Kuukausi: tammikuu 2021

Valtiosääntöoikeuden dosentti, yliopistonlehtori Liisa Nieminen (OTT, VTM) on tiedekunnassa pitkään vaikuttanut tutkija ja opettaja, joka opettaa tällä hetkellä valtiosääntöoikeutta, lääkintä- ja bio-oikeutta, ja sosiaali- ja terveysoikeutta. Hän on myös vuoden 2020  Maikki Friberg tasa-arvopalkinnon saaja.

1. Olitteko Suomen ensimmäinen valtiosääntöoikeuden naisväittelijä? Miten uranne lähti liikkeelle? 

Väittelin valtiosääntöoikeudesta v. 1990 kirjalla ”Perusoikeuksien emansipatoriset mahdollisuudet?”. Se oli ensimmäinen tutkimus, jossa nähtiin perusoikeuksien sukupuolisidonnaisuus.

Siihen aikaan ei yleensäkään ohjausta juuri kukaan saanut. Kirjoittaja oli siten kovin yksin työnsä kanssa.  Tosin olin aina tottunut tulemaan toimeen omillani.  En sentään ollut suvun ensimmäinen ylioppilas enkä tohtorikaan, mutta maalaiskoulusta kaikki eivät suuntaa oikikseen, lääkikseen tai Polille. Sitkeydestä ja tottumisesta kovaan työntekoon oli hyötyä.  Vaikka rakenteellisia muutoksia on tehty, yhä vieläkin moni väitöskirjan tekijä on täysin yksin työnsä kanssa.

Heti samana vuonna julkaisin ”Lasten perusoikeudet” –kirjan.  Kriitikoiden mielestä olin ymmärtänyt kaiken väärin; eihän perusoikeudet voineet kuulua lapsille.  Heidän mielessään oli professori Ilmari Melanderin väitöskirja ”Lapsen huollosta”, jonka mukaan lapset olivat rinnastettavissa esineisiin.  Kirjani oli siis aikaansa nähden hyvin radikaali, mutta tänä päivänä kaikki ovat valmiit allekirjoittamaan kirjan väitteet.

Myöhemmin olen julkaissut yli 10 kirjaa eri aiheista, suurimman osan koskiessa perus- ja ihmisoikeuksia.  Olen työskennellyt paitsi Helsingin yliopistossa, myös Lapin yliopistossa.  Yhteensä 8 vuotta olen ollut Suomen Akatemian vanhempi tutkija/akatemiatutkija.  Lisäksi olen työskennellyt 3 vuotta eduskunnan oikeusasiamiehen kansliassa ja 2 vuotta OKM:n nimeämän tutkimuseettisen neuvotttelukunnan pääsihteerinä.

Valtiosääntöoikeus oli ehkä opiskeluaikanani miesvaltaisin oppiaine. Valtiosääntöoikeus kiinnosti tuohon aikaan lähinnä poliittisesti aktiivisia opiskelijoita.  Tutkielman oppiaineeseen tekivät mm.  Ben  Zyskowicz, Anneli Jäätteenmäki, Johannes Koskinen, ja hieman myöhemmmin mm. Tuija Brax ja Antti Rinne.

Opiskeluaikanani tiedekunnassa ei naisopetttajia juurikaan ollut.  En muista, että olisin käynyt muiden naisopettajien luennoilla kuin Irma Lagerin ulosotto-oikeuden luennoilla.  Virpi Tiili opetti yksityisoikeuden peruskurssilla yhtenä muiden joukossa, ja kauppaoikeudesta hain tenttimerkinnän Pirkko-Liisa Arolta (myöh. Haarmann). Tuohon aikaan käytiin vähän luennoilla.  Mieleeni on jäänyt lähinnä vain Pekka Koskinen erinomaisena opettajana.

2. Keitä muita naisia on väitellyt alalta HYssä?  

Valtiosääntöoikeudessa ei paljon väitöksiä ole ollut.  Ensimmäinen jälkeeni väitellyt nainen oli HTM Anu Mutanen, joka siirtyi Itä-Suomen yliopistosta Helsinkiin oppianeen assistentiksi.  Hän väitteli vuonna 2015.

Lisäksi valtiosääntöoikeuden oppiaineessa on väitellyt Satu Heikkilä v 2016 (”From Final Judgement to Final Resolution, Effectiveness of the Execution of the European Court of Human Rights in Finland”) ja Lia Heasman vuonna 2018 (”The Corporate Responsibility to Protect Human Rights). Ne ovat enemmän ihmisoikeustutkimusta, ei varsinaisesti valtiosääntöoikeutta.

Rajanveto on vaikeaa, ja esimerkiksi ohjaamani Minna Hannisen väitöskirja ”Ihmisperäiseen materiaaliin perustuvan keksinnön patentoitavuus perus- ja ihmisoikeuksien kannalta” (2020) voitaisiin yhtä hyvin lukea valtiosääntöoikeudelliseksi, sillä siinä on syvällistä perus- ja ihmisoikeusanalyysiä.  Nyt se luettiin lääkintä- ja bio-oikeuteen.

3. Millainen oikeudenala valtiosääntöoikeus on ollut Suomessa naispuoliselle tutkijalle? Katsotteko tilanteen muuttuneen työuranne aikana?

Olin ensimmäinen nainen assistenttina. Aiempi professori Paavo Kastari oli tunnettu siitä, että hän oli julkisesti suositellut naisille tyytymistä alempaaan oikeustutkintoon eli varanotaarin tutkintoon.  Hänelle oli tarjolla assistentiksi 1960-luvulla myöhemmin oikeusasiamieheksi ensimmäisenä naisena noussut Riitta-Leena Paunio (o.s. Heiskanen), mutta Kastari ei voinut palkata häntä ”sukupuolen vuoksi” vaan otti miehen assistentiksi.  Tämän olen kuullut sekä Pauniolta että valituksi tulleelta mieheltä.  Kumpikaan heistä ei ole väitellyt.

Valtiosääntöoikeudessa ei ole koskaan väitelty kovin ahkerasti.  Minua edeltänyt väitös oli vuodelta 1971, jolloin Ilkka Saraviita väitteli.  Turussa ensimmäinen väitös valtiosääntöoikeuden alalta tuli vasta vuonna 2000. Lapin tiedekunta perustettiinkin vasta 1979, ja Itä-Suomi sai oikeustieteen maisterin tutkinnon suoritusoikeuden vasta 2000-luvun alussa.

Myöhemmin 1990-luvulla, kun maassa oli jo enemmän alan jatko-opiskelijoita, huomasin alan miesvaltaisuuden ja sisäänpäinkääntyneisyyden.  Jopa miesten, jotka eivät kuulu samaan kaveriporukkaan, on vaikea päästä ”piireihin”.  Samat ihmiset myös valitsevat alan professorit.  Asiantuntijoiden esteellisyydestä on usein äänestetty, mutta jääviydestä puhuneet ovat jääneet vähemmistöön. Tasa-arvosuunnitelmiin kirjattua suositusta asiantuntijoiden sukupuolijakaumasta ei ole myöskään noudatettu. 

4. Viime aikaisessa keskustelussa on kiinnitetty kriittistä huomiota perustuslakivaliokunnan kuulemien valtiosääntöoikeuden asiantuntijoiden valtaan, monista eri lähtökohdista. Tämän HS 8.12.2020 artikkelin perusteella valiokunnan näkemys asiantuntijuudesta on yksioikoisen sukupuolittunutta:

“PERUSTUSLAKIVALIOKUNTA on kuullut Suomen johtavia asiantuntijoita. Valiokunta on kuullut muun muassa entistä oikeuskansleria Jaakko Jonkkaa, rikosoikeuden professori emeritus Pekka Viljasta ja valtiosääntöoikeuden emeritusprofessoria Mikael Hidéniä, rikosoikeuden professoreita Sakari Melanderia ja Kimmo Nuotiota sekä valtiosääntöoikeuden professoreita Veli-Pekka Viljasta ja Tuomas Ojasta. Lisäksi valiokunta on kuullut apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappea sekä saanut lausunnon eduskunnan oikeusasiamieheltä Petri Jääskeläiseltä.”

Miten kommentoisitte keskustelua kuulemisista?    

Perinteisesti valtiosääntöoikeuden professorit ja mahdollisesti muutkin asiantuntijat käyvät perustuslakivaliokunnassa asiantuntijoina.  Aiemmin se oli vielä kohtuullista, mutta nykyään voi olla kyse lähes sadasta kerrasta valtiopäiviä kohden.  Onko tämä yliopisto-opettajan keskeisin tehtävä?  Vaikka yhteiskunnallista vuorovaikutusta korostetaan, ei se pelkästään riitä.  Harva pystynee täysipainoisesti tutkimaan ja opettamaan tuollaisen sivutoimen rinnalla?  Itse keskityn ensisijaisesti tutkimukseen ja opetukseen enkä laske tukkimiehen kirjanpidolla kuulemisten määrää (vrt. Portinvartija, Suomen Kuvalehti, 32/2018).

Täysin miesvaltaisia ei kuulemiset enää läheskään aina ole, koska eurooppaoikeuspainoitteisissa kuulemisissa on myös naisia asiantuntijoina.  Jotta asiantuntijalla sanalla painoarvoa, siellä pitää käydä usein.  Muutoin huomaa puhuvansa tyhjille saleille kun suuri osa jäsenistä keskittyy ihan muuhun, tai jopa poistuu huoneesta.

 

Professori (emeritus) Heikki Halila, olette tehnyt pitkän uran tiedekunnassa (tiedekunnan palveluksessa 15.9.1975 – 31.5.2020) aluksi opintosihteerinä ja tutkinnonuudistussuunnittelijana ja sitten opetusviroissa, viimeksi siviilioikeuden professorina. Harrastatte suomalaisen lakimieskunnan ja oikeustieteen historiaa ja olette julkaissut näiltä kohdealoilta useita tekstejä erityisesti Lakimies-lehdessä ja Lakimiesuutisissa.

Miten tiedekunnan väki on muuttunut uran aikana?

– Vuonna 1975 oikeustieteestä oli väitellyt kuusi naista, ja ainoa naisprofessori oli Helsingin tiedekunnassa. Nyt on tiedekunnan 31:stä professorista naisia yhdeksän, ja naisten osuus koko opetushenkilöstöstä on vielä suurempi. Uusista oikeustieteen tohtoreista on jo enemmistö naisia. Porthanian V kerroksessa lähellä työhuonettani oli vuonna 1975 amerikkalaisen professori Wheelerin työhuone. Hän oli tiedekunnassa vieraileva tutkija muutaman kuukauden. Väitöskirjaa valmisteli tutkijansalissa nigerialainen Maurice Andem, johon tutustuin jo opiskeluaikanani. Maurice väitteli vuonna 1979. Muita ulkomaalaisia ei sitten ollutkaan, ja vain harva tiedekunnan opettajista oli ollut pitkiä aikoja ulkomailla. Ulkomaan kontakteja toki oli useimmilla, monilla paljonkin. Nyttemmin voi erityisesti VI kerroksessa kuulla enemmän englannin kuin suomen kieltä. Tutkijoista on suurempi osa kuin vajaa 50 vuotta sitten kiinnostunut muusta kuin lainopista.

Olette seurannut muutosta väitöskirjojen määrässä ja niiden julkaisukielessä?

– Lakimies-lehdessä on julkaistu vuodesta 1946 alkaen kymmenen vuoden välein ”eräitä tietoja tällä hetkellä elossa olevista suomalaisista oikeustieteen tohtoreista”. Olen julkaissut vuodesta 1986 alkaen tämän katsauksen, viimeisimmän yhdessä Ville Pöngän kanssa. Nämä katsaukset ovat kiintoisaa luettavaa.  Vuosina 2006-2015 eli kymmenen vuoden aikana väitteli 225 henkilöä eli 22,5 vuodessa. Vuosina 1966-1975 väitelleitä oli 32 eli 3,2 vuotta kohden. Elossa olevien tohtoreiden määrä on noussut niin, että vuonna 1975 heitä oli 90 ja vuona 2015 vastaavasti 495. Tämän hetken lukema lienee noin 600. Näin suurilisäys johtuu monista tekijöistä. Tutkimusedellytykset ovat kehittyneet. Lisensiaattitutkintoa ei enää vaadita. Yhä useampi työstää väitöskirjaa gradunsa pohjalta, ja parhaat gradut ovat hyvin korkeatasoisia – paljon parempia kuin aikana, jolloin ei ollut syventävien opintojen projekteja. Väitöskirjojen vaatimustasoa on tietoisesti madallettu osaksi tulosohjausjärjestelmän vuoksi. – Väitöskirjojen kieli on muuttunut merkittävästi. Nyttemmin noin puolet on kirjoitettu muulla kuin suomen tai ruotsin kielellä. Osasyynä on tähän ulkomaisten väittelijöiden määrän tuntuva kasvu. Vertailukohtana voidaan todeta, että vuosina 1966-1975 julkaistiin kaksi väitöskirjaa muulla kuin suomen tai ruotsin kielellä. Nämä kaksi väitöskirjaa olivat saksankielisiä.

Miten väittelijöiden ja tiedekunnassa virkaan otettujen opettajien profiili on muuttunut, jos sitä tarkastellaan sukupuolen näkökulmasta?

–  Suuri muutos on lähtenyt siitä, että naiset ovat hakeutuneet vailla takavuosikymmenten ennakkoluuloja opiskelemaan oikeustiedettä. Myöhemmin seurannut aalto on ollut se, että naiset ovat jakautuneet monipuolisesti eri lakimiestehtäviin. Pitkään aikaan ei ole olut naisten ja miesten juristitehtäviä.

Tämän mukaisesti naiset ovat hakeutuneet myös jatko-opiskelijoiksi ja tiedekunnan eri tehtäviin. Vähitellen myös tiedemaailmassa erot häivettyvät. Vuonna 2016 saatoimme Lakimies-lehdessä todeta, että yhtiöoikeus on olut pelkästään miesväittelijöiden ala, kun taas oikeuden ja sukupuolten tutkimuksesta ovat vain naiset tehneet väitöskirjoja. Eräs naistutkija sanoi tiedekuntapäivässä viime vuosikymmen alkupuolella, että lehtorin tehtävät sopivat hyvin naistutkijoille, minkä vuoksi lehtoraatteja tulisi lisätä professuurien kustannuksella. Olen tästä eri mieltä. Naisille sopivat kaikki tiedekunnan opetustehtävät.

Lopuksi kysyisin, ketkä olivat teille keskeisimpiä oikeustieteen opettajia ja esikuvia opiskeluaikananne?

– Tiedekunnassa on aina ollut erinomaisia opettajia – ei toki välttämättä pedagogisten taitojensa puolesta. Opetusteknologia on toki kehittynyt, mutta olennaista on, mitä tutkija antaa opiskelijoille ja jatko-opiskelijoille omasta persoonastaan erityisesti seminaariopetuksessa.

Opintojeni alusta jäivät mieleen Paavo Kastarin valtiosääntöoikeuden mukaansatempaavat luennot, joissa hän puhui paljon sellaista, mitä ei ollut kirjoista luettavissa kuten kanssakäymisestään Urho Kekkosen kanssa. Minulle merkittävin opettaja oli Matti Ylöstalo, jonka persoonan valovoimaisuus, laajat tiedot ja ajatustyön voimakkuus tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Hän ohjasi opinnäytteeni tutkielmasta alkaen. Jos pitäisi mainita esikuva, hän oli sellainen. (ks. tarkemmin arviotani Ylöstalosta, DL 2017 s. 152-163).  Suoritin sivulaudaturin OTL-tutkintoon Simo Zittingille, joka oli minulle tuttu jo lapsuudestani isäni läheisenä ystävänä. Aikuisena oli kiintoisaa tutustua häneen uudella tavalla hänen kirjallisen tuotantonsa, opetustoimensa ja hänen hienostuneen persoonansa myötä. Vaikuttavia professoreita oli toki paljon. Yleisen oikeustieteen professori Kaarle Makkonen ei antanut lainoppineelle kiveä vaan leivän, niin kuin kielikuva kuului. Hänen väitöskirjansa oli jatko-opiskelijoille kulttiteos, ja hän opasti meitä nuorempia sokraattisella metodilla Porthanian pitkällä käytävällä kohdatessamme ja keskustellessamme.