Earlier this month, US President Donald Trump visited China during his trip to Asia. In his talks with Chinese President Xi Jinping, President Trump discussed Asian security issues, including the South China Sea dispute and the North Korean nuclear situation.

At the same time at the University of Helsinki, the South China Sea and North Korea were the topics of keynote speeches given by visiting Chinese scholars – Shi Yinhong (Renmin University) and Li Mingjiang (Nanyang Technological University) – at two keenly anticipated events: the Finnish Institute of International Affairs‘ annual China Research Day and the Finnish University Network for Asian Studies’ Asian Studies Days.

The theme of these events was ‘China-US Relations and Asian Security’, and both were co-organized by the Finnish Center of Chinese Law and the Chinese Legal Culture and the Faculty of Law at the University of Helsinki .

The theme of this year’s China Research Day and Asian Studies Days was timely and important, especially given the concurrent visit of President Trump to China. As was emphasized in the keynote speeches and subsequent discussions, the relationship between China and the US is, and will remain, a critical dynamic in Asian and global security for the foreseeable future.

As the event organizers noted, the backdrop to the theme of this year’s events – and the larger framework in which discussions between the US and Chinese Presidents took place – was the relative stability, prosperity and increasing transnational connectivity of the Asian region over the last three decades.

But recent developments suggest that the regional security situation is increasingly volatile.

First, North Korea poses a threat to regional stability for two reasons: its nuclear threat and the instability of its regime. In response to North Korea’s nuclear, WMD and proliferation programs, the United Nations Security Council, as well as many states, have implemented sanctions in relation to North Korea .

The second development discussed in the keynote addresses was the South China Sea dispute. China, the Philippines, Malaysia, Taiwan, Brunei and Vietnam have for centuries had a long-standing dispute over territory in the South China Sea. But China’s increased militarization of the area and disregard for international law have served to escalate tensions.

Chinese and Russian vessels during a China-Russia naval joint drill off south China’s Guangdong Province in September 2016. In July 2017, Chinese and Russian naval forces carried out joint military simulation exercises in the Baltic Sea –  the first joint naval exercise China and Russia have held in the region (Source: Xinhua File Photo/Zha Chunming)

Another troubling development that is the often overlooked is the East China Sea situation and the risks it poses. The East China Sea, where eight uninhabited islands controlled by Japan are hotly contested by China, has perhaps even greater potential to ignite into armed conflict. China has similarly increased its military activity in the region.

Add to this volatile mix President Trump, whose approach to security in the Indo-Pacific has been characterized by equivocation and ambivalence. President’s Trump’s recent visit to Asia was ostensibly made to underscore his ‘commitment to longstanding US alliances and partnerships, and reaffirm US leadership in promoting a free and open Indo-Pacific region’. But immediately after leaving China, President Trump seemed to discard the notion of the ‘Indo-Pacific dream’. The Trump presidency has had the effect of not only magnifying tensions in the US-China relationship, but has fueled greater uncertainty in the increasingly fragile Asian security situation.

The implications of the Sino-US relationship for security in the Indo-Pacific are manifold and critical.

As was mentioned during the events at the University of Helsinki, the challenge is that the US and China have different visions for global order over the next century. And there are clear tensions between US and China regarding security in Asia. The Trump presidency aside, longstanding US policy has been to defend and expand US security and other interests in the region. In contrast, under the leadership of President Xi, China has increasingly positioned itself as a replacement to US leadership not just in Asia but globally. In addition to President Xi’s signature ‘One Belt One Road’ initiative, China’s ‘New Asian Security Concept’ sees the US-led regional security order being gradually replaced by China, which will provide incentives to regional states if they acquiesce to China’s strategic goals.

The rationale underpinning China’s position for regional security dominance is that only an Asian power can lead Asian states. Indeed, Chinese influence has waxed as US influence has waned. David Shambaugh, Professor of Political Science and International Affairs at George Washington University, writes that ‘the perceptual shift in the balance of power and the balance of influence away from the U.S. and towards China is unmistakable, and is evident in many spheres and in many countries’. From a defence perspective, allies feel they can no longer rely on the US to protect their interests.

But militarily the US remains a force to be reckoned with. It’s unlikely that US military influence will be displaced for many years to come, given the huge US naval presence in Asia and its network of allies. Because of US military strength, deep economic inter-dependency between the US and China, and for a variety of other reasons, former Australian Prime Minister and frequent commentator on the US-China relationship, Kevin Rudd, is right in arguing that direct military confrontation between China and the US is unlikely for at least the next decade.

Speculations of future armed conflict in Asia aside, what became clear through the events held at the University of Helsinki is that the theme of US-China relations and its implications for Asian security is a live and pressing issue with far-reaching implications for both the Indo-Pacific region and the world. Both events were over-subscribed and attended by people from different professional backgrounds – academics, students, Finnish government officials, foreign diplomats (including the Chinese Ambassador to Finland), those from the business and non-profit sectors, and Finnish media.

Such keen interest is a clear testimony to the need for ongoing research and education into Sino-US relations and the implications it has for international law, security and relations. The Finnish China Law Center and Faculty of the Law at the University of Helsinki look forward to co-organizing these important annual events in the future.

Stuart Mooney is Coordinator of the Finnish Center of Chinese Law and Legal Culture at the University of Helsinki. Previously, he was a Legal Specialist in the Australian Department of Foreign Affairs and Trade, where he implemented, administered and enforced United Nations Security Council sanctions and Australian autonomous sanctions in relation to North Korea and other countries.

Kirjoitin viimeksi Leidenin yliopistosta, jota voi monessa suhteessa ihailla. Mennään tällä kertaa hiukan kauemmas: Australian University of New South Wales (UNSW) on sekin huomattavan kiinnostava. Oikiksen dekaani George Williams, varsinainen energiapakkaus, piipahti Suomessa muun muassa tutustumassa Legal Tech Lab -toimintaan (kuva). Heillä on vastaavia legal tech -intressejä, ja mitä he tekevät, siinä on menoa ja meininkiä.

Oikeastaan ensi kertaa tuntuu, että olemme löytänyt yliopiston, joka riittävästi muistuttaa meitä, mutta joka on monessa suhteessa meitä pidemmällä. Tällainen luonnehdinta kaipaa selityksen.

UNSW sijaitsee Sydneyssä, ja se on noussut nopeasti vähäpätöisen alun jälkeen perinteisten australialaisten yliopistojen haastajaksi.

UNSW on erityisesti panostanut opetuksen kehittämiseen. Jo 1970-luvulla lähdettiin toteuttamaan opetusta pienryhmäopetuksena, eikä tästä ole myöhemminkään tingitty. Pienryhmäopetuksesta on tullut keskeinen osa UNSW:n brändiä.

Tohtorikoulutettavat otetaan opetukseen mukaan, ja lisäksi käytetään käytännön työelämästä tulevia asiantuntijoita. Professorit on nostettu pois katederilta, ja he sparraavat muita opettajia samalla kuin he osalllistuvat pienryhmäopetukseen siinä kuin muutkin. Meno on tasa-arvoista, pokkuroimatonta ja mutkatonta.

On selvää, että kun opetuksesta kerätään tuntuva lukukausimaksu, myös opiskelijat panostavat opintoihin ja odottavat saavansa todellista oppia. Opettajille maksetaan ilmeisesti kohtalaisen hyvin, mutta sen vastapainona edellytetään vahvaa sitoutumista tiedekunnan toimintaan. Tulostakin pitää tulla.

UNSW on rakentanut profiilinsa arvojen varaan. Oikeustieteellisessä parannetaan maailmaa edistämällä oikeudenmukaisuutta. Yhteiskunnallinen vuorovaikutus ei ole irrallinen “kolmas tehtävä”, vaan yhtä tärkeää kuin opetus ja tutkimus.

UNSW:ssä jokaisen edellytetään edistävän tutkimustiedon vaikuttavuutta. Kun tutkija on saanut tutkimuksensa valmiiksi, seuraavaksi voi olla edessä tulosten levittäminen ja yhteiskuntaan vaikuttaminen. Esimiehet kyselevät kehityskeskusteluissa, miten olet edistänyt yhteistä hyvää kuluneen vuoden aikana. Professoreiden odotetaan tukevan ja kannustavan mentoreina nuorempia tutkijoita. Rekrytoinneissakaan ei voi menestyä, jos ei osoita kiinnostusta toimia yhteiskunnan hyväksi. Ja tähän osoitetaan myös rahoitusta.

Vaikuttaa siltä, että UNSW tekee juuri sitä, mitä myös Helsingin yliopiston olisi luontevaa tehdä: hakea globaalia vaikuttavuutta siten kuin vain yksi maailman parhaista yliopistoista siihen pystyy.

Aateluus velvoittaa. Mutta ottamalla globaalin vaikuttajan roolin johtotähdekseen Helsingin yliopistonkin olisi helpompi tietää, kuinka maailmassa kannattaa olla. Suomi ja Pohjoismaat sopivat roolimalleiksi monessa suhteessa, ja Helsingin yliopiston osaamisprofiili sopii hyvin maailmanparantamiseen.

Helsingin yliopisto voisi siis ottaa globaalin yhteiskuntavastuunsa vielä nykyistäkin vakavammin. Sen tulisi uudistaa sisäisiä prosessejaan tähän suuntaan. Näin Helsingin yliopisto vahvistaisi brändiään ja harppaisi merkitykseltään samoille sijoille kuin UNSW. Ja mehän jo teemme tätä. Esimerkiksi Sustainability Centre HelSus on huikean hieno avaus tähän suuntaan. Ja profilointimme muutoinkin.

Jos on Helsinki kaukana maailman keskuksista, kyllä on Sydneykin. Kokeilkaa vaikka.

Kimmo Nuotio

Olen pitkään seurannut toisella silmällä hollantilaisten yliopistojen menestystä ja havainnut, että joitakin asioita siellä aivan ilmeisesti tehdään oikein.

Jo 1990-luvun alussa olin mukana tutkimusmatkalla Maastrichtin yliopistoon, kun teimme Suomen akatemialle selvitystä oikeustieteellisestä tutkimuksesta Suomessa, ja Maastrichtissa arveltiin olevan näkemystä oikeustieteestä yleisemmin. Sittemmin Maastrichtiin syntyi lisääkin siteitä.

Tilburgissa aloitettiin muutama vuosi sitten Global Jurist -koulutusohjelma, joka lienee ensimmäisiä laatuaan: ohjelman tarkoituksena on tuottaa lakimiehiä, jotka eivät enää ensisijaisesti opi kansallista oikeutta, vaan valmentautuvat uraan kansainvälisissä järjestöissä tai liike-elämässä ylikansallisten yritysten palveluksessa.

Olin ällikällä lyöty, kun kuulin tällaisesta, onhan meillä tavattoman vahvana ajatus, että tie juristiksi kulkee kansallisen oikeuden kautta. Hollannissa oikeustieteelliset tiedekunnat ja yliopistotkin ovat vahvasti yhteyksissä elinkeinoelämään, joka tietenkin – yllätys, yllätys – merkitsee myös globaalisti toimivia suuryrityksiä. Tuntuu, että meillä Suomessa firmatkin ovat varovaisia sekä ylipäätään että suhteessa yliopistoon, eivätkä ihan samalla tavalla kannusta meitä kokeiluihin.

Jostain kumman syystä Amsterdamin kyljessä olevaan Leiden yliopistoon on aina mielessäni kytkeytynyt jotain aivan erityistä. Idyllinen pikkukaupunki, jossa on yksi Euroopan parhaista yliopistoista. Ja siinä yksi Euroopan parhaista oikiksista. Se keikkuu rankingeissa yhä korkeammalla. Mikä on Leidenin salaisuus?

Sain viimein vierailla Leidenissa. Hollannissa oikikset ovat hyvin suuria, mikä johtuu siitä, ettei varsinaista karsintaa järjestetä hakuvaiheessa. Leidenin oikis vastaanottaa vuosittain jopa 800 uutta opiskelijaa. Usea muukin yliopisto (ainakin Utrecht ja Tilburg) ottaa lähes vastaavan määrän uusia opiskelijoita. Siitä huolimatta ne onnistuvat antamaan hyvää koulutusta ja kehittävät toimiaan aktiivisesti. Jopa pudokkaista huolehditaan.

Hyvin mielenkiintoinen kehityspiirre, jossa Leiden ja Utrecht ovat edelläkävijöitä, koskee parhaille opiskelijoille tarjottavia Honours-ohjelmia. 50-100 parasta opiskelijaa otetaan Honours-ohjelmaan, jossa vaaditaan tavallista enemmän, mutta jossa myös opiskelija saa monenlaista ylimääräistä hyvää. Näyttää, että nämä Honours-ohjelmat osoittavat suorastaan kehityksen suuntaa koko tiedekunnassa, koska niiden piirissä kehitettyjä asioita tarjotaan myöhemmin mahdollisuuksien mukaan koko isolle opiskelijajoukolle.

Ehkä Honours-ohjelmien tarkoitus ilmenee parhaiten siitä, millaisia taitoja niissä erityisesti yritetään kehittää. Näitä ovat Leidenissä tutkimustaidot, juristin ammattiosaaminen, tieteidenvälisyys sekä kansainvälisyys.

Tulee etsimättä mieleen, että myös meillä on sellaisia toimintamuotoja, jotka muistuttavat Honours-ohjelmia. Esimerkiksi Legal Tech Lab ja Helsinki Law Clinic ovat paljon työtä vaativia, mutta uutta avaavia toimintamuotoja. Kansainväliset oikeustapauskilpailut valmentavat oppimaan aivan uudella tavalla.Tutkijalinjan tarkoituksena on ollut tarjota ylimääräistä niille, joilla on paloa tutkimukseen.

Leidenissä havaittiin, että parhaat asianajotoimistot kilpailevat Honours-ohjelman opiskelijoista, koska nämä ovat tarmokkaita ja tehokkaita. Ohjelmissa on ryhmätöitä tavallista enemmän, koska tiimityö on tulevaisuudessa yhä tärkeämpää. Vierailut eri instituutioihin kuuluvat asiaan. Esimerkiksi tieteidenvälisyyttä on myös vahvistetty. Honours-ohjelmat tähtäävät kaikkiaan parempaan oppimiseen kuin mitä voidaan kaikille tarjota. Myös opiskelijoille on sananvaltaa siihen, mitä ohjelmissa tehdään. He voivat jopa itse suunnitella kursseja.

Hollannissa käydään keskustelua siitä, onko oikein kehittää tällaisia erityisohjelmia vain osalle opiskelijoita. Ilmeisesti kuitenkin kaikki ovat nähneet tällaisten ohjelmien hyödyt. On opiskelijoita, jotka haluavat opiskella perinteisellä tavalla, eivätkä ole valmiita heittäytymään tällaisiin projekteihin vaadittavalla tavalla. Ja on niitä, jotka odottavat selvästi enemmän. Myös opettajien kesken lienee eroja intohimon tasossa.

Tunnistan, että meilläkään opiskelijat eivät ole homogeeninen ryhmä tässä suhteessa. Olisi kaikkien etu, että tarjolla olisi sellaista, mikä kiinnostaa. Jotkut opettajat nimenomaan etsivät kiinnostuneimpia opiskelijoita. Monen opettajan mielestä se oma asia on maailman tärkein.

Kun kuuntelin Leidenin asiantuntijoita, mielessäni alkoi hahmottua Helsingin malli.

Me voisimme rakentaa oman Honours-ohjelmamme osin olemassaolevista palasista, osin uutta lisäten. Esimerkiksi uudet tutkimuksen profiloinnit olisivat omiaan siihen, että opiskelijoillekin tarjottaisiin niihin kuuluvaa opetusta uudessa muodossa (Global Law, Sustainability). Tutkijalinjakin pitäisi herättää henkiin.

Eikö Opettajien akatemia voisi miettiä jotain tällaista?

Meillä tällaiseen Honours-ohjelmaan voitaisiin ottaa selvästi suurempi osuus kuin Hollannissa. Ja me voisimme jalkauttaa ohjelmien hyviä käytänteitä kaikille vielä helpommin kuin mikä puukenkien ja  tuulimyllyjen maassa on mahdollista.

Leidenin vierailu antoi uskoa. Meillä on kaikki eväät olla ihan yhtä hyviä kuin he siellä. Meillä on joissakin suhteissa jopa paremmat lähtökohdat kehittämiselle kuin heillä.

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että Leidenin oikis on heidän yliopistonsa kansainvälistymisen keihäänkärki. Heillä on erikseen henkilöitä hallinnossa viemässä tätä asiaa eteenpäin, kun taas muut tiedekunnat joutuvat tukeutumaan yliopiston yhteisiin palveluihin. Ehkä Helsingin yliopistollakin voisi miettiä tehostettua tukea niille yksiköille, jotka ottavat kansainvälistymisessä isoimman roolin.

Kimmo Nuotio