Ei ole yhdentekevää, miten yliopistoa ajatellaan ja miten siitä puhutaan. Eri puhetavat piirtävät asioista erilaisia kuvia. Mikään yksittäinen kuva ei tietenkään kerro koko totuutta. Pitääkin katsoa tarkkaan erilaisia kuvia, joita puheella yliopistosta piirretään. Ne kertovat paljon myös meistä itsestämme.

Yhä useammin yliopistolla puhutaan vallasta, vallankäytöstä ja vallan keskittymisestä. Miksi?

Yliopiston perustehtävät opetus ja tutkimus ovat tosiasiallista toimintaa, jota opetus- ja tutkimushenkilöstö päivittäin tekee ja jota tuetaan päätöksenteolla, johtamisella ja hallinnollisilla palveluilla. Perustehtävien mukainen ydintoiminta ei kovin hyvin hahmotu vallankäyttönä, vaikka joskus esimerkiksi jotkin arjen konfliktit voisi ehkä ymmärtää valtataisteluiksi. Niitä lienee ollut aina. Jotakin muuta tavoitellaan yleistyneellä puheella vallasta ja vallankäytöstä.

Luulen, että valtapuheella viitataan ulkoisen ohjauksen voimistumiseen ja aiempaa tehokkaampaan sisäiseen päätöksentekoon, jossa professorikunnan ja muun henkilöstön kollegiaaliset näkemykset eivät ole samaan tapaan määrääviä kuin ne olivat vielä joitakin vuosia sitten. Yliopistolain voimaantuloon saakka yliopisto toimi tilivirastona ja virat rahoitettiin valtion talousarviosta. Tieteen ja koulutuksen toimintaympäristö oli kohtalaisen vakiintunut.

Nyttemmin yliopistot päättävät itse – tosin päälinjoista opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa sopien – siitä, mitä ne niukkenevalla valtionrahoituksellaan tekevät. Henkilöstösuunnittelu ja henkilöstön rekrytointi ovat merkittäviä prosesseja. Niitä voi tarkastella vallankäytön näkökulmasta. Oppiaineita syntyy ja lakkaa, tehtäviä avataan haettavaksi ja täytetään. Kaikkia kymmeniä ja satoja yksittäisiä päätöksiä  ei olisi edes mieltä pyrkiä tekemään kollektiivisesti. Tärkeämpää on, että vastuita jaetaan ja että on toimivat menettelyt. Vaikka päätösvalta on keskitetympää, osallistumiseen ja yhteiseen suunnitteluun on edelleen mahdollisuuksia.

Valtapuhe kumpuaa huolesta ja pelosta, että joku pääsee päätöksillään huonontamaan asemaani. Koemme voimattomuutta, koska tällaisia uhkia on. Mennyt maailma, jossa muutosten hitaus antoi turvaa, tuntuu houkuttelevalta.

Yliopistolla, kuten koko Suomessa, koetaan epävarmuutta ja on pulaa luottamuksesta.  Ja kuitenkin meidät tunnetaan juuri luottamusyhteiskuntana. Kun on kovat ajat, olisi tarpeen ammentaa hiljaisista luottamusresursseista.

Tiede on kollektiivinen käytäntö, jonka piirissä on välttämätöntä, että jokainen tunnustaa toiselle pätevän osallistuja-aseman. Eikö tästä osallisuudesta tieteen tekemiseen kumpuaisi aineksia luottamukseen myös päätöksenteon ja resurssienjaon suuntaan? Myös oppiminen ja opettaminen ovat kollektiivisia käytäntöjä. Osallisuus yliopiston toimintaan sitoo meidät toinen toisiimme.

Yliopistoon kuuluminen on jokaiselle meistä etuoikeus. Yliopistotyössä ei tarvitse kysyä työn merkityksen perään.  Yliopisto, joka on aktiivisesti mukana maailman muutoksessa, on meille kaikille entistä houkuttelevampi. Yhteiskunnan uudistumisen moottorin on tullut itsensäkin kehittyä.

Puhe vallankäytöstä viittaa usein siihen, että yhteiseen päätöksentekoon osallistumisessa olisi kyse edunvalvonnasta. Omia etuja ja näkemyksiä edistetään samalla kun kilpailijat torjutaan. Vaikka ’hajoita ja hallitse’ -tyyppiselle reaalipolitiikalle voi olla tilausta, en lämpene sille ajatukselle, että yliopistoa kannattaisi lukea erityisintressien kilpailuna, jossa vain harvalla olisi silmää kokonaisuuksille.

Myönnän, että olen hiukan idealisti. Mutta kun katsomme vaikkapa Iso Pyörä -koulutusohjelmauudistusta, pahinta mitä voi käydä on, että koulutusohjelmista tulee oppiaineiden valtapelin temmellyskenttä. Eikö olisi paljon hyödyllisempää lähteä siitä, että koulutusvastuu on yhteinen ja että se myös kannetaan yhdessä?

Paluuta vanhaan ei ole. Niitä tekijöitä tulisi vaalia ja vahvistaa, jotka nyky-yliopistolla ilmentävät ja luovat keskinäistä luottamusta. Yhdessä tekeminen voi olla parasta lääkettä haavoihin. Jokaisen meistä kannattaa miettiä, miten tahdomme ajatella yliopistoa.

Kimmo Nuotio
Rikosoikeuden professori, dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Yliopisto on iso koneisto, jota ohjataan ja jossa pyörii paitsi ihmisiä, myös rahaa. Yliopistojen odotetaan tuottavan vastinetta verorahoille. Opetus- ja kulttuuriministeriön tulosohjaus antaa yhden tavan arvioida sitä, onko toiminta tuloksellista. Todellista strategista toiminnan kehittämistä ei kuitenkaan vakavasti ottaen voida palauttaa tällaiseen indikaattoritietoon. Yliopiston tehtävä ei pelkisty siihen, että se pyrkisi maksimoimaan sille tulevan valtionrahoituksen.

Tulosohjausmalli on kansallinen, eikä sen pohjalta voi juuri vertailla kotimaisten yliopistojen toimintaa muiden maiden yliopistoihin. Tämän vuoksi on luontevaa, että on kiinnostuttu yliopistollisista rankingeista. Ne näyttävät antavan karkeasti katsottuna eroistaan huolimatta yliopistoille kutakuinkin samansuuntaisia tuloksia. Voisiko yliopiston strategia sitten perustua siihen, että ponnistetaan ranking-listoilla ylöspäin?

Varmaankin voisi. Mutta kun maailman menoa katsoo, ainakin yritykset näyttävät menevän pahiten metsään juuri silloin, kun ne lähtevät hakemaan menestystä ulkoisilla kriteereillä, lyhytnäköisten voittojen toivossa. Volkswagenin dieselmoottorikikkailu yllätti monet. Nokian renkaidenkin hyvä maine on koetuksella, kun tieto testirenkaiden parantelusta vuoti julkisuuteen.

Yliopistotkaan eivät ole tällaiselta suojassa. Ruotsissa maan akateemisen lippulaivan Karoliinisen Instituutin rehtori erosi vastikään kansainvälistä huomiota saaneen tiedeskandaalin vuoksi. Kotoisessa Suomessammekin on kohistu juhlitun huippututkijan Matej Orešičin jäljiltä löytyneistä epäselvyyksistä. Emerituskansleri Kari Raivio on varoitellut siitä, että menestymisen paine lisää houkutuksia tarttua kepulikonsteihin myös tieteessä.

Edes yritykset eivät voi nykyään suuntautua pelkästään voitontavoittelun mukaisesti, jos ne aikovat pärjätä pitkällä tähtäimellä. Kovaan kapitalismiin on tullut murtumia. Jos liikeyrityksen johto puhuu vain välinearvoista ja ulkoisesta menestyksestä, se viesti tarttuu helposti koko organisaatioon. Esimerkiksi tuotekehitys perustuu siihen, että henkilöstö antaa parastaan. Jos ihmiset antavat vähän ja ottavat paljon, menestys jää väistämättä lyhytaikaiseksi. Tuloksen tekijöiden sisäinen motivaatio on paras tae hyvästä tulevaisuudesta. Kun henkilöstö sitoutuu yrityksen tavoitteisiin ja kokee tekevänsä sen eteen tärkeää työtä, voidaan toiminnassa yltää huikeasti parempaan. Yrityksetkin korostavat eettistä vastuullisuuttaan ja panostaan maailman hyväksi. Vaikka tämä puhetapa on vasta tuloillaan, näen siinä suuren periaatteellisen muutoksen.

Myös yliopistoilla on vastaavia merkkejä puhetavan muutoksesta. Globaalin yhteiskuntavastuun korostaminen on meillä uutta. Globaaleissa prosesseissa mukana oleminen antaa omalle työlle taas hiukan lisää merkitystä ja motivoi antamaan parastaan. Ulkoisen menestyksen ranking-puhe puolestaan voi olla vieraannuttavaa. Pahimmillaan se kertoo siitä, että tarkoitus pyhittää keinot. Opitaan kuulemaan vivahteet ja löydetään omalle yliopistollemme oikea puhetapa. Saadaan siitä taas lisää virtaa.

Kimmo Nuotio
Rikosoikeuden professori, dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio