Inkeri Anttilasta

Porthanian 5. kerroksen tiedekuntahuoneessa on ikkunalaudalla patsas professori Inkeri Anttilasta.  Haastattelimme rikosoikeuden professori emeritus Raimo Lahtea:

Kuka oli Inkeri Anttila?

Inkeri Anttila oli oikeustieteen ja erityisesti kriminaalitieteiden uranuurtaja monessa mielessä. Ensinnä hän oli Suomessa ensimmäinen nainen, joka väitteli oikeustieteessä (1946), hän oli ensimmäinen nainen, joka nimitettiin oikeustieteen professoriksi (1961), ja ensimmäinen nainen, joka on toiminut oikeusministerinä (1975). Toiseksi oikeustieteellisessä tiedekunnassa rikosoikeuden opetus laajeni Anttilan vaikutuksesta kriminologiaan ja kriminaalipolitiikkaan, ja kriminologian tutkimusta hän edisti Kriminologisessa tutkimuslaitoksessa (myöhemmässä OPTULA:ssa ja KRIMO:ssa).

Inkeri Anttilan muotokuva Porthanian tiedekuntahuoneessa. Taitelija: Edgar Viies

Kolmanneksi Anttila oli tärkein vaikuttaja, kun kriminaalipoliittisessa ajattelussa tapahtui 1970-luvulla suuri murros. Sen seurauksena kriminaalipolitiikalla tavoiteltavat arvopäämäärät ja sille asetettavat päätöksentekokriteerit määriteltiin uudelleen: kohti rationaalista ja humaania kriminaalipolitiikkaa, jolloin rationaalisuus merkitsee vaikutus-, arvo- ja vaihtoehtotietoisuutta. Anttila oli toteuttamassa tätä kriminaalipolitiikkaa ministerikautenaan ja rikosoikeuden kokonaisuudistusta valmistelleen rikoslakiprojektin varapuheenjohtajana 1980–1997. (Lisätietoja, ks. Raimo Lahti (toim.), ”Inkeri Anttila (1916-2013). Rikosoikeuden uudistajan ammatillinen ura ja vaikutus, Forum Iuris 2016).

Inkerin Anttila oli aktiivinen myös kansainvälisesti. Oliko hän tunnetumpi Suomessa vai ulkomailla?

Inkeri Anttila suuntautui voimakkaan kansainvälisesti ja oli keskeinen toimija niin hyvin YK:n, Euroopan neuvoston kuin Pohjoismaiden eri areenoilla kriminaalitieteiden kehittämisessä.Hänen kansainvälistä arvostustaan osoittavat osaltaan hänen lukuisat huomionosoituksensa (Amerikan Kriminologiyhdistyksen Sellin–Glueck -palkinto 1983, YK:n pääsihteerin myöntämä palkinto YK:n kriminaalipoliittisen ohjelman hyväksi tehdystä työstä 1992 ja Euroopan Kriminologiyhdistyksen elämäntyöpalkinto 2011) sekä moninaiset luottamustehtävät alan kansainvälisissä järjestöissä. Hänen viimeinen päätyönsä oli YK:hon yhteydessä olevan Euroopan kriminaalipolitiikan instituutin (HEUNI) johtaminen 1982–1986. Arvioin Anttilan olleen professoriksi nimittämisensä jälkeen yhtäläisen arvostettu kriminaalitieteiden tutkija ja kriminaalipoliitikko niin Suomessa kuin ulkomailla.

Olitko mukana käynnistämässä keräystä Inkeri Anttilan patsaaksi? Kertoisitko prosessista? Mitä Inkeri Anttila ajatteli hankkeesta? 

Inkeri Anttila suhtautui käsittääkseni myönteisesti edellä mainittuihin huomionosoituksiin ja hänelle omistettujen neljän teoksen tuottamiseen sekä ymmärtäväisellä huumorilla 70-vuotissyntymäpäiväkäräjiensä järjestämiseen 1986 (jolloin häntä leikkimielisesti syytettiin mm. liberalisointi- ja selkorikoksista). Hän ei kuitenkaan halunnut muotokuvansa maalauttamista. Silti hän suostui mustavalkoisen valokuvan otattamiseen, ja sellaiset muotokuvat teetettiin säilytettäviksi hänelle tärkeissä laitoksissa (Porthaniassa, OPTULA:ssa ja HEUNI:ssa). Anttilan tytär Liisa Elovainio sai hänet suostumaan myös malliksi virolaiselta kuvanveistäjältä Edgar Viiekseltä teetettävään rintakuvaveistokseen, ja se patsas luovutettiin yliopiston rehtorille Kari Raiviolle Anttilan 80-vuotispäivän aattona 28.11.1996. Käynnistin keräyksen, ja siihen osallistuivat Anttilan oppilaat, työtoverit ja ystävät. Anttila itse vieroksui valmistuneen rintakuvan kasvojen ilmettä, mutta Viies sanoi ilmeen viittaavan kohteen kunnianarvoisuuteen. Anttilan 80-vuotispäivän johdosta useat lakimiesjärjestöt ja muut tahot teettivät myös kuvanveistäjä Toivo Jaatisella hänestä mitalin.

Miten Inkeri Anttila käsityksesi mukaan suhtautui kysymyksiin sukupuolesta akateemisessa työyhteisössä? Oliko Anttila omassa ajallisessa ja paikallisessa kontekstissaan ‘feministi’?  

Tarkka vastaaminen edellyttäisi yksiselitteistä määritelmää feminismistä.Vastaan ensin siteeraamalla kahta Inkeri Anttilan hyvin tuntenutta henkilöä. Hänen tyttärensä Liisa Elovainion mukaan ”[s]ekä työelämässä että tytärten kasvatuksessa Inkerin kanta oli, että naisten tasa-arvoa edistää parhaiten se, että kukin nainen tekee työnsä hyvin. Silloin hän osoittaa tasa-arvon käytännössä ja voi olla rohkaisuna muillekin. Sanaa feminismi ei juuri käytetty ainakaan kotona. Inkeri ei liioin ollut monessakaan naisjärjestössä.” Pertti Hallikaisen luonnehdinnassa (1996) Anttila ei koskaan ollut naisasianainen, vaan nainen, jolla oli asiaa. Haastattelussa 1986 Anttila ei kertonut kokeneensa naisena syrjintää opiskeluaikana, eikä hänen haastatteluistaan ilmene katkeruutta hänen akateemisten viranhakujensa päätyttyä mieshakijan eduksi.

Hallikaisen tavoin katson, ettei Anttila ollut ideologisesti naisasianainen, mutta sukupuolten tasa-arvo varmaankin oli hänelle luonnollinen, niin työelämässä kuin kotioloissa edistettävä asia. Esimerkiksi hän kannusti tasa-arvoisesti niin naisia kuin miehiä tutkijanuralle ja eri lakimiestehtäviin. Pertti Pesonen arvioi muistelussaan Anttilasta Vuosikymmenen Naisena (1996) tämän ikäluokan naisten joutuneen toimimaan hameensa takia jäänmurtajina – ja jäätä särkyi, kun oli tietoa, taitoa, tarmoa ja järjestelykykyä.

Olet tehnyt pitkän uran Helsingin oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Onko mielessäsi kollegoita, joiden muistoa haluaisit vaalia Porthaniassa kuvin tai patsain?

Ensinnä katson kollegoiden, tutkijanaisten ja -miesten, muistoa parhaiten vaalittavan sillä, että heidän kirjallista ja muuta akateemista toimintaansa vaalitaan vastaisessa tutkijantyössä.Inkeri Anttilan kohdalla pidin tärkeänä olla toteuttamassa hänen juhla- ja muistokirjojaan, mm. toimittamalla Patrik Törnuddin kanssa hänen merkittävimpien englanninkielisten artikkeleittensa kokoelman.

Kysymyksessä mainitulla muistamisen tavalla on toki edelleen arvonsa, koska esimerkiksi muotokuvamaalaukset ovat visuaalisia ja persoonaa kuvastavia samoin kuin osoittavat tutkijasukupolvien ketjua sekä muistuttavat tieteisoppineiden historiallisesta merkityksestä.

Naisprofessoreiden muotokuvia on suhteellisesti vähemmän kuin miespuolisten kollegoiden, vaikka tiedenaisten kasvaneen aseman tulisi näkyä myös visuaalisesti yliopiston tiloissa. Viime vuosikymmeninä merkittävästi vaikuttaneita naisia, joilla on arvostettava akateeminen ura Helsingin yliopistossa, ovat mielestäni esimerkiksi Pirkko-Liisa Haarmann, Kirsti Rissanen ja Pirkko K. Koskinen.

Raimo Lahti promootiossa 2010, ympärillä hänen ohjauksessaan väitelleitä tohtoreita. Kuva: Lauri Lahti

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.