Onko valtiosääntöoikeus miesten oikeutta? Haastattelussa dosentti, yliopistonlehtori Liisa Nieminen

Kuva: Veikko Somerpuro

Valtiosääntöoikeuden dosentti, yliopistonlehtori Liisa Nieminen (OTT, VTM) on tiedekunnassa pitkään vaikuttanut tutkija ja opettaja, joka opettaa tällä hetkellä valtiosääntöoikeutta, lääkintä- ja bio-oikeutta, ja sosiaali- ja terveysoikeutta. Hän on myös vuoden 2020  Maikki Friberg tasa-arvopalkinnon saaja.

  1. Olitteko Suomen ensimmäinen valtiosääntöoikeuden naisväittelijä? Miten uranne lähti liikkeelle? 

Väittelin valtiosääntöoikeudesta v. 1990 kirjalla ”Perusoikeuksien emansipatoriset mahdollisuudet?”. Se oli ensimmäinen tutkimus, jossa nähtiin perusoikeuksien sukupuolisidonnaisuus.

Siihen aikaan ei yleensäkään ohjausta juuri kukaan saanut. Kirjoittaja oli siten kovin yksin työnsä kanssa.  Tosin olin aina tottunut tulemaan toimeen omillani.  En sentään ollut suvun ensimmäinen ylioppilas enkä tohtorikaan, mutta maalaiskoulusta kaikki eivät suuntaa oikikseen, lääkikseen tai Polille. Sitkeydestä ja tottumisesta kovaan työntekoon oli hyötyä.  Vaikka rakenteellisia muutoksia on tehty, yhä vieläkin moni väitöskirjan tekijä on täysin yksin työnsä kanssa.

Heti samana vuonna julkaisin ”Lasten perusoikeudet” –kirjan.  Kriitikoiden mielestä olin ymmärtänyt kaiken väärin; eihän perusoikeudet voineet kuulua lapsille.  Heidän mielessään oli professori Ilmari Melanderin väitöskirja ”Lapsen huollosta”, jonka mukaan lapset olivat rinnastettavissa esineisiin.  Kirjani oli siis aikaansa nähden hyvin radikaali, mutta tänä päivänä kaikki ovat valmiit allekirjoittamaan kirjan väitteet.

Myöhemmin olen julkaissut yli 10 kirjaa eri aiheista, suurimman osan koskiessa perus- ja ihmisoikeuksia.  Olen työskennellyt paitsi Helsingin yliopistossa, myös Lapin yliopistossa.  Yhteensä 8 vuotta olen ollut Suomen Akatemian vanhempi tutkija/akatemiatutkija.  Lisäksi olen työskennellyt 3 vuotta eduskunnan oikeusasiamiehen kansliassa ja 2 vuotta OKM:n nimeämän tutkimuseettisen neuvotttelukunnan pääsihteerinä.

Valtiosääntöoikeus oli ehkä opiskeluaikanani miesvaltaisin oppiaine. Valtiosääntöoikeus kiinnosti tuohon aikaan lähinnä poliittisesti aktiivisia opiskelijoita.  Tutkielman oppiaineeseen tekivät mm.  Ben  Zyskowicz, Anneli Jäätteenmäki, Johannes Koskinen, ja hieman myöhemmmin mm. Tuija Brax ja Antti Rinne.

Liisa Nieminen promootiossaan

Opiskeluaikanani tiedekunnassa ei naisopetttajia juurikaan ollut.  En muista, että olisin käynyt muiden naisopettajien luennoilla kuin Irma Lagerin ulosotto-oikeuden luennoilla.  Virpi Tiili opetti yksityisoikeuden peruskurssilla yhtenä muiden joukossa, ja kauppaoikeudesta hain tenttimerkinnän Pirkko-Liisa Arolta (myöh. Haarmann). Tuohon aikaan käytiin vähän luennoilla.  Mieleeni on jäänyt lähinnä vain Pekka Koskinen erinomaisena opettajana.

2. Keitä muita naisia on väitellyt alalta HYssä?  

Valtiosääntöoikeudessa ei paljon väitöksiä ole ollut.  Ensimmäinen jälkeeni väitellyt nainen oli HTM Anu Mutanen, joka siirtyi Itä-Suomen yliopistosta Helsinkiin oppianeen assistentiksi.  Hän väitteli vuonna 2015.

Lisäksi valtiosääntöoikeuden oppiaineessa on väitellyt Satu Heikkilä v 2016 (”From Final Judgement to Final Resolution, Effectiveness of the Execution of the European Court of Human Rights in Finland”) ja Lia Heasman vuonna 2018 (”The Corporate Responsibility to Protect Human Rights). Ne ovat enemmän ihmisoikeustutkimusta, ei varsinaisesti valtiosääntöoikeutta.

Rajanveto on vaikeaa, ja esimerkiksi ohjaamani Minna Hannisen väitöskirja ”Ihmisperäiseen materiaaliin perustuvan keksinnön patentoitavuus perus- ja ihmisoikeuksien kannalta” (2020) voitaisiin yhtä hyvin lukea valtiosääntöoikeudelliseksi, sillä siinä on syvällistä perus- ja ihmisoikeusanalyysiä.  Nyt se luettiin lääkintä- ja bio-oikeuteen.

3. Millainen oikeudenala valtiosääntöoikeus on ollut Suomessa naispuoliselle tutkijalle? Katsotteko tilanteen muuttuneen työuranne aikana?

Olin ensimmäinen nainen assistenttina. Aiempi professori Paavo Kastari oli tunnettu siitä, että hän oli julkisesti suositellut naisille tyytymistä alempaaan oikeustutkintoon eli varanotaarin tutkintoon.  Hänelle oli tarjolla assistentiksi 1960-luvulla myöhemmin oikeusasiamieheksi ensimmäisenä naisena noussut Riitta-Leena Paunio (o.s. Heiskanen), mutta Kastari ei voinut palkata häntä ”sukupuolen vuoksi” vaan otti miehen assistentiksi.  Tämän olen kuullut sekä Pauniolta että valituksi tulleelta mieheltä.  Kumpikaan heistä ei ole väitellyt.

Valtiosääntöoikeudessa ei ole koskaan väitelty kovin ahkerasti.  Minua edeltänyt väitös oli vuodelta 1971, jolloin Ilkka Saraviita väitteli.  Turussa ensimmäinen väitös valtiosääntöoikeuden alalta tuli vasta vuonna 2000. Lapin tiedekunta perustettiinkin vasta 1979, ja Itä-Suomi sai oikeustieteen maisterin tutkinnon suoritusoikeuden vasta 2000-luvun alussa.

Myöhemmin 1990-luvulla, kun maassa oli jo enemmän alan jatko-opiskelijoita, huomasin alan miesvaltaisuuden ja sisäänpäinkääntyneisyyden.  Jopa miesten, jotka eivät kuulu samaan kaveriporukkaan, on vaikea päästä ”piireihin”.  Samat ihmiset myös valitsevat alan professorit.  Asiantuntijoiden esteellisyydestä on usein äänestetty, mutta jääviydestä puhuneet ovat jääneet vähemmistöön. Tasa-arvosuunnitelmiin kirjattua suositusta asiantuntijoiden sukupuolijakaumasta ei ole myöskään noudatettu. 

4. Viime aikaisessa keskustelussa on kiinnitetty kriittistä huomiota perustuslakivaliokunnan kuulemien valtiosääntöoikeuden asiantuntijoiden valtaan, monista eri lähtökohdista. Tämän HS 8.12.2020 artikkelin perusteella valiokunnan näkemys asiantuntijuudesta on yksioikoisen sukupuolittunutta:

PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA on kuullut Suomen johtavia asiantuntijoita. Valiokunta on kuullut muun muassa entistä oikeuskansleria Jaakko Jonkkaa, rikosoikeuden professori emeritus Pekka Viljasta ja valtiosääntöoikeuden emeritusprofessoria Mikael Hidéniä, rikosoikeuden professoreita Sakari Melanderia ja Kimmo Nuotiota sekä valtiosääntöoikeuden professoreita Veli-Pekka Viljasta ja Tuomas Ojasta. Lisäksi valiokunta on kuullut apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappea sekä saanut lausunnon eduskunnan oikeusasiamieheltä Petri Jääskeläiseltä.”

Miten kommentoisitte keskustelua kuulemisista?    

Perinteisesti valtiosääntöoikeuden professorit ja mahdollisesti muutkin asiantuntijat käyvät perustuslakivaliokunnassa asiantuntijoina.  Aiemmin se oli vielä kohtuullista, mutta nykyään voi olla kyse lähes sadasta kerrasta valtiopäiviä kohden.  Onko tämä yliopisto-opettajan keskeisin tehtävä?  Vaikka yhteiskunnallista vuorovaikutusta korostetaan, ei se pelkästään riitä.  Harva pystynee täysipainoisesti tutkimaan ja opettamaan tuollaisen sivutoimen rinnalla?  Itse keskityn ensisijaisesti tutkimukseen ja opetukseen enkä laske tukkimiehen kirjanpidolla kuulemisten määrää (vrt. Portinvartija, Suomen Kuvalehti, 32/2018).

Täysin miesvaltaisia ei kuulemiset enää läheskään aina ole, koska eurooppaoikeuspainoitteisissa kuulemisissa on myös naisia asiantuntijoina.  Jotta asiantuntijalla sanalla painoarvoa, siellä pitää käydä usein.  Muutoin huomaa puhuvansa tyhjille saleille kun suuri osa jäsenistä keskittyy ihan muuhun, tai jopa poistuu huoneesta.

 

Miten Porthanian väki muuttui 45 vuoden aikana, professori Heikki Halila?

Professori (emeritus) Heikki Halila, olette tehnyt pitkän uran tiedekunnassa (tiedekunnan palveluksessa 15.9.1975 – 31.5.2020) aluksi opintosihteerinä ja tutkinnonuudistussuunnittelijana ja sitten opetusviroissa, viimeksi siviilioikeuden professorina. Harrastatte suomalaisen lakimieskunnan ja oikeustieteen historiaa ja olette julkaissut näiltä kohdealoilta useita tekstejä erityisesti Lakimies-lehdessä ja Lakimiesuutisissa.

Miten tiedekunnan väki on muuttunut uran aikana?

– Vuonna 1975 oikeustieteestä oli väitellyt kuusi naista, ja ainoa naisprofessori oli Helsingin tiedekunnassa. Nyt on tiedekunnan 31:stä professorista naisia yhdeksän, ja naisten osuus koko opetushenkilöstöstä on vielä suurempi. Uusista oikeustieteen tohtoreista on jo enemmistö naisia. Porthanian V kerroksessa lähellä työhuonettani oli vuonna 1975 amerikkalaisen professori Wheelerin työhuone. Hän oli tiedekunnassa vieraileva tutkija muutaman kuukauden. Väitöskirjaa valmisteli tutkijansalissa nigerialainen Maurice Andem, johon tutustuin jo opiskeluaikanani. Maurice väitteli vuonna 1979. Muita ulkomaalaisia ei sitten ollutkaan, ja vain harva tiedekunnan opettajista oli ollut pitkiä aikoja ulkomailla. Ulkomaan kontakteja toki oli useimmilla, monilla paljonkin. Nyttemmin voi erityisesti VI kerroksessa kuulla enemmän englannin kuin suomen kieltä. Tutkijoista on suurempi osa kuin vajaa 50 vuotta sitten kiinnostunut muusta kuin lainopista.

Olette seurannut muutosta väitöskirjojen määrässä ja niiden julkaisukielessä?

– Lakimies-lehdessä on julkaistu vuodesta 1946 alkaen kymmenen vuoden välein ”eräitä tietoja tällä hetkellä elossa olevista suomalaisista oikeustieteen tohtoreista”. Olen julkaissut vuodesta 1986 alkaen tämän katsauksen, viimeisimmän yhdessä Ville Pöngän kanssa. Nämä katsaukset ovat kiintoisaa luettavaa.  Vuosina 2006-2015 eli kymmenen vuoden aikana väitteli 225 henkilöä eli 22,5 vuodessa. Vuosina 1966-1975 väitelleitä oli 32 eli 3,2 vuotta kohden. Elossa olevien tohtoreiden määrä on noussut niin, että vuonna 1975 heitä oli 90 ja vuona 2015 vastaavasti 495. Tämän hetken lukema lienee noin 600. Näin suurilisäys johtuu monista tekijöistä. Tutkimusedellytykset ovat kehittyneet. Lisensiaattitutkintoa ei enää vaadita. Yhä useampi työstää väitöskirjaa gradunsa pohjalta, ja parhaat gradut ovat hyvin korkeatasoisia – paljon parempia kuin aikana, jolloin ei ollut syventävien opintojen projekteja. Väitöskirjojen vaatimustasoa on tietoisesti madallettu osaksi tulosohjausjärjestelmän vuoksi. – Väitöskirjojen kieli on muuttunut merkittävästi. Nyttemmin noin puolet on kirjoitettu muulla kuin suomen tai ruotsin kielellä. Osasyynä on tähän ulkomaisten väittelijöiden määrän tuntuva kasvu. Vertailukohtana voidaan todeta, että vuosina 1966-1975 julkaistiin kaksi väitöskirjaa muulla kuin suomen tai ruotsin kielellä. Nämä kaksi väitöskirjaa olivat saksankielisiä.

Miten väittelijöiden ja tiedekunnassa virkaan otettujen opettajien profiili on muuttunut, jos sitä tarkastellaan sukupuolen näkökulmasta?

–  Suuri muutos on lähtenyt siitä, että naiset ovat hakeutuneet vailla takavuosikymmenten ennakkoluuloja opiskelemaan oikeustiedettä. Myöhemmin seurannut aalto on ollut se, että naiset ovat jakautuneet monipuolisesti eri lakimiestehtäviin. Pitkään aikaan ei ole olut naisten ja miesten juristitehtäviä.

Tämän mukaisesti naiset ovat hakeutuneet myös jatko-opiskelijoiksi ja tiedekunnan eri tehtäviin. Vähitellen myös tiedemaailmassa erot häivettyvät. Vuonna 2016 saatoimme Lakimies-lehdessä todeta, että yhtiöoikeus on olut pelkästään miesväittelijöiden ala, kun taas oikeuden ja sukupuolten tutkimuksesta ovat vain naiset tehneet väitöskirjoja. Eräs naistutkija sanoi tiedekuntapäivässä viime vuosikymmen alkupuolella, että lehtorin tehtävät sopivat hyvin naistutkijoille, minkä vuoksi lehtoraatteja tulisi lisätä professuurien kustannuksella. Olen tästä eri mieltä. Naisille sopivat kaikki tiedekunnan opetustehtävät.

Lopuksi kysyisin, ketkä olivat teille keskeisimpiä oikeustieteen opettajia ja esikuvia opiskeluaikananne?

– Tiedekunnassa on aina ollut erinomaisia opettajia – ei toki välttämättä pedagogisten taitojensa puolesta. Opetusteknologia on toki kehittynyt, mutta olennaista on, mitä tutkija antaa opiskelijoille ja jatko-opiskelijoille omasta persoonastaan erityisesti seminaariopetuksessa.

Opintojeni alusta jäivät mieleen Paavo Kastarin valtiosääntöoikeuden mukaansatempaavat luennot, joissa hän puhui paljon sellaista, mitä ei ollut kirjoista luettavissa kuten kanssakäymisestään Urho Kekkosen kanssa. Minulle merkittävin opettaja oli Matti Ylöstalo, jonka persoonan valovoimaisuus, laajat tiedot ja ajatustyön voimakkuus tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Hän ohjasi opinnäytteeni tutkielmasta alkaen. Jos pitäisi mainita esikuva, hän oli sellainen. (ks. tarkemmin arviotani Ylöstalosta, DL 2017 s. 152-163).  Suoritin sivulaudaturin OTL-tutkintoon Simo Zittingille, joka oli minulle tuttu jo lapsuudestani isäni läheisenä ystävänä. Aikuisena oli kiintoisaa tutustua häneen uudella tavalla hänen kirjallisen tuotantonsa, opetustoimensa ja hänen hienostuneen persoonansa myötä. Vaikuttavia professoreita oli toki paljon. Yleisen oikeustieteen professori Kaarle Makkonen ei antanut lainoppineelle kiveä vaan leivän, niin kuin kielikuva kuului. Hänen väitöskirjansa oli jatko-opiskelijoille kulttiteos, ja hän opasti meitä nuorempia sokraattisella metodilla Porthanian pitkällä käytävällä kohdatessamme ja keskustellessamme.

Muistatko hänet vielä? Oletko kuullut hänestä?

Monet Helsingin oikeustieteellisen tiedekunnan nykyisistä opettajista ja tutkijoista muistavat tai tuntevat läheisestikin  useita alla mainituista juristeista. Kuka heistä opetti sinun opiskeluaikanasi? Olitteko kollegoita? Nuoremmilta lukijoilta, kuten tiedekunnan nykyisiltä opiskelijoilta tai väitöskirjantekijöiltä, voisi kysyä: Oletko koskaan kuullut? Haluaisitko kuulla lisää?

’Muotokuvia näkymättömistä oikeuden ammattilaisista’ blogissa alamme nyt sekä muistella että esitellä henkilöitä lähihistoriasta. Listoja on aluksi kaksi:

1) Tiedekunnassa työskennelleet opettajat ja tutkijat, mukaan lukien opetustehtävissä toimineet dosentit  ja 2) suomalaisessa yhteiskunnassa ja/tai kansainvälisesti vaikuttaneita juristeja, jotka opiskelivat tai väittelivät tiedekunnassa. On ilmeistä, että samoja nimiä voisi kuulua molemmille listoille. Listan 1 juristeja ei kuitenkaan uudelleen mainita listalla 2.

Listan 1 vuosiluvut ovat vain suuntaa-antavia ja viittaavat kokonaisaikaan (esim. ensin yliassistenttina ja sitten professorina). Muistaminen ei keskity virkakausien tai titteleiden tarkkaan kuvaukseen. Sen sijaan tarkoitus on muistaa opettajia ja tutkijoita kokonaisvaltaisesti, yhteisön jäseninä, ottaen huomioon myös hierarkkisesti alemmissa ja usein määräaikaisissa tehtävissä toimineiden työpanosta ja läsnäoloa. He ovat opettaneet, ohjanneet tutkielmia ja väitöskirjoja, korjanneet tenttejä, hoitaneet vastaanottoja, ehkä kääntäneet muiden töitä tai muuten monin eri tavoin avustaneet laitosten (aikaisemmin) ja tiedekunnan jokapäiväisessä työssä, joskus pitkäänkin saamatta virkaa tai näkyvyyttä. Opiskelijoille ja työtovereille he ovat olleet läsnäolevia, merkittäviä (ja usein loputtoman hyödyllisiä) yliopistoyhteisön jäseniä. Akateemisesta ’kotitaloustyöstä’ ja sen sukupuolittuneisuudesta on kirjoittanut mm. Sara Kalm

Aikarajauksena tälle listalle 1 sisällyttämiseen on viranhoidon tai vastaavan sopimuksen päättyminen. Listalla olisi tarkoitus näkyä eläkkeelle tai työelämässä muihin tehtäviin siirtyneet sekä emeritukset, ei tiedekunnan nykyisiä viranhaltijoita.

Lista 2 on toistaiseksi esimerkinomainen, juristeista mainitaan vain nimi. Lista täydentyy jatkossa.

Listoja on tarkoitus päivittää ahkerasti, ehdottakaa nimiä ja korjatkaa tietoja, jos/kun löytyy virheitä. Lähteinä on käytetty ja käytetään jatkossa mm. seuraavia: Urpo Kangas, Oikeustiede Suomessa 1900-2000 (WSOY, 1998); ); Leena Ellonen (toim.), Suomen professorit 1640-2007 (Professoriliitto, 2008), Lakimiesmatrikkeli; Helsingin yliopiston Arkki1640; Helsingin yliopiston Tuhat-tietokanta; Kuka kukin on -sarja; Kansallisbiografia.fi, Lakimiesliiton, Lakimiesyhdistyksen ja Naisjuristit ry:n materiaalit; Heikki Pihlajamäki (toim.), Näkökulmia korkeimman oikeuden historiaan 1918-2018 (Edita, 2018); Mia Korpiola, Ystäviä, politiikkaa ja oikeustieteen opintoja: Pykälä ry 1935-2010 (Edita, 2010); Mia Korpiolan mm. ensimmäisiä suomalaisia naisasianajajia ja korkeimman oikeuden tuomareita käsittelevät artikkelit (ks. www.utu.fi/fi/ihmiset/mia-korpiola).

Erillisen listan voisi laatia tuomareista, syyttäjistä ja muista oikeuslaitoksessa vaikuttaneista juristeista sekä asianajajista. Jos innostusta löytyy, kaikki asiantuntemus ja apu otetaan mielellään vastaan. 

 

Opettajia ja tutkijoita Helsingin yliopistossa

Inkeri Anttila (1961-1979, rikosoikeus) 

Pirkko-Liisa Aro (myöh. Haarmann) (1971-1983, siviilioikeus, kauppaoikeus)

Ritva Buure-Hägglund (1989-1996, kansainvälinen yksityisoikeus)

Ruth Donner (kansainvälinen oikeus)

Suvianna Hakalehto (lapsioikeus)

Lenita Häggblom (prosessioikeus)

Mia Korpiola (oikeushistoria)

Pirkko K. Koskinen (1975-1982, työoikeus)

Kirsti Kurki-Suonio (perheoikeus)

Irma Lager (1974-1992, prosessioikeus)

Johanna Niemi (prosessioikeus, oikeuden ja sukupuolen tutkimus) 

Kevät Nousiainen (1997-2009, naisoikeus)

Anja Nummijärvi (työoikeus)

Kirsti Rissanen (1987-2009, kauppaoikeus)

Lena Sisula-Tulokas (1998- , siviilioikeus) 

Outi Suviranta (2008-2012, hallinto-oikeus) 

Terttu Utriainen (rikosoikeus)

Marjo Ylhäinen (työoikeus)

 

Tiedekunnassa opiskelleita tai väitelleitä yhteiskunnallisesti ja/tai kansainvälisesti näkyviä juristeja (esimerkkejä)

Tuija Brax

Olga Bremer  (ensimmäinen vakinainen alioikeustuomari, Jyväskylän RO, n. v. 1951)

Tarja Halonen

Anna-Maja Henriksson

Päivi Hirvelä 

Anneli Jäätteenmäki

Seija Karkinen

Lemmikki Kekomäki (KHO)

Pauliine Koskelo

Marja Lehto 

Agnes Lundell (ks. Mia Korpiola, ’Agnes Lundellin rohkea erivapaustaistelu’, teoksessa Kaikenlaista rohkeutta (Helsinki, 2019) 

Riitta-Leena Paunio

Hannele Pokka

Marjatta Rasi

Helvi Sipilä 

Maarit Saarni-Rytkolä (KKO)

Kaarina Suonio

Elisabeth Tigerstedt-Tähtelä

Astrid Thors

Anja Tulenheimo-Takki 

Inkeri Anttilasta

Porthanian 5. kerroksen tiedekuntahuoneessa on ikkunalaudalla patsas professori Inkeri Anttilasta.  Haastattelimme rikosoikeuden professori emeritus Raimo Lahtea:

Kuka oli Inkeri Anttila?

Inkeri Anttila oli oikeustieteen ja erityisesti kriminaalitieteiden uranuurtaja monessa mielessä. Ensinnä hän oli Suomessa ensimmäinen nainen, joka väitteli oikeustieteessä (1946), hän oli ensimmäinen nainen, joka nimitettiin oikeustieteen professoriksi (1961), ja ensimmäinen nainen, joka on toiminut oikeusministerinä (1975). Toiseksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa rikosoikeuden opetus laajeni Anttilan vaikutuksesta kriminologiaan ja kriminaalipolitiikkaan, ja kriminologian tutkimusta hän edisti Kriminologisessa tutkimuslaitoksessa (myöhemmässä OPTULA:ssa ja KRIMO:ssa).

Inkeri Anttilan muotokuva Porthanian tiedekuntahuoneessa. Taitelija: Edgar Viies

Kolmanneksi Anttila oli tärkein vaikuttaja, kun kriminaalipoliittisessa ajattelussa tapahtui 1970-luvulla suuri murros. Sen seurauksena kriminaalipolitiikalla tavoiteltavat arvopäämäärät ja sille asetettavat päätöksentekokriteerit määriteltiin uudelleen: kohti rationaalista ja humaania kriminaalipolitiikkaa, jolloin rationaalisuus merkitsee vaikutus-, arvo- ja vaihtoehtotietoisuutta. Anttila oli toteuttamassa tätä kriminaalipolitiikkaa ministerikautenaan ja rikosoikeuden kokonaisuudistusta valmistelleen rikoslakiprojektin varapuheenjohtajana 1980–1997. (Lisätietoja, ks. Raimo Lahti (toim.), ”Inkeri Anttila (1916-2013). Rikosoikeuden uudistajan ammatillinen ura ja vaikutus, Forum Iuris 2016).

Inkerin Anttila oli aktiivinen myös kansainvälisesti. Oliko hän tunnetumpi Suomessa vai ulkomailla?

Inkeri Anttila suuntautui voimakkaan kansainvälisesti ja oli keskeinen toimija niin hyvin YK:n, Euroopan neuvoston kuin Pohjoismaiden eri areenoilla kriminaalitieteiden kehittämisessä.Hänen kansainvälistä arvostustaan osoittavat osaltaan hänen lukuisat huomionosoituksensa (Amerikan Kriminologiyhdistyksen Sellin–Glueck -palkinto 1983, YK:n pääsihteerin myöntämä palkinto YK:n kriminaalipoliittisen ohjelman hyväksi tehdystä työstä 1992 ja Euroopan Kriminologiyhdistyksen elämäntyöpalkinto 2011) sekä moninaiset luottamustehtävät alan kansainvälisissä järjestöissä. Hänen viimeinen päätyönsä oli YK:hon yhteydessä olevan Euroopan kriminaalipolitiikan instituutin (HEUNI) johtaminen 1982–1986. Arvioin Anttilan olleen professoriksi nimittämisensä jälkeen yhtäläisen arvostettu kriminaalitieteiden tutkija ja kriminaalipoliitikko niin Suomessa kuin ulkomailla.

Olitko mukana käynnistämässä keräystä Inkeri Anttilan patsaaksi? Kertoisitko prosessista? Mitä Inkeri Anttila ajatteli hankkeesta? 

Inkeri Anttila suhtautui käsittääkseni myönteisesti edellä mainittuihin huomionosoituksiin ja hänelle omistettujen neljän teoksen tuottamiseen sekä ymmärtäväisellä huumorilla 70-vuotissyntymäpäiväkäräjiensä järjestämiseen 1986 (jolloin häntä leikkimielisesti syytettiin mm. liberalisointi- ja selkorikoksista). Hän ei kuitenkaan halunnut muotokuvansa maalauttamista. Silti hän suostui mustavalkoisen valokuvan otattamiseen, ja sellaiset muotokuvat teetettiin säilytettäviksi hänelle tärkeissä laitoksissa (Porthaniassa, OPTULA:ssa ja HEUNI:ssa). Anttilan tytär Liisa Elovainio sai hänet suostumaan myös malliksi virolaiselta kuvanveistäjältä Edgar Viiekseltä teetettävään rintakuvaveistokseen, ja se patsas luovutettiin yliopiston rehtorille Kari Raiviolle Anttilan 80-vuotispäivän aattona 28.11.1996. Käynnistin keräyksen, ja siihen osallistuivat Anttilan oppilaat, työtoverit ja ystävät. Anttila itse vieroksui valmistuneen rintakuvan kasvojen ilmettä, mutta Viies sanoi ilmeen viittaavan kohteen kunnianarvoisuuteen. Anttilan 80-vuotispäivän johdosta useat lakimiesjärjestöt ja muut tahot teettivät myös kuvanveistäjä Toivo Jaatisella hänestä mitalin.

Miten Inkeri Anttila käsityksesi mukaan suhtautui kysymyksiin sukupuolesta akateemisessa työyhteisössä? Oliko Anttila omassa ajallisessa ja paikallisessa kontekstissaan ‘feministi’?  

Tarkka vastaaminen edellyttäisi yksiselitteistä määritelmää feminismistä.Vastaan ensin siteeraamalla kahta Inkeri Anttilan hyvin tuntenutta henkilöä. Hänen tyttärensä Liisa Elovainion mukaan ”[s]ekä työelämässä että tytärten kasvatuksessa Inkerin kanta oli, että naisten tasa-arvoa edistää parhaiten se, että kukin nainen tekee työnsä hyvin. Silloin hän osoittaa tasa-arvon käytännössä ja voi olla rohkaisuna muillekin. Sanaa feminismi ei juuri käytetty ainakaan kotona. Inkeri ei liioin ollut monessakaan naisjärjestössä.” Pertti Hallikaisen luonnehdinnassa (1996) Anttila ei koskaan ollut naisasianainen, vaan nainen, jolla oli asiaa. Haastattelussa 1986 Anttila ei kertonut kokeneensa naisena syrjintää opiskeluaikana, eikä hänen haastatteluistaan ilmene katkeruutta hänen akateemisten viranhakujensa päätyttyä mieshakijan eduksi.

Hallikaisen tavoin katson, ettei Anttila ollut ideologisesti naisasianainen, mutta sukupuolten tasa-arvo varmaankin oli hänelle luonnollinen, niin työelämässä kuin kotioloissa edistettävä asia. Esimerkiksi hän kannusti tasa-arvoisesti niin naisia kuin miehiä tutkijanuralle ja eri lakimiestehtäviin. Pertti Pesonen arvioi muistelussaan Anttilasta Vuosikymmenen Naisena (1996) tämän ikäluokan naisten joutuneen toimimaan hameensa takia jäänmurtajina – ja jäätä särkyi, kun oli tietoa, taitoa, tarmoa ja järjestelykykyä.

Olet tehnyt pitkän uran Helsingin oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Onko mielessäsi kollegoita, joiden muistoa haluaisit vaalia Porthaniassa kuvin tai patsain?

Ensinnä katson kollegoiden, tutkijanaisten ja -miesten, muistoa parhaiten vaalittavan sillä, että heidän kirjallista ja muuta akateemista toimintaansa vaalitaan vastaisessa tutkijantyössä.Inkeri Anttilan kohdalla pidin tärkeänä olla toteuttamassa hänen juhla- ja muistokirjojaan, mm. toimittamalla Patrik Törnuddin kanssa hänen merkittävimpien englanninkielisten artikkeleittensa kokoelman.

Kysymyksessä mainitulla muistamisen tavalla on toki edelleen arvonsa, koska esimerkiksi muotokuvamaalaukset ovat visuaalisia ja persoonaa kuvastavia samoin kuin osoittavat tutkijasukupolvien ketjua sekä muistuttavat tieteisoppineiden historiallisesta merkityksestä.

Naisprofessoreiden muotokuvia on suhteellisesti vähemmän kuin miespuolisten kollegoiden, vaikka tiedenaisten kasvaneen aseman tulisi näkyä myös visuaalisesti yliopiston tiloissa. Viime vuosikymmeninä merkittävästi vaikuttaneita naisia, joilla on arvostettava akateeminen ura Helsingin yliopistossa, ovat mielestäni esimerkiksi Pirkko-Liisa Haarmann, Kirsti Rissanen ja Pirkko K. Koskinen.

Raimo Lahti promootiossa 2010, ympärillä hänen ohjauksessaan väitelleitä tohtoreita. Kuva: Lauri Lahti

 

Tervetuloa

Suomalainen yhteiskunta, Helsingin yliopisto ja sen oikeustieteellinen tiedekunta ovat viime vuosikymmeninä käyneet läpi merkittäviä muutoksia, jotka heijastavat laajempia muutoksia Euroopassa ja globaalisti. Oikeustieteen tutkijat, opettajat ja opiskelijat tiedekunnassa ovat entistä useammin muita kuin ’miespuolisia’, ’valkoihoisia’ ja ’syntyperäisiä’ suomalaisia. Muutos tämän listan ja tiedekunnan kotisivuilla esitellyn tutkijakunnan välillä on silmiinpistävä.

Ylipäätään sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen tai alkuperän ymmärtäminen kaksinapaisilla luokitteluilla ja identiteettimääreillä (mies-nainen, kotimainen-vieras, jne.) on siirtymässä menneisyyteen. Sekä oikeustiede että tiedekunta ovat avautuneet tai avautumassa monitasoiselle ja joustavalle sukupuolisuudelle sekä monikielisille, mobiileille ja globaaleille tutkijoille, opettajille ja opiskelijoille. (Kuten oikeushistorian harrastajat epäilemättä tässä vaiheessa jo haluaisivat huomautettavan, oikeustiede on ylipäätään rajallisesti  ’kansallista’. Kotimaisilla kielillä Suomessa kirjoitetun oikeustieteen historia on lyhyt, vaikkakin usealla tavalla tärkeä.)

Tiedekunnan tilat  Porthania-rakennuksessa ovat monelle tiedekunnassa opiskelleelle ja työskennelleelle täynnä muistoja. Oikeustieteen hierarkiat ja perinteiset arvostukset kuvallistuvat Porthanian käytävillä, luentosaleissa ja tiedekuntahuoneessa.

Hallinto-oikeuden käytävä. Taitelija: Pasi Tammi

Niitä koristavat muotokuvat vaalivat oikeustieteen professorien ja tiedekunnan johdon muistoa ja alan merkkihenkilöitä. Samalla ne voimakkaasti rakentavat visuaalisia mielikuvia oikeuden ja oikeustieteen pitkistä juurista jatkumossa, jossa merkkihenkilöt esiintyvät maskuliinisen, patriarkaalisen valtarakenteen edustajina. Naisten näkymättömyys oikeustieteen kuvallisuudessa on edelleen voimakas symboli, joka kertoo eriarvoisuudesta.

Tiedekunnassa käynnistyi 15.11.2020 keräys muotokuvan lahjoittamiseksi tiedekunnalle. Tarkoituksena on lahjoittaa tiedekunnalle taideteos, josta tulee arvokas lisä tiedekunnan kokoelmiin.

Samalla herätellään keskustelua muotokuvista, visuaalisesta kulttuurista julkisissa tiloissa, oikeustieteen ammattien historiakuvista, ammatillisesta arvostuksesta ja muistamisen politiikasta. Tarkoitus ei ole kritisoida tai uudelleen kirjoittaa tiedekunnan historiaa, vaan positiivisessa mielessä avata mielikuvia oikeustieteestä,

Prof. Hilary Charlesworth tiedekuntahuoneessa Prof. Inkeri Anttilan muotokuvan vieressä. Taitelija: Edgar Viies

erilaisista rooleista sen tutkimuksen ja opetuksen parissa ja ylipäätään Suomessa toimivista juristeista. Julkaisemme myös lyhyitä haastatteluja ja muisteluita.

Keräyksestä saa lisätietoja näiltä sivuilta, joilla seurataan hankkeen etenemistä ja keskustellaan sen taustoista. Tutustumme myös hankkeen edetessä taideteoksen valintakriteereihin ja vaihtoehtoihin. Voit seurata myös englanninkielistä blogia: https://blogs.helsinki.fi/portrayingtheinvisiblelawyers/
Tervetuloa mukaan!

Blogissa käytetyt valokuvat ovat Immi Tallgrenin tai Anna van der Velden, mikäli ei toisin mainita. Kuvatut teokset ovat esillä Porthanian julkisissa tiloissa. Tarkemmat tiedot muotokuvista saa Immi Tallgrenillta.