Täydellisen onnistumisen onni

Olen viime vuosina käynyt yliopistopedagogiikan perus- ja aineopinnot, saanut vertaispalautetta opetuksestani, lukenut opetuksen ja opettajuuden kehittymisestä satoja artikkeleita ja kirjoittanut monen kokoisia tekstejä aiheesta. Osa kohtaamistani teorioista ja tutkimuksista on jäänyt mieleeni. Osa niistä on ehkä muuttanut opetustani ja opettajuuttani, mutta suurin vaikutus toimintaani ja ajatteluuni opettajana on ollut pienellä, harmittoman näköisellä kesälukemisella, jonka teoreettinen tausta on vähän sitä ja tätä, jollei täysin olematon. Eikä edes koko kirjalla, vaan yhden sivun mittaisella pienellä tarinalla. Kyllä, tarinalla. Rohkeasti kirjoitan tämän tekstini suositellakseni tätä tarinaa ja kirjaa. Suosittelen sitä, jotta uskallamme ihastua, tulla vaikutetuiksi ja hurmaantua myös tieteellisen tekstin ulkopuolella.

Kuulostavatko nämä esimerkit tutuilta:

Kurssipalautteet. Luet kymmeniä palautteita, joissa opiskelija on oppinut uutta, hahmottanut omaa toimintaansa, kiittää tuesta ja kehuu opettajaa, ryhmää ja kurssisisältöä. Sitten vastaasi tulee se yksi negatiivinen, jossa kaikki on huonosti ja mitään ei ole opittu. Mielemme on mielenkiintoinen: vuosienkin päästä muistamme helposti juuri tuon negatiivisen palautteen. Lukiessasi pohdit, mitä olisit voinut tehdä toisin, mitä muuttaisit. Joskus ehkä harmistut ja ärsyynnyt, jopa lannistut. Oma kokemuksesi kurssin onnistumisesta muuttuu ja muokkautuu yhden palautteen takia.

Entäpä se hetki, kun opetustilasta lähtiessäsi yrität kannatella kaikki epämääräiset rojusi käsissäsi ja pohdit pidettyä opetustasi? Opiskelijat virtaavat luokasta ulos tyytyväisinä, juttelevat päivän aiheesta ja joku pysähtyy vielä kysymään jotain. Kahvihuoneeseen ehdittyäsi olet kuitenkin ehtinyt jo miettiä muutaman asian, joka olisi pitänyt sanoa toisin tai muistaa sanoa. Harmittelet myös havainnollistuksesta puuttunutta kuvaa ja olet aivan varma, että yhdessä diassa oli väärä vuosiluku. Ei tullut taaskaan 100 %:ta onnistumista.

 

Täydellisyyden harha

Millainen on täydellinen opetushetki? Liittyykö siihen se, että olet saanut rauhassa valmistella asiasi, ehkä tutkailla jotain uutta lähdettä tai metodia? Ehkä se, että materiaalisi on järjestyksessä, kaikille opiskelijoille kohdennettua, visuaalisesti huikaisevaa ja oikeakielistä. Ehkä täydellisyyttä on se, että olet lempiluokassasi, opiskelijat ovat ajoissa ja innostuneita. Valo paistaa luokkaan sopivassa kulmassa, ja viereisen luokan kovaääninen tunti ei kuulu sinun opetuksesi keskelle. Entä sinä? Onko täydellistä se, ettei selkääsi satu juuri tuona päivänä, lapsetkin ovat olleet terveitä ja aamulla löysit satumaisen hyvin yhteen sopivat vaatteet. Onko täydellinen, 100 %:sesti onnistunut opetushetki tässä?

Olen suhteellisen pitkän opetusurani aikana asettanut 100 %:sen onnistumisen rimani melko korkealle. Vuosien saatossa onnistuminen on alkanut kuulostaa edelliseltä esimerkiltä. Olen aina tuntenut pientä tai suurempaa syyllisyyttä ja ärtymystä, kun 100 %:nen opetushetki tai kurssi ei olekaan toteutunut. Tällaisten ajatusten keskelle luin Rachel Kellyn ”Walking on Sunshine- 52 small steps to happiness” kirjan ja siellä askeleen 48. Sivun mittainen tarina kertoo 60 % -säännöstä. Siitä, että lopulta 60 %:nen onnistuminen on aivan tarpeeksi, jopa paljon.

 

Täydellinen epätäydellisyys                                                                                                              

Pyörittelin ajatusta 100 %:n ja 60 %:n onnistumisesta erilaisista näkökulmista. Aloitin listaamalla itselleni paperille kaiken mahdollisen, joka tapahtuisi, jos jonain päivänä oikeasti onnistuisin 100 %:sesti opetustilanteessa. Listaa katsoessani suuri oivallus oli ensinnäkin se, etten opettajana voi olla vastuussa aivan kaikesta. Toiseksi listaani pohtiessani pyrin näkemään sen opiskelijoiden näkökulmasta: mikä heille on listalla tärkeää? Tämä karsi jo muutamia asioita pois. Huomasin myös, että usein koen opiskelijat kaikkitietävinä, jolloin he ikään kuin pystyisivät tietämään, mitä en ehdi tehdä tai unohdan.

Lopulta 100 %:sesta opetuksesta jäi jäljelle jotakuinkin se 60 %. Tällä asenteella olen nyt marssinut opettamaan, kokouksiin ja kohtaamisiin. Tuo vaatimuksistani puuttuva 40 % on lähtenyt pois stressistäni ja huolistani. Mikä mielenkiintoista, muille minun 60 %:ni näyttäytyy (niin kuin kirjan tarinassa) oikein hyvänä ja jopa erinomaisena.

Samaa näkökulmaa pyrin ottamaan kurssipalautteisiin ja omaan ja toisten toimintaan. Tässä voisinkin esitellä tutkimuksia itsemyötätunnosta, suorittavasta työotteesta, työssäjaksamisesta, vaativasta persoonallisuudesta, opettajaksi kehittymisestä ja pedagogisesta linjakkuudesta. Mutta kuten kirjan tarina, haluan pitää tämän yksinkertaisena: jos haluat kevyttä kesälukemista, lue tämä ja erityisesti tarinaa numero 48. Ehkäpä tässä vaiheessa vuotta opetuksen pohtimisen sijaan voisi tehdä listan 100 %:sesti onnistuneesta lomasta ja sitten karsia vaatimuksensa 60 %:iin.

 

Riikka Järvelä

Kirjoittaja on lukihäiriöinen puheviestinnän yliopisto-opettaja, joka opettelee itsemyötätuntoa, lukee kaiken käsiin sattuvan ja kutoo myös silmät kiinni.

 

Lähteenä

Kelly, R. 2015. Walking on Sunshine- 52 small steps to happiness. Croydon: Short Books Ltd

 

Aristoteleen aave ja nimilistahäirikkö

HannaK”Voisiko opettaja perustella, miksi luennolla kerätään nimilistat.” Lause oli kirjoitettu vaativan etukenoisella käsialalla läsnäololistan marginaaliin.  Olin jo päässyt L-kirjaimen kohdalle Excel-taulukossa, jossa opiskelijan läsnäoloa edustavat ruksit seisoivat sotilaallisessa rivissä merkkinä läsnäolovelvollisuuden täyttymisestä. Nielaisin. Kommentin olisi voinut kuitata seuraavalla luennolla vaikkapa muistuttamalla 80 prosentin läsnäolovelvoitteesta, jota valvomaan nuo listat on valjastettu. Tarvittaessa olisi vielä voinut vedota Kielikeskuksen yhteen arvoon: tasavertaisuuteen. Samat säännöt kaikille ja niin edelleen.

Asia jäi kuitenkin vaivaamaan, semminkin, kun olin juuri kipuillut sen kanssa, miten opettaa mielekkäästi argumentaatiota tieteellisen kirjoittamisen kursseilla. Kyse on jokapäiväisessä kielenkäytössä ilmenevästä asiasta, josta akateemisen kirjoittamisen opiskelijan olisi kuitenkin hyvä olla tietoinen myös teoreettisella tasolla, jotta hän olisi vapaa valitsemaan erilaisten argumentaatiotapojen välillä sekä arviomaan omaa ja muiden kielenkäyttöä. Kielen näkökulmasta voi toki puhua tekstin tavoitteesta, kontekstista ja muista tulkintaa ohjaavista seikoista, jotka muutenkin ovat kurssieni peruskauraa, mutta Aristoteleen aave ei jättänyt minua rauhaan. Argumentaation filosofinen perusta oli tullut raapaistua kursseilla usein pintapuolisesti perustelutapojen potpuria rallattamalla: induktio, deduktio, analogia… Siihen sitten parit esimerkit, joissa aina seikkailivat ne samat valkoiset joutsenet ja aina yhtä kuolevainen Sokrates. Tyytymättömänä kaivoin esiin Kakkuri-Knuuttilan kurssikirjaklassikon Argumentti ja Kritiikki.

Kakkuri-Knuuttilan teoksen kantava ajatus on lähteä liikkeelle arkipäiväisistä tilanteista, joista vähitellen rakennetaan siltaa tieteelliseen argumentaatioon. Minulla oli juuri kirjaimellisesti käsissäni yksi tällainen arkipäivän esimerkki: tiedostavan valtiotieteiden ylioppilaan kommentti, jossa penättiin perusteluita toimintatavoilleni opettajana. Pääsin teoksessa kohtaan, jossa tehdään eroa selityksen ja argumentin välille. Keskeistä on pohtia, onko puhujan tavoitteena kertoa, miten asiat ovat niin kuin ovat (selitys) vai perustella, miksi kuulijan tulisi hyväksyä esitetty väite (argumentti). Näistä argumentti sisältää ajatuksen vaihtoehtoisesta toimintatavasta, jonka kuulija voi valita, mikäli puhuja ei häntä kykene vakuuttamaan. Tarjoamalla perusteluksi 80 prosentin läsnäolovelvoitetta antaisin itse asiassa opiskelijalle vain selityksen, en varsinaista argumenttia. En päästäisi itseäni näin helpolla. Luokkahuoneessa vallitkoon ainakin hetken demokratia!

Kakkuri-Knuuttila aseenani lähdin perkaamaan tilanteesta kahta toisilleen vastakkaista väitelausetta ankarimman periaatteen mukaisesti. Koska taustaoletuksena voi pitää, että luentokurssini perimmäinen tavoite on oppia (huolimatta opiskelijoiden ja opettajienkin taipumuksesta pointillismiin[1]), täytyisi myös kurssilla käytettyjen menetelmien tukea tätä tavoitetta. Muodostin kaksi väitettä: 1) Läsnäololistojen kerääminen edistää oppimista. 2) Läsnäololistojen kerääminen ei edistä oppimista. Annoin kurssin opiskelijoille tehtäväksi valita ja perustella haluamansa väite erilaista loogisen argumentaation perustelutapoja käyttäen. Sitten esittäisimme väitteet ja keskustelisimme niiden pohjalta. Lopuksi äänestäisimme, kumpi kanta voittaisi. Jotta kyse olisi aidosta argumentaatiosta, jossa kuulijalla todella olisi vallinnanmahdollisuus, tällä kaikella olisi seurauksensa: mikäli ei-kanta voittaisi, lupaisin olla keräämättä listoja seuraavalla luentokerralla, jolloin voisimme vielä empiirisesti tutkia, kuinka listojen olemassaolo todella vaikuttaisi, jos nyt ei oppimiseen, niin ainakin siihen, kuinka moni opiskelija saapuisi paikalle.

Toki lähdin ensin itse tekemään omaa analyysiani.  Aluksi yritin aristoteelista deduktiota: Sisäisellä motivaatiolla on keskeinen rooli akateemisen asiantuntijuuden oppimisprosessissa [taustaoletus]. Nimilistojen kerääminen ulkoistaa motivaation [perustelu 1]. Ulkoinen motivaatio ei edistä syvällistä oppimista [perustelu 2]. Nimilistojen kerääminen ei edistä oppimista [väite].  Nykyistä toimintatapaani puoltaakseni pyörittelin toki hädissäni myös ”oppiminen on opiskelijan työtä ja läsnäololista on opiskelijan kellokortti” -analogiaa ja erilaisia kausaalisia päättelyketjuja siitä, mitä seuraisi, jos opiskelijat saisivat mennä ja tulla miten lystäisivät. Samalla, kun Kakkuri kourassani noudatin opiskelijan pyyntöä perustella väitettäni uskottavasti, mieleeni hiipi kiusaus laatia tilanteesta myös mehukkaita argumentaatiovirheitä ja kategorisia kömmähdyksiä ja testata, miten opiskelijat reagoisivat niihin. Mieleeni teki kaiketi kärjistää ja lyödä leikiksi osin myös siksi, että aloin huomata analyysini karun lopputuloksen: minun oli paljon helpompi puoltaa väitettä nimilistojen hyödyttömyydestä kuin niiden hyödyllisyydestä.

Seuraavalla viikolla päästin 60 opiskelijaani esittämään perusteluitaan ja keskustelemaan. Äänestystulos oli täpärä mutta kallistui puoltamaan nimilistojen keräämistä. Tärkeimpänä perusteena nousivat esiin oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus tunnollisia opiskelijatovereita kohtaan sekä nimilistojen valvontarooli opiskelun ja siten myös oppimisen jäntevöittäjänä.

Yllätyin konservatiivisesta lopputuloksesta. Aiemman kokemukseni perusteella valtiotieteen opiskelijoiden mieliharrastus ja joskus jopa omaa etenemistä lamaannuttava periaate on jatkuva kyseenalaistaminen.  Mietin myös, miksi oma looginen analyysini tuntui vievän eri suuntaan kuin opiskelijoiden toive tai alkuperäinen harkintani, jonka nojalla päädyin käyttämään valitsemaani menetelmää.  Ehkä vastaus löytyy kommunikaation luonteesta: kaikella keskustelulla (siis myös sisäisellä keskustelulla, jota oma harkinta edustaa) on loogisen puolensa lisäksi psykologinen ja sosiaalinen ulottuvuutensa. Luokkahuonetilanteessa ja opiskeluteksteissä tämä tarkoittaa muun muassa niitä erilaisia vuorovaikutusrooleja ja arvohierarkioita, joita opiskelijoilla on suhteessa opettajaan ja toisiinsa: jos esimerkiksi nimilistaan kirjoittaa jotakin muuta kuin oman nimensä, tulee horjuttaneeksi näitä sisäänrakennettuja arvoasetelmia, joista ainakin yllä olevan äänestyksen perusteella yllättävän moni opiskelija lopulta haluaa pitää kiinni. Onneksi opiskelijaryhmiin mahtuu myös niitä veijareita, jotka jaksavat viiltää systeemiin säröjä, joita opettaja voi (hetken haavojaan nuoltuaan) valjastaa herkullisiksi oppimistilanteiksi itselleen ja opiskelijoilleen.

P.s. Kakkuri-Knuuttilan kirjaa lukiessani yllätyin siitä, miten hienoja argumentaatioanalyyseja kaunokirjallisuus [!] voi kirvoittaa. Olen aiemmin lukenut alla olevaa tekstiä rakkausrunona, mutta osana tämän kirjoituksen jälkisanoja luen sitä ehkä vähän myös oodina nimilistahäirikölle.

Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois.

Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa.

– Eeva Kilpi –

P.p.s. Pyysin opiskelijalta kommenttia kirjoitukseen. ”Hyvä teksti. Yleisesti ottaen aika diipaahan toi on kun kuitenkin on tiedossa, että jengi oppii paree jos ne tulee paikalle mut liha on laiska.”

[1] Pointillismissa eli täplämaalauksessa kaikki kuviot koostuvat pienistä pisteistä.

Hanna Kosonen

Kirjoittaja on äidinkielen yliopisto-opettaja, joka liikuttaa ”laiskaa lihaa” luokkahuoneiden ohella myös liikunnanohjaajana ja intoilee reppureissailusta.

Suomalaisuutta ranskalais-italialaisnäkökulmasta Kansallisarkistossa

SuviPunkkinenLukupiiri(eli miten) Ranskan kursseilla tutkailtiin Suomen historiaa ranskalaislasien läpi.

Kulttuurienvälisen viestinnän näkökulmasta kieltenopetuksen tulisi tarjota opiskelijoille mahdollisuuksia kulttuurien kohtaamiseen. Uusimman tutkimuksen mukaan pelkkä kohtaaminen ei enää riitä, vaan sen kautta opiskelijan tulisi voida nähdä itsensä, kulttuurinsa ja tapansa toisen kulttuurin silmin. Tämä synnyttää suhteellisuuden tajua ja kykyä avautua erilaisuudelle. Tällaisia tehtäviä on haastava kehittää. Kuluneena keväänä herkullisen mahdollisuuden kulttuurienväliseen kohtaamiseen tarjosi Kielikeskuksen naapuri Kansallisarkisto näyttelyllään Pro Finlandia – Suomen tie itsenäisyyteen. Näyttelystä kuulin sattumalta ystävältäni, joka patisti viemään sinne opiskelijatkin, aihe kun oli Ranskan ja Italian näkökulma Suomen itsenäistymiseen. Media ei näyttelyä huomioinut eikä näyttelynrakentajilla ollut budjettia markkinointiin. Oltuani jo kolmatta kertaa siellä – sillä kertaa erään ranskan ryhmän kanssa – lupasin oivalliselle oppaallemme, näyttelynrakentaja Pertti Hakalalle vieväni sanaa eteenpäin. Tässä siis muillekin kieliryhmille vinkki tulevalle lukuvuodelle.

Eksoottisista mielikuvista satiiriin – Suomikuvan historiaa

Pro Finlandian antia ovat monet alkuperäisdokumentit, esineet, maalaukset, julkaisut ja valokuvat. Näyttely alkoi ranskalaisten ja italialaisten tutkimusretkeilijöiden 1600-luvulta lähtien tehdyistä matkakuvauksista Pohjolaan, jonka oloja he kuvasivat haastaviksi ja eksoottisiksi. Kiinnostus Lappiin oli vahva jo varhain, Tornionlaakson keskiyön aurinkoakin ihailtiin. Tosin saamelaisia käytiin ihmettelemässä Pariisin maailmannäyttelyiden yhteydessä eläintarhassa. 1800-luvulla Suomen asema Venäjän suuriruhtinas-kuntana alkoi kiinnostaa Ranskaa ja Italiaa. Itsenäistymispyrkimyksiä tuettiin tai jarrutettiin riippuen Euroopan poliittisesta tilanteesta sekä Venäjän ja Ranskan keskinäisistä suhteista. Pro Finlandia oli nimi, joka annettiin Suomen puolesta laaditulle kulttuuriadressille 1899 helmikuun manifestin vastalauseeksi. Sen allekirjoittaneita ranskalaisia kulttuurivaikuttajia oli mm. Anatole France ja Émile Zola. Myös ranskalainen satiirilehti Le Grelot otti kantaa Suomen asemaan saman vuoden toukokuussa pilakuvan keinoin. Se esitti suomineitoa silmät suljettuina tsaarin edessä. Kuvan otsikko kulkee nimellä ”Conférence de la paix”, jonka osallistujat kauhistelevat kuinka tsaari piiskaniskujen ansiosta piti rauhaa yllä Suomen suuriruhtinaskunnan kanssa. Väkisinkin tulee mieleen kesäinen Etyj-kokous Helsingissä, jossa tuli Suomelle sapiskaa.

1800-luvun Ranskassa kiiteltiin ja ihmeteltiin Suomen edistyksellisyyttä. Suomalaisia pidettiin teknologisista keksinnöistä kiinnostuneina, ”toisin kuin saattoi ajatella”. Ihailtiinpa jo silloin tasa-arvoisena suomalaista koulua, jota tytöt ja pojat kävivät yhdessä. Suomen aatetta puoltaneiden valtiomiesten teoksia, kuten senaattori Mechelinin Suomi 1900-luvulla, oli esillä, ranskaksi. Edelfeltin Pariisista äidilleen lähettämät kirjeet paljastavat hänen halunsa viedä Suomen itsenäistymisasiaa eteenpäin. Näyttelyssä komeili myös Edelfeltin tunnetuin teos Ranskassa, Louis Pasteurin muotokuva, jonka moni ranskalainen muistaa biologian oppikirjoista. Alkuperäisteos kuuluu nykyään Orsayn museon kokoelmiin. Aaltoyliopiston media-laboratorion suunnittelema virtuaalinen Suomen paviljonki vei suoraan Pariisin 1900-vuoden maailman-näyttelyn tunnelmiin. Gallen-Kallelan Pariisin ateljee oli niin elävästi rekonstruoitu, että näytti siltä kuin taiteilija olisi jättänyt hetkeksi maalaamisen kesken ja lähtenyt Belle époquen rientoihin Les Plaisirs de Paris -opaskirjan jäädessä pöydälle.

On hyvä muistaa, että Suomen olojen kehittäminen oli myös yhteinen eurooppalainen projekti. Ranskan valtio mm. tuki Suomen rautatieverkon rakentamista. Toisin kuin Italia, joka halusi seurata Venäjän vallankumouksen rauhoittumista, Ranska myös tunnusti Suomen itsenäisyyden pian, 4.12.1918. Ranska kuitenkin katkaisi hetkeksi diplomaattisuhteet itsenäisen Suomen kääntyessä hakemaan mallia Saksasta. ”Täti Franzyska toruu Suomea” oli hupaisa suomalainen pilakuva ajan tilanteesta.

Kulttuurienvälinen viestintä on välttämätön osa kielten opetusta

Ranskan kurssieni opiskelijat kertoivat saaneensa paljon uusia ja yllättäviä näkökulmia näyttelystä. Lisäpotkuna toimivat laatimani kysymykset, joihin näyttelystä etsittiin vastauksia. Jotkut kävivät siellä toistamiseen ja halusivat viedä ystävänsäkin. Kurssiassistentille avautui Suomi-Ranska-suhteiden historia. Näyttely sysäsi liikkeelle monenlaisia prosesseja kulttuurienvälisen viestinnän näkökulmasta. Se valotti pohjaa, joka on luotu edistykselliselle Suomi-kuvalle ja jota päättäväisesti vietiin Eurooppaan 1800–1900-lukujen vaihteessa. Kuten nykyäänkin, Suomi-kuvaan sekoittui stereotyyppisiä käsityksiä ja eksotiikkaa, mikä aina liittyy vierauteen.

Pro Finlandia -sarjan seuraavaa näyttelyä rakennetaan parhaillaan. Näkökulmana on Saksa, Itävalta-Unkari ja Iso-Britannia. Vuonna 2016 vuorossa ovat Pohjoismaat, ja lopuksi Venäjä, vuonna 2017. Silloin tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen itsenäistymisestä, mitä tarkoitusta varten näyttelysarja onkin avattu. Näyttelystä löytyi ajallemme paljonkin vertailupintaa ranskalaisesta satiirista Venäjän naapuruuteen. Se synnytti minussa kiitollisuutta aikaisempien sukupolvien ponnistuksia kohtaan itsenäisen Suomen puolesta. Samalla se vahvisti uskoani siihen, että kulttuurienvälisiä viestintätaitoja tarvitaan tänään. Tarvitaan rauhan tekijöitä. Näitä taitoja tulee kehittää osana kieltenopetusta.

Pro Finlandia -näyttelyihin on vapaa pääsy. Käyhän inspiroitumassa kulman takana Kansallisarkiston hienoissa puitteissa!

Kirjavinkki : Suomalaisten Ranska. Kaunis tuntematon. Ajatus Kirjat 2008. Toim. Louis Clerc ja Kristina Ranki

Suvi Punkkinen

Kirjoittaja on ranskan yliopisto-opettaja ja kiinnostunut kulttuurienvälisestä viestinnästä. Tällä hetkellä häntä askarruttaa maailman rauha ja vierauden kohtaaminen omalla maaperällä.