukenut alla olevaa tekstiä rakkausrunona, mutta osana tämän kirjoituksen jälkisanoja luen sitä ehkä vähän myös oodina nimilistahäirikölle.
Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois.
Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa.
– Eeva Kilpi –
P.p.s. Pyysin opiskelijalta kommenttia kirjoitukseen. ”Hyvä teksti. Yleisesti ottaen aika diipaahan toi on kun kuitenkin on tiedossa, että jengi oppii paree jos ne tulee paikalle mut liha on laiska.”
[1] Pointillismissa eli täplämaalauksessa kaikki kuviot koostuvat pienistä pisteistä.
Hanna Kosonen
Kirjoittaja on äidinkielen yliopisto-opettaja, joka liikuttaa ”laiskaa lihaa” luokkahuoneiden ohella myös liikunnanohjaajana ja intoilee reppureissailusta.