Olen viime vuosina käynyt yliopistopedagogiikan perus- ja aineopinnot, saanut vertaispalautetta opetuksestani, lukenut opetuksen ja opettajuuden kehittymisestä satoja artikkeleita ja kirjoittanut monen kokoisia tekstejä aiheesta. Osa kohtaamistani teorioista ja tutkimuksista on jäänyt mieleeni. Osa niistä on ehkä muuttanut opetustani ja opettajuuttani, mutta suurin vaikutus toimintaani ja ajatteluuni opettajana on ollut pienellä, harmittoman näköisellä kesälukemisella, jonka teoreettinen tausta on vähän sitä ja tätä, jollei täysin olematon. Eikä edes koko kirjalla, vaan yhden sivun mittaisella pienellä tarinalla. Kyllä, tarinalla. Rohkeasti kirjoitan tämän tekstini suositellakseni tätä tarinaa ja kirjaa. Suosittelen sitä, jotta uskallamme ihastua, tulla vaikutetuiksi ja hurmaantua myös tieteellisen tekstin ulkopuolella.
Kuulostavatko nämä esimerkit tutuilta:
Kurssipalautteet. Luet kymmeniä palautteita, joissa opiskelija on oppinut uutta, hahmottanut omaa toimintaansa, kiittää tuesta ja kehuu opettajaa, ryhmää ja kurssisisältöä. Sitten vastaasi tulee se yksi negatiivinen, jossa kaikki on huonosti ja mitään ei ole opittu. Mielemme on mielenkiintoinen: vuosienkin päästä muistamme helposti juuri tuon negatiivisen palautteen. Lukiessasi pohdit, mitä olisit voinut tehdä toisin, mitä muuttaisit. Joskus ehkä harmistut ja ärsyynnyt, jopa lannistut. Oma kokemuksesi kurssin onnistumisesta muuttuu ja muokkautuu yhden palautteen takia.
Entäpä se hetki, kun opetustilasta lähtiessäsi yrität kannatella kaikki epämääräiset rojusi käsissäsi ja pohdit pidettyä opetustasi? Opiskelijat virtaavat luokasta ulos tyytyväisinä, juttelevat päivän aiheesta ja joku pysähtyy vielä kysymään jotain. Kahvihuoneeseen ehdittyäsi olet kuitenkin ehtinyt jo miettiä muutaman asian, joka olisi pitänyt sanoa toisin tai muistaa sanoa. Harmittelet myös havainnollistuksesta puuttunutta kuvaa ja olet aivan varma, että yhdessä diassa oli väärä vuosiluku. Ei tullut taaskaan 100 %:ta onnistumista.
Täydellisyyden harha
Millainen on täydellinen opetushetki? Liittyykö siihen se, että olet saanut rauhassa valmistella asiasi, ehkä tutkailla jotain uutta lähdettä tai metodia? Ehkä se, että materiaalisi on järjestyksessä, kaikille opiskelijoille kohdennettua, visuaalisesti huikaisevaa ja oikeakielistä. Ehkä täydellisyyttä on se, että olet lempiluokassasi, opiskelijat ovat ajoissa ja innostuneita. Valo paistaa luokkaan sopivassa kulmassa, ja viereisen luokan kovaääninen tunti ei kuulu sinun opetuksesi keskelle. Entä sinä? Onko täydellistä se, ettei selkääsi satu juuri tuona päivänä, lapsetkin ovat olleet terveitä ja aamulla löysit satumaisen hyvin yhteen sopivat vaatteet. Onko täydellinen, 100 %:sesti onnistunut opetushetki tässä?
Olen suhteellisen pitkän opetusurani aikana asettanut 100 %:sen onnistumisen rimani melko korkealle. Vuosien saatossa onnistuminen on alkanut kuulostaa edelliseltä esimerkiltä. Olen aina tuntenut pientä tai suurempaa syyllisyyttä ja ärtymystä, kun 100 %:nen opetushetki tai kurssi ei olekaan toteutunut. Tällaisten ajatusten keskelle luin Rachel Kellyn ”Walking on Sunshine- 52 small steps to happiness” kirjan ja siellä askeleen 48. Sivun mittainen tarina kertoo 60 % -säännöstä. Siitä, että lopulta 60 %:nen onnistuminen on aivan tarpeeksi, jopa paljon.
Täydellinen epätäydellisyys
Pyörittelin ajatusta 100 %:n ja 60 %:n onnistumisesta erilaisista näkökulmista. Aloitin listaamalla itselleni paperille kaiken mahdollisen, joka tapahtuisi, jos jonain päivänä oikeasti onnistuisin 100 %:sesti opetustilanteessa. Listaa katsoessani suuri oivallus oli ensinnäkin se, etten opettajana voi olla vastuussa aivan kaikesta. Toiseksi listaani pohtiessani pyrin näkemään sen opiskelijoiden näkökulmasta: mikä heille on listalla tärkeää? Tämä karsi jo muutamia asioita pois. Huomasin myös, että usein koen opiskelijat kaikkitietävinä, jolloin he ikään kuin pystyisivät tietämään, mitä en ehdi tehdä tai unohdan.
Lopulta 100 %:sesta opetuksesta jäi jäljelle jotakuinkin se 60 %. Tällä asenteella olen nyt marssinut opettamaan, kokouksiin ja kohtaamisiin. Tuo vaatimuksistani puuttuva 40 % on lähtenyt pois stressistäni ja huolistani. Mikä mielenkiintoista, muille minun 60 %:ni näyttäytyy (niin kuin kirjan tarinassa) oikein hyvänä ja jopa erinomaisena.
Samaa näkökulmaa pyrin ottamaan kurssipalautteisiin ja omaan ja toisten toimintaan. Tässä voisinkin esitellä tutkimuksia itsemyötätunnosta, suorittavasta työotteesta, työssäjaksamisesta, vaativasta persoonallisuudesta, opettajaksi kehittymisestä ja pedagogisesta linjakkuudesta. Mutta kuten kirjan tarina, haluan pitää tämän yksinkertaisena: jos haluat kevyttä kesälukemista, lue tämä ja erityisesti tarinaa numero 48. Ehkäpä tässä vaiheessa vuotta opetuksen pohtimisen sijaan voisi tehdä listan 100 %:sesti onnistuneesta lomasta ja sitten karsia vaatimuksensa 60 %:iin.
Riikka Järvelä
Kirjoittaja on lukihäiriöinen puheviestinnän yliopisto-opettaja, joka opettelee itsemyötätuntoa, lukee kaiken käsiin sattuvan ja kutoo myös silmät kiinni.
Lähteenä
Kelly, R. 2015. Walking on Sunshine- 52 small steps to happiness. Croydon: Short Books Ltd